Miksi pitää olla liian herkkä?

Olen ollut täällä koko viikon hirmuisen suruisella mielellä, Onnin poistuttua meidän elämästä jotenkin aivan liian äkkinäisellä tavalla mihin olin valmis. Vai voiko eläimen kuolemaan koskaan olla valmis? Siis olen aivan vihainen itselleni, että olen niin surullinen. Haluaisin pikana jouduttaa tunteiden läpimenoa, mietin miten moni on käynyt saman läpi ja miten kyseessä oli kuitenkin eläin, ei ihminen.

Mikään järkeistäminen ei auta, vaikka mieheltänikin saan kuulla lempeää järjen ääntä, nyt oli Onnin aika, oli oikea hetki ja muuten Onni olisi kärsinyt. Niin monta vuotta, miltei 14-vuotta Onni oli siinä vieressä ja nyt kotona on ammottava tyhjiö, kuin kaikki äänet olisi vaimenneet. Koko henkilökemia on Onnia vailla tai siltä ainakin tuntuu, tuntuu että elämä oli täydempää silloin kun Onni vielä oli. Ukkeli muuten oli tuonut alhoisalle vaimolleen kukkia ja muuten vuosien jälkeen. Jane iredalen maahantuoja Pauliina lähetti liikuttavan kortin Onnille. <3 Tuossa alemmassa kuvassa, missä on tähtimaljakko, oli ukkelin eilen asettamat kukkaset, oli vaan unhoittanut leikata imupäät, mutta kyllä ne sieltä kukkaset lähti uuteen nousuun. 🙂



Pahinta on, että mieleni on kelannut ja kelannut, öisin ja päivisin filminä, Onnin viimeisiä hetkiä lääkärissä ja miksi koin itseni niin kaikkivoipaiseksi, että koin että voin saattaa Onnin viimeiselle matkalle yksin. Tunteet ovat yhtä sekamelskaa ja on jopa syyllinen olo, että petin Onnin jotenkin, kun vein mukamas vaan eläinlääkärille ja minun päätöksellä toinen vaivutettiin ikiuneen. Vaikka päätöksenhän teimme mieheni kanssa yhdessä. 

Poistuttuani lääkäriltä kissankoppa kädessä ja Onni siellä sisällä menehtyneenä myttynä, meinasin oksentaa eläinlääkärin pihalle. Koko päivän pidättelin tuota oksentamisen tarvetta, kunnes illalla iski nokkosrokko. Tänään taasen iski lämpöä ja kaikki seurauksena siitä järkytyksestä, etten ole ollut valmis Onnista luopumaan ja että minä kamala ihminen vein Onnin lääkärin. 

Niin ei näissä horinoissa ole järjen hiventäkään, sisäinen ääneni huutaa ryhdistäydy ihminen, teit ainoan oikean päätöksen ja rakkauden teon Onnia kohtaan, mutta kun ikävä on niin kova… Ärsyttää ja suututtaa olla niin herkkä, miksi tämä on taas yhtä räytymistä. Itse asiassa on täydellisen iso sarvikin otsassa ja kaikki tyhmät pienet asiat hiertää tavallista rajummin. Kiukku tosin taitaa olla hyväkin seikka. 

Maailmanloppu meinasi jo tulla, kun läppärin johto teki tenät ja jouduin ostamaan uuden ja uusi johto maksoi 60e ja se tuntui turkasen kalliilta ja otti niin kyttyrää, niin kyttyrää. Tänään tässä läppärissä ei toimi hiiri(onneksi on kosketusnäyttö) ja hiiren viimeksikin temppuillessa poistin Chromen ja latasin uudelleen ja hups se alkoi toimimaan. Nyt läppäri ei anna poistaa Chromea vaan hokee, sulje kaikki selainikkunat, jotta voit poistaa Chromen, no ööh kaikki ikkunat on suljettu, paitsi se poista Chrome ikkuna, hermo menee!

Sitten otin aivan liikaa siipeeni sellaisesta asiasta, josta tuli oman pään sisällä hiekkalaatikko taantumaolo ja aikuisena pitäisi jo tietää paremmin eli jätettiin ulkopuoliseksi eräästä jutusta, joka olisi ollut minulle tärkeä. Minä hölmö itsesäälikäs riutumisiltani täällä, etsin syntyjä syviä, olenko liian vanha, liian nolo, liian jotain, että minua ei haluttu, vaikka ennen on haluttu ja kaverit haluttiin. Tuli paha mieli ja tunnen itseni aivan naurettavaksi, että tunnen näin eli olen nolo.




Tuon naurettavuuden takaa etsin nyt omia piileviä mustia aukkoja, olenko mustasukkainen, kateellinen, pieni ihminen, miksi kuvittelen, että minä, miksi ei tosiaan kaikki muut. Sitten vaan totean, nyt en ole parhaimmillani ja omat eläimelliset tunteet karkeammin nousee pintaan ja olen oikeastaan tosi vihainen itselleni näistä tunteista, en pidä itsestäni tällä hetkellä yhtään.

Elämä voisi olla ajoittain aika helppoa, jollei itse aina pitäisi jokaikistä asiaa monimutkaistaa, mutta minkäs teet. Tämä analysointi auttoi ehkä itseäni, vielä ei ole kyllä valjennut miten? Siksi kysynkin teiltä, samoilla fiiliksillä, onko ollut hetkiä, että teidät on omasta mielestä epäreilusti jätetty jonkun jutun ulkopuolelle ja se on kirvellyt kovasti, muistatteko vielä hyvin tuon hetken tai kirveleekö sen muisteleminen yhä? Kuinka kauan teillä on mennyt lemmikin poismenon surutyöhön, voisiko täällä helpottaa jo pian?


 
  Eilen oli kiva päivä eri ystävien kanssa ja villaannuin shoppailemaan Starbucksillakin, mutta poikkeuksellisesti eilisen positiiviset energiat eivät kantaneet enää tälle päivälle, höh. 



Aurinko ainakin paistaa, jos jotain eli aurinkoista päivää kaikille toivottaa kyttyräsarvinen keskari. <3




82 thoughts on “Miksi pitää olla liian herkkä?”

  • Voi kuule Tiia, saa surra, möyriä muistoissa ja huutaa vaikka ääneen kun suuri suru on kohdannut ja vaikka monta kuukautta! Mielestäni se vaan osoittaa, että tunteita on, pystyy tuntemaan, on aito, inhimillinen ja uskaltaa vielä puhua asioista, jotka satuttavat. Some on täynnä kylmän kovia ilkimyksiä, jotka haastavat riitaa, arvostelevat toisten valintoja, ruotivat vaikka jotakin ruoka-aineallergioita (jotka eivät edes kosketa heitä…arrgghh…), provosoivat, vihapuhuvat ja ties mitä! Sulla on elämänarvot kohdillaan ja vaikka paljon kovaa olet joutunut kokemaan, niin jaksat aina ponnistaa positiivisuudella eteenpäin. Enkä tarkoita että pitäisi nopeasti unohtaa suru, olla iloinen joka hetki tai vaikka ottaa heti uusi lemmikki. Minä kelaan vieläkin vuotta 2002 (15 v sitten) sitä maanantaipäivää kun jouduin viemään Donna -kissani piikille, muistan melkein jokaisen minuutin, mitä sinä päivänä tapahtui ja miten itkin sinä iltana ja yritin ajatuksia viedä pois katsomalla American beauty-elokuvaa, joka tuli televisiosta! Sama juttu Bobi-kissan kohdalla, jonka kunto romahti 2010 keväällä ja arvaas olinko just Liettuassa sellaisessa työpaineessa- ja kiireessä, että Antti joutui saattamaan Bobin viimeiselle matkalle. Olin silloin jossakin juhlagaalassa ja joku siellä kysyi, miksi sulta valuu kyyneleet. En vaan voinut estää…No, joku onneksi ymmärsi, kun sanoin että mun rakas 15-v kissa kuoli. Vaikka aika pokerinaama olen, niin nuo kaksi menetystä elämässäni saavat kyyneleet silmään aina, kun kirjoitan ja puhun niistä. Tällainen vuodatus täältä, ihan valtavasti tsemppihaleja ja -rutistuksia, nautitaan auringonsäteistä ja annetaan itkun tulla, kun tulee!

    • Heli ihanuus, myönnän olin eilen ihan sekaisin ja lopulta iski vielä ihan järisyttävä migreeni, joka himputti vieköön jatkuu tänäänkin. Mutta eilen se Onnin poismeno oikein jysähti ja tuntuu, että kaikki tunteet ja murheet meni potenssiin sata. Pelastus tuli Oskusta, joka nukkui pään vieressä tiiviisti koko yön. <3

      Voi ei Heli ja hienoa kun kerroit, ihan kauheaa että olet ollut reissulla, kun Bobin viimeinen matka on ollut, onneksi Antti on kallio ja olet voinut tuntea kuitenkin, että oli oikean ihmisen huomassa, mutta silti. <3

      Suru on siitä ikävä, että se heittää vuoristorataan, yhtenä päivänä tuntuu hyvältä ja yhtenä hetkenä taas ei, mutta on hienoa, että ihmisille on annettu tapa toipua traumoista eli suremalla <3 Enkä aliarvioi eläinten surua. Noh Samu ei oikeasti oivalla mitään, mutta Oskulla on Onnia ikävä, olivat kuin kaksoset <3

      Ihanaa viikonloppua ja jee tänään paistaa aurinko <3

    • Noin vuosi sitten menetin rakkaan kissani. Edelleen suru on suuri, ja suuremman siitä tekee kun pieni lapseni rakasti ja piti tätä kisua omanaan eikä oikein ymmärrä miksi ei näe enää. Surra saa ja pitääkin. Siitä ei tarvitse itseään syytellä. Suru tulee muuttamaan muotoaan mutta kulkee aina mukana.

  • Suru ottaa aikansa, anna tunteiden tulla juuri sellaisina kun ne tulevat. Menetin oman rakkaan kissani 7v sitten aivan yllättäen ja se suru oli jäävuoren kokoinen.Vieläkin ikävä 💟 Olen todennut että suru muuttaa pysyvästi sisällä asumaan ja sen kanssa sitten vain oppii elämään. Halaus ❤

  • Ensimmäinen, mikä tuli mieleen tätä lukiessa oli, että pyydän puolestasi armoa itseltäsi 🙂 <3 Ei saa olla liian ankara itselle, saa ja pitääkin surra, sillä tavalla miten itse suree. Pahinta varmasti olisi, jos ei antaisi tunteiden tulla, vaan kasaisi ne sisälle suureksi möykyksi, joka sitten välillä pakostikin purkautuisi tavalla tai toisella.

    Ja tuo ulkopuoliseksi jättämisjuttu – ihan tänään tuli itsellekin sellainen kohdalle, kokonaisuudesta jäi vähän sellainen "tuuraajakamu" -fiilis. Mutta ajattelin siinä sitten, että ehkä toiset ei edes ajatelleet tarkemmin juttua, tai ainakaan tahallisesti mitään pahaa tarkoittaneet. Harvemmin kai kukaan tosissaan ketää haluaa loukata, ainakin näin sinisilmä ajattelee läheisistään 🙂 Itsekin saattaa kyllä välillä viestittää jotain, mitä ei todellakaan ole tarkoittanut enkä välillä edes hoksaa mitä tuli tehtyä. On nää ihmissuhdekuviot välillä kyllä haasteellisia 🙂 <3 Aurinkoa tähän päivään Tiiuska <3

    • Ihan juuri niin, joskus kun itsellä on tuollainen megalomaanisen huono pv, suurentelee asiat. Eli kyllä se on mahdotonta kaikkien ihmisten ajatella ja muistaa juuri meikäläistä ja kauhean itsekästä minulta ajatella sekuntiakaan niin. Raadollisia tunteita plumpsahtelee, mutta se tietty on hyvä, että tunnistaa ja pureskelee ne pois, pois minusta pikkumaiset tuntemukset.

      Sama täällä, mutta sun kanssa ollaan hyviä käsittelemään klikkitilanteita, annetaan niiden aavistuksen ryöpsähtää ilmoille, mikä heti hävettää ja sitten selitetään mistä on kyse, sanoisinko aikamoisen loistava tilanne meillä. Kumpikin saa pikkuisen ajoittain tiristä, mutta se ei ota valtaa ja kumpikaan ei loukkaannu. Oivaltaa, että nyt on vaan toisella huono pv.

      Kiitos ihanasta ystävyydestä Nina ja sukista ever grateful <3 Ihanaa viikkistä <3

  • Tiia, älä yritä kiirehtiä surua, se kestää oman aikansa. Myös lemmikkiä saa surra. Ei ole olemassa aikarajaa suremiselle. Muistan miten Jaminkin kohdalla suru kesti melko pitkään. Älä ollenkaan syytä itseäsi, oli aivan oikein armahtaa Onnia, kun sairaus vei voimat. Jos Onni olisi osannut puhua, hän olisi pyytänyt sitä teitä. Suru on hinta rakkaudesta tuota pientä eläintä kohtaan. Älä koskaan menetä herkkyyttäsi Tiia, se on suuri rikkaus. Lupaan, että suurin suru taittuu jossakin vaiheessa ja rakasta lemmikkiä voi muistella itkemättä. Voimahalauksia sinulle. Sari

    • Onhan se outoa, että joku, joka on ollut siinä koko ajan kohta 14-vuotta, on yhtäkkiä poissa. Väkisinkin tulee tyhjyyden tunne ja kyllähän sitä eläimiä rakastaa äärettömällä palolla. Niin se on aika parantaa ja sinäkin sen Jamin kohdalla tiedät, voi Jami ja Onni <3

      Halauksia Sari sinulle myös <3

  • Lämmin osanottoni Onnin lähdön johdosta. ikävät tunteetkin on vain käytävä läpi ja surulle on oma aikansa. Jokaisen lemmikin kuoleman jälkeen olen päättänyt, ettei koskaan enää karvakaveria. Menetys on niin raskas kestää. Kokemuksesta tässä iässä jo tietää, että surusta selviää, se vie vain aikansa. Ihan varmasti jokaisella on ulkopuolelle jätetyksi tulemisen kokemuksia. Minusta aina on voiton puolella kun pystyy analysoimaan omia tuntemuksiaan, kuten sinä tässä postauksessa. Tunteet tulevat ja menevät, niihin ei kannata takertua. Aurinkoisia päiviä sinulle!

    • Ihana Cheri, kiitos paljon ja sinulla on asiasta kokemusta, minä vain muistan lapsuuden kodin koirat, Turilas ja Pontus ja toki hamsterit. Kun aiemmista kisuista, jotka oli minulla 12-vuotta, jouduin luopumaan pojan yhtäkkisen allergian vuoksi, joka sitten kasvettua poistui. Niin en tiedä edes kumpi suru on lohduton, antaa kisunsa pois vai Onnin poismeno. Mutta aika parantaa, vaikka vieläkin kun ajattelen vanhoja kisuja, vatsasta nipistää, mutta suru kuuluu elämään ja ilman sitä onnen hetket eivät näyttäytyisi niin kirkkaina.

      Terkkuja teidän mustalle upeudelle ja kiitos sinulle <3 Niin ja siis voiton puolella ollaan, jos osaa analysoida hölmöt tunteensa, eikä vaan sivaltele niitä ymmärtämättä mistä mikin johtuu, niin muihin. <3

  • Eihän tuota suremista voi nopeuttaa, vaan se ottaa sen ajan minkä se ottaa. Meidän ihana kultainennoutaja kuoli v. 2010 ja vieläkin välillä hänen kuvaansa katsellessa tulee haikea olo. Toisinaan mietin myös sitä miksei haudattu häntä mökkimme pihaan, mutta ei vaan olisi edes pystynyt ajattelemaan kuopan kaivamista siinä kaiken surun keskellä. Enkä tiedä olisiko sekään ollut hyvä, että aina sen hautauspaikan ohitse mökillä kulkiessaan muistaisi miä siinä on. Hänet haudattiin pieneläinten hautausmaalle ja kävimme kerran kesässä haudalla. Se kokemus oli aina aika lohduton ja olin suorastaan helpottunut kun kymmenen vuotta hautauksesta tuli täyteen, koska silloin hautapaikka ei ollut enää meidän koirulin hautapaikka, vaan… en tiedä onko siihen nyt haudattu joku toinen, mutta tuntuu hyvältä kun ei enää ole paikkaa mihin halusi mennä käymään, mutta joka oli aina yhtä ahdistavaa. Nyt muistelemme Fiaa silloin tällöin, emmekä ikinä enää ota uutta koiraa, koska yhtä hienoa, uskollista, sopeutuvaista, iloista ja ihanaa lemmikkiä ei voisi osaksemme tulla.
    Tsemppiä sinulle ihana ystävä <3

    • Voi Kristiina ja teidän oma kultsu <3 Samaa mietin tässä jälkikäteen, että miksi ei Onnia haudattu oman pihan sijaan jonnekin metsään, jonne voisi aina mennä muistelemaan, kun talo varmaan joskus menee myyntiin kuitenkin. <3

      Mutta kuten mainitsit, vuodet tekee tehtävänsä. <3 Menneet ovat sydämissämme, eivät siellä haudassa, hauta on vain muistopaikka jälkeen jääneille. <3

      Ymmärrän niin hyvin, ettei voi ottaa uutta, mikään eikä kukaan voi korvata yhtä, mutta voi tulla erilailla ihana ja hyvä, joka toisi iloa. <3

      Kiitos niin paljon Kristiina ihana lämpimistä sanoista ja ystävyydestä <3

  • Juuri kuten Heli edellä kirjoitti sinulla on tunteita, pystyt tuntemaan, olet aito, inhimillinen ja uskallat puhua asioista, jotka satuttavat. Surutyö on tehtävä oli poisnukkunut sitten ihminen tai lemmikki. Lemmikkikin on osa perhettä ja perheenjäsen. Kyllä sen poismenoa saa ja pitääkin surra.

    Ihana kuva sinusta ja Maijusta ♥ sekä tuo villasukkakuva leffateatterista. Tulen aina hyvälle tuulelle näistä sun kuvista. Ne on niin aitoja ja sen vuoksi ihania.

    Kivaa päivää kyttyräsarviselle keskarille :))

    • Kiitos niin paljon, aina mietin ärsyttääkö nuo kahvimukit ja todella värikkäät kuvat, mutta kiva jos niitä onkin kivaa katsella. Kiitos Kristiina tuesta ja ihanaa viikonloppua sinulle <3

  • Sinulla on oikeus tuntea juuri nuo kaikki mitkä sisältäsi nyt tulee – pikku hiljaa kaikki jäsentyy <3 Tunnistin monta omaa mietettä ja kyllä ne välillä raskauttaa. Mutta samalla se on rikkautta, että elämä tulee iholle <3 Kirjoituksesi liittyy vahvasti siihen mitä viime aikoina olen makustellut tekstiksi – haavoittuvuus ja sen näyttäminen, tai piilottaminen.

    • Katja miten hienosti kiteytit yleisestikin tuntemuksemme ja etenkin eilisen päivän hyvin voimalliset tunteet. Samalla haavoittuvainen, rumakin ja silti sydän auki. Eläm on ihmeellistä <3

  • Älä muuta viserrä 🙂 Minä myös olen herkkä ja usein ihan liian herkkä…Kyllähän sen ymmärtää, että paha mieli on ja kestää jonkun áikaa ennen kuin pääsee ikävästä eroon. Älä ole liian vaativa itseäsi kohtaan <3 Voimia muru <3

  • Otan osaa suruusi :(. Teitte oikean päätöksen, näin oli paras Onnille. Sure ihan rauhassa, vaikka se veisikin kauan aikaa. Kissan poismenon suremisessa ei ole mitään hävettävää, kertoo vain siitä että sinulla on sydän paikallaan :). Minulla meni ensimmäisen Kalle-kissan suremiseen monta kuukautta. Lopulta Kallesta jäi hyvät, hauskat muistot joita hymyillen aina muistelee.

    • Ihana Kalle, voi meitä ja kyllä ikävä on kova, perheen dynamiikka muuttui heti, jännä asia sekin. <3 Ihanaa viikonloppua ja kiitos Elmeri <3

  • Voi Tiia, niin tutulta kuulostaa moni kertomasi asia. Kaikki tuo märehtiminen, surussa pyöriminen, asioiden kelaaminen aina vaan jne… Kun on herkkä, niin mielikin nappaa prosessoitavaksi niin paljon asioita. Ja ennen kuin pystyy menemään eteenpäin, täytyy niiden ajatusten mennä läpi monista eri mankeleista. Se vie aikansa ja se on välillä niin tuskallista ja kuluttavaa.

    Myös se tunne, että on jäänyt jostain ulkopuolelle, voi meillä herkkiksillä kasvaa ihan arvaamattoman isoihin mittoihin. Ikään kuin tuntuu siltä, että meidät olisi arvotettu muita alemmas, jos "kaikki muut" pääsevät mukaan johonkin, ja itse jäämme ulkopuolisiksi. Vaikka oikeastihan se syy voi olla jokin ihan muu. Ehkä tällä hetkellä oli tarkoitettu niin, että sulla on nyt suruaikaa ja voit huoletta keskittyä siihen, ilman että tarvitsee miettiä liikaa muita asioita.

    Ihan hurjan iso ja ymmärtäväinen halaus täältä! ♥ Muista, että olet oikeanlainen ja myös sun tunteet on juuri niitä, joiden pitää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Ole armollinen ja lempeä itsellesi ♥ ISO sydän!!

    • Niin nappaa ja joskus sitä on tunteiden vallassa ja järki katoaa. Silloin olen huolissani, kun en ole itse ajatusteni kontrollissa eli onko jotkin seikat pelkoa, kateutta tai mitä tahansa mustaa ja pimeää eli on pakko kyetä erotella, mistä jotkin ajatukset tulee.

      Ihan niin totta, herkkis ottaa hieman liikaa siipeensä ja pidän asiaa huonona puolena itsessäni, kun voisin katsoa niitä positiivisia juttuja mitä tapahtuu, eikä nillittää jossain yhdessä, kokonaisuus ratkaisee. Joskus sitä vaan on niin pienenä.

      Olet kyllä Tuula oikea sielunystävä, tiedän jo ihan ilman, että ollaan tavattu <3

      Muiskuja <3

  • Tiia, suru pitääkin surra, ja itku itkeä. Ei niissä ole hävettävää. Kuten tiedät, olen joutunut luopumaan viidestä kissasta ja yhdestä koirasta, kaikki sairastuivat, mutta kaikki elivät vanhaksi. Eetu-koira eli yli 17-vuotiaaksi, ja Oscar-kissa oli yli 21 vuotias pois nukkuessaan. Eetua pidin oman itseni takia liian kauan, en vain halunnut kohdata surua. Jäi niin kovasti harmittamaan, että en jo aikaisemmin antanut hänen lähteä, lääkärin kehoituksesta huolimatta. Seuraavien kohdalla en sitä enää tehnyt, kun aika tuli, he pääsivät pois. Kyllä sen nyt jo osaa nähdä, milloin eläin on niin huonossa kunnossa, että mitään muutosta parempaan ei tule, ja eläminenkin on kivuliasta. Mutta eihän järki ja tunteet ole aina samalla ladulla. Jos nyt muistaisit, että itku on sielun pakkasneste, juuri siksi emme jäädy sisältä tunteettomiksi tönköiksi, katkeriksi kantturoiksi. Iloa päivääsi kyyneltenkin läpi. Tämä siis ohje minulta, joka kyynelehtii, kun kenkä putoaa jalasta…

    • Niin pitää kyllä, en oikein tiedä mitä ajattelin, että tästäkö vaan muitta mutkitta järjellä eteenpäin.

      Ymmärrän tuon tunteen, itsekin mietin, olisiko Onni pitänyt päästää matkaan jo aiemmin, mutta toisaalta Onni söi, kehräsi ja nautti vielä ulkoilusta. Mutta totta kaikkea tulee syyllisyyden kautta pyöritettyä.

      Kiitos Pauliina kaikesta lämmöstä ja tuesta <3

  • Oot niin ollut mielessä tässä….ihan sydäntäsärkevää Oskun huolenpito ystävästään pesten ja hänen itkunsa..Kuule ei tuollasista asioista voikaan päästä noinvain yli…tuntuu,että sinä välillä oot liiankin urhea ja meet ja teet oman hyvinvointisi kustannuksella. Nyt sitä lempeyttä itseäsi kohtaan <3 Tiiän kyllä miten se filmi pyörii,mitä olisi voinut tehdä toisin jne.jne.Alä syytä itseäsi,kauheeta kiduttaa itseään noin. Mun äitini kuoli 1 1/2 vuotta sitten ja kyllä pyöritin,että mitä olisin voinut tehdä toisin. Sitten oli vaan pakko lopettaa se,ei olisi kestänyt muuten. Ja sitten kun on itse niin herkillä,tulee otettua itseensä vielä helpommin kuin yleensä. Anna ittes olla just,niinku tuntuu,ei tarvitse olla aina niin urhea. Ihmisten kanssa,mulla niiden lähimpien kanssa on suuria vaikeuksia ja olen päättänyt,että aion pitää järjen mukana ja tehdä sen minkä voin itseäni unohtamatta. Ja mun Väinö Aleksanteri Vironpoika on mulle suurin ilonlähde,hömelö seropi,joka nytkin haukkuu partsilla…lähen sen kaa ny metsälenkille,niiin ihana ilma oot ajatuksissa <3

    • Miten ihana ja lämmittävä kommentti kiitos niin paljon Sydämestä ottaa. Kirjoitat niin