Kotiäitiys valintana ja lapset katkovat napanuoriaan!

Välillä kyllä tämä äitiys ihmetyttää oikein urakalla. Kun aikoinaan nuorempana painiskelin vauvakuumeen vallassa, ajattelin hyvän tuoksuista pallerovauvaa, enkä esimerkiksi meikit naamassa olevaa takkutukkateiniä.

Uusperheestämme on jo yksi lapsonen lentänyt pesästä ja toinen täyttää tässä kuussa 18-vuotta. Heidän kanssa ollut rakkautta ja haasteita, kuten vanhempien ja lasten välillä aina on. Nyt kun tuo aikuisempikin nuoriso oli meillä yökylässä ja he kertoivat avoimesti vankoista tulevaisuuden suunnitelmistaan, naurettiin, juotiin muutama olunenkin, juteltiin kaikesta avoimesti.  He haluavat tulla meille, mikä on jotenkin aivan mieletöntä. Nykyään sukupolvien kuilu on kavennut. Aina se ei ole hyvä asia, kun vanhemmasta tulee liikaa kaveri ja tämä onkin asia joka vaatii aikamoista tasapainottelua. 
Nuorison suhteen voi jo hieman huokaista, vaikka huoli on ikuinen,  kasvatustyö on tehty, mutta entäs sitten nämä pienet pirpanat.
Eilen 10-vuotias tyttäreni oli kaverilla ja soitti sieltä, että saako mennä jouluaattona kaverin luokse ja avata osan lahjoista siellä. Vastasin suorasta laakista ”ei”, sillä jouluhan on pyhä perheen juhla. 🙂 En ensinnäkään kehtaisi häiritä toisten joulurauhaa, saatikka että pirpanani olisi poissa osan jouluaatosta. Olenko omistava, no mielestäni en vaan koko idea oli lapseltani no suorastaan”lapsellinen”. 
Sain heti luurin korvaan, jonka jälkeen tupsahteli tekstiviestejä tulemaan:
”sä pilasit mun joulu”
”kaverin äidillekin kävi sä aina oot se joka ei suostu”
”mä sit vaa puhun kokoajan kaverin kaa fasetimellä et moi”
Ensinnäkin huh, huh ja huokaus, joka päiväiset joulukeskustelut ovat alkaneet JO! Ja toisekseen näin se oma 10-vuotias kolmantena lapsena alkaa napanuoraa katkomaan. Aina se on yhtä järisyttävää, raskasta ja nykyään kolmannen lapsen kohdalla sille osaa myös nauraa. 
Tässä kohdin ei vielä ymmärtänyt, että tänä päivänä tappelemme 10-vuotiaan kanssa joulusta eri osoitteissa.
Äsken 8-vuotias kuopus sai järisyttävät itkupotkuraivat, koska pyysin siivoamaan huoneen joka on jo kolmatta viikkoa maanjäristyksen jäljiltä. Toinen kirjaimellisesti makoili sohvalla ja itki ja huusi. Itkupotkuraivarit saavat oman olon avuttomaksi  siksi, että meinasi mennä äidiltä päreet. En todellakaan ole kuiskaaja äiti, joka rauhoittavasti kuiskailee lapselleen vaan kyllä meillä huudetaan. Huutamisesta ajattelen, että eipähän lapsi pelkää sitten huutoa, riitoja ja mölinää aikuisena, toivon vaan ettei lapseni huuda muita ihmisiä kumoon, että osaa säädellä huutoaan tulevaisuudessa.
Tyynen pinnan alla roihuaa tulta ja tappuraa!
Millään en siivoaisi, kiristys- ja lahjonta käynnissä.
On raskasta sanoa joka päivä ”ei” tuhat kertaa kysymyksiin, saanko kaksi marsua tänään tässä ja nyt, saako 10-luokkakaveria tulla meille yökylään, saanko värjätä hiukseni ja leikata sivusiilin ja tätä rataa. 
Äsken kiljuva kuopus ojensi minulle muovailuvahasta tehdyn jäätelön ja sanoi ”anteeksi äiti” ja taas jaksaa tämä äiti. 🙂
Rauhanlippua heiluteltiin itse askarrellun jäätelön muodossa. 
Tunnen välillä toivottumuutta, epäonnistumista, varsinkin jos olen unohtanut jo viidennen kerran laittaa lapselle eväät koulun eväsretkelle tai pahimpina kaikesta unohdan viedä lapsen kaverin syntymäpäiväkutsuille, jonne olen jo ilmoittanut lapsen…
Meikkisivellintä laulatettu oikein urakalla, välillä ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa.
Äitiyteen ei ole sääntöjä, jokainen perhe taaplaa tavallaan ja kehittää omalle perheelleen sopivan toimintamallin. Minä olen valinnut kotiäitiyden, koska haluan vastaanottaa lapseni koulusta kotiin, kuulla murheet heti ja ensimmäisenä. Tämä toimii meillä. Tunnen silti kotiäitiydestä jatkuvaa syyllisyyttä ja huomaan selittäväni runsain sanankääntein muille ihmisille miksi en käy töissä. Miksi en tuota mitään?
Vielä tässä ja jonain päivänä liihottaa pesästä.
Aina kiire ja kiire kasvamaan isoksi. Kunpa näitä lapsuuden päiviä voisi pullottaa talteen. 
Kotiäitiys on minulle luonnollinen tila. Mummini joka kasvatti minut oli kotona ja myös mieheni äiti oli kotona. Mieheni on saanut keskittyä työhommeleihinsa ja minä olen panostanut lasten hoitoon, joka on välillä yksinäistä ja ei palkitsevaa työtä. Kotiäitiyttä kun ei tässä yhteiskunnassa arvosteta. Kyllä minulle sopisi olla töissä, jos 8-vuotias toiselle luokalle menevä lapseni ei pääsisi 12:lta kolmena päivänä viikossa koulusta ja joutuisi olemaan päiviä tuntitolkulla yksinään kotona. Arvostan Amerikan mallia, että harrastukset, läksyt ym.tehdään koulussa varsinaisen oppityön jälkeen.
 On niitäkin jotka sanovat, että mieluusti olisivat kotiäitejä jos mahdollista ja on niitä jotka katsovat kummeksuen. Tähän kohtaan jo kulunut kliseinen lempilauseeni on taas kohdillaan ”annetaan hei kaikkien kukkia”. Tuomita ei saa ketään vai mitä. 🙂
Palkintoni saan siitä, että kaikki lapsemme kertovat asiansa minulle ensin, hyvät ja huonot uutiset, kaikki osaavat myös pyytää anteeksi ja tuntea empatiaa. Minun paikkani on tässä ja pitäisi oppia olemaan pyytelemättä anteeksi valintojaan, koska saman haluan opettaa myös omille lapsille. 🙂
Maailman raskain työ, on myös maailman palkitsevin. Nostan hattua kaikille äideille ja isille, kotona oleville ja työssä käyville. 
Tämä äiti katsoo toiveikkaana tulevaisuuteen ja aloittaa laihdutuskuurin, sillä tästä kuvasta on rupsahtanut 7kg päälle!
Side säilyy, mutta lopulta lapset kulkevat omia polkujaan. 

Tyttärien ja äidin sateenvarjot sulassa sovussa. 


6 thoughts on “Kotiäitiys valintana ja lapset katkovat napanuoriaan!”

  • Ai kamalaa, ku en tiennyt, itkeäkkö vai nauraa tätä kaikkea lukiessa ja katsellessa.
    Nauru kuitenkin se oleellisin taisi olla…

    Samaa mieltä, että kotiäitiys on rankka duuni. Sitä väheksytään ja tietämättöminä puhutaan, kuinka siellä vaan olet kotona ja teet mitä lystää. Huoh. jokainen olisi kotona ja tekisi mitä lystäisi, jos siitä maksettaisiin ja jos se olisi nimenomaan sellaista luppoaikaa ja harrastuksia ja hengailua… Vaan ku ei ole!
    Äitiys on raskas ammatti, jota ei tunnusteta työkkärissä eikä makseta palkkaa rahassa.
    Äitiys ei lopu klo 16:00. Ei edes yöaikaan aina.
    Lukiessani joulusuunnitelmista, tuntui sympatiat sinua kohtaan kasvavan. "Joo kiitti vaa, ku pilaat lapses joulun": ai kamala… 😀 Ystävät ovat niin rakkaita ja murjeista suurimmat tuossa isässä se, ettei saa olla joulua muualla. Niiin naiivin suloista. Onneksi pahempia huolia ei ole!

    Katsoin tuota jäätelökuvaa ja huokasin syvään kuinka ihana ele. Sitten tuli meikattu naama ja purskahdin nauramaan! Voin vaan kuvitella ilmeesi… 🙂

    On kiva lukea tällaista rehellistä tekstiä. Elämä ei ole pullamössöä ja vaahtokarkkia joka päivä! Itselläni on vain yksi lapsi, kun ei useampaa suotu henkiin jäämään, mutta välillä tuntuu, että niitä lapsia on enemmänkin tai sittenyksi on tehopaketti. Erityislapsen/nuoren/aikuisen kasvatus ja hoitaminen ja opettaminen "ihmisten tavoille" on vienyt voimani moneen kertaan ja silti on jaksettava yhä aikuisenakin. Ei mene asiat niinku Strömsössä, mutta toisaalta, en kadukkaan, sillä palkinto on sitten senkin edestä kultainen. Yhä 18v lapseni halaa ja pitää minua maailman coolimpana mutsina. 😉

  • Voi Viltsu sinä mahtava pakkaus. Pelotti painaa "julkaisu" nappia, joillekin tämä oman kotiäitiyden avaaminen voi olla vain blaa, blaata, mutta minulle totisinta totta, joka herättää paljon erilaisia tunteita. Välillä ihan maailman paras fiilis, välillä niin down.

    Kommenttisi oli niin mahtava ja vapauttava, että heti tuli sellainen fiilis, että miksi tätä kotiäitiyttä selittelen. 🙂

    Sieltä sinun tekstistä luin rankkojakin asioita rivien välistä ja suoraankin. Voihan se olla niinkin, että ihmisellä täytyy olla elämässä suruja, jotta osaa ymmärtää muita ja muiden huolia ja myös nauttia parhaista hetkistä.

    Ihan parhaita elämän hedelmiä keräät, kun 18vee halaa ja pitää coolina, ei voi parempaa ollakaan. Ei kukaan halua olla "juntti" mutsi tai ihan out. Vaikka todellakin siltä aina välillä itsestä tuntuu. Ja toki teini-iän viidakossa lasten irtautuessa on luonnon laki, että lapset meitä pitävät urpoina. Se että palaavat luokse kasvettuaan on elämän kultaa.

    Kiitos Viltsu pitkästä ja mahtavasta kommentista ja siitä, että jaat omia surujasi, sekä blogissasi, että tänään täällä. 🙂

    Tiia

  • Kirjoitin pitkät tarinat mutta sinne hävisivät bittiavaruuteen joten tiivistettynä uudelleen.

    Hellyttävä jäätelö anteeksipyyntö. <3
    Suomessa ei arvosteta vieläkään kokopäivä äitiyttä jossa ollaan 24/7/365
    minusta kyllä lapset ja koti vaatii työtä paljonkin ja ei se kevyttä hommaa ole.Toivoisi että kenellä siihen mahdollisuus on ja intoa niin uskaltaisivat siihen heittäytyä ja kokeilla.
    Iso peukutus sinulle että uskallat myöntää että rankkaa ja vaativaa on mutta paljon positiivistakin kotoilusta löytyy. 🙂
    Minusta tuntuu että murkkuilu alkaa aiemmin ja niitä itkupotkuraivareita saattaa ottaa isommatkin lapset.
    Itsellä tästä ei ole paljoa kokemusta mutta omaan muksuun toimi anna vapautta mutta sitten tulee myös vastuutakin ottaa tekemisistään.Homma jos ei toiminut niin mietittiin uusiksi ja tässä kohtaa puhun +13vuotiaasta eteenpäin.
    Tätini mukaan murkkuilu kestää 20-vuotiaaksi asti. 😀
    Eli napanuora kyllä vielä kestää vaikka kiukutellaan,kyllä se katkeaa kun on oikea aika. 😉

    Itse odotan syyskuuta kun poika pääsee siviiliin armeijasta ja hänet saa helpommin kiinni/mahdollisuus tavata milloin vain sopii,voi sitä iloa välimatkana on vain se 2h. 🙂
    Pirtsakkaa elokuun ekaa viikonloppua!

    -TanjaP

    …piimää on ostettu.. 😉

    • Bloggeri on muuten todella jännä. Sähköpostiin tuli ilmoitus, että olet tänne kommentoinut, tulin heti vastaamaan, mutta kommenttiasi ei näkynyt. Lopulta näkyi, kommentti kohdassa, että täällä kolme kommenttia, mutta silti kommentia ei näkynyt. Noin 30min varmaan meni, että tänne tulla tupsahti. 🙂

      Todella ärsyttävää, että tekstisi katosi bittiavaruuteen, kiitos kun jaksoit uudelleen nakutella.

      Suomessa ei tosiaan arvosteta pätkääkään kotiäitiyttä ja jos luullaan, että nostelen työkkäristä rahaa tai jostain, niin enpä nosta tulot ovat 0e kk minulla. Eli todellakaan en tuota kovia arvoja, mutta henkisiä arvoja voisin sanoa tuottavani eli onnellisia lapsia. 😉

      Samaa mieltä, että murkkuikä alkaa huomattavasti aiemmin ja se on kyllä niin väärin. Hormonaliset muutokset alkaa tytöillä jo 10-vuoden iässä ja silloinhan ollaan ihan lapsia! Ja kyllä varmasti murkkuikä kestää juuri 20-vuoteen asti.

      Kiva kuulla sinun kokemuksista ja että poika armeijassa jo. Niin ne vuodet vierii ja eihän ne pojat taida äideilleen soitella armeijasta. 🙂 Ja ikävä kuitenkin vaivaa meitä äitejä. 🙂

      Upea juttu, että ostit piimää, laita viestiä sitten mitä tykkäsit. 🙂

      Iloista ja kaunista viikonloppua sinnekin!

      Tiia

  • Kotiäitiys on välillä kovasti kuuma aihe kun moni ei ajattele sitä, ettei ne kotiäidit ole polttamassa roviolla noitina niitä naisia, jotka palaavat työelämään 🙂 Se mikä sopii yhdelle saa toisen hyppimään seinille ja kaipaamaan aikuisseuraa ja lounastaukoja ja sitä, että saa istua vessassa yksin. Jäin aikoinaan töistä äitiyslomalle ja olen sillä lomalla vieläkin. Lapsi lähtee ensi viikolla lukion toiselle luokalle 😀

  • Kiki hieman samalla lailla minullekin käynyt. Ensin asusteltiin ulkomailla ja töissä käyminen kävi hankalaksi. Latviassa esim.lastenhoitajamme sai parempaa palkkaa kuin minä (viestintäkonsulttina) jäin sitten kotiin ja ja lapsia rupesi lisääkin pukkaamaan. Aiemmin oli jo kaksi mieheni edellisestä liitosta ja siellä Latviassa mukana, Latviassa syntyi sitten kolmas lapsi ja vielä viimeinen Suomessa. Hommaa on piisannut ja miehellä ollut vaativa työ ja matkusteluakin paljon. Kaikki kotihommat siinä hieman kasaantui minun päälle ja töissäkin yritin pariin kertaan pankin sijoituspuolen hommissa nykiä. Mutta siinä sitten alkoi hermokin nykiä, kun tuppasi, työ, koti ja lapset jäämään minun kontolle. Kun miehelle tuo ura ja vielä päätti työnkin lisäksi lisää opiskella.

    Nyt on vaan sellainen tilanne, että pukkaa jo joulukuussa 46-vuotta ja kukaanhan ei minua kohta huoli sitten, kun alan olla niin vanha ja paperilla vanha varsinkin. Itsehän en ymmärrä olevani vanha laisinkaan. 😉

    Lehdet kirjoittaa, että äidit töihin tienaamaan veromarkkoja, no on tuo mieheni minunkin puolesta ihan riittävästi niitä maksellut, enkä minä ole yhteiskuntannalta mitään pyytänyt, en euroakaan. Pikemminkin vaan välillä tunnen huonoa omaatuntoa miten määrittää itseni, mikä olen, muuta kuin äiti? Kun en tuota mitään, mikä on minun arvo? Kun lapset lentää pesästä alan olla jo lähellä eläkeikää. Saattaa olla että jotain töitä saatan etsiä, jos joku minut vaan huolii. 🙂 Mutta nyt on näin ja hyvä niin.

    Ihanaa kun olet täällä Kiki.

    Iloisin terkuin Tiia

Vastaa käyttäjälle Tiia Koivusalo Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Protected with IP Blacklist CloudIP Blacklist Cloud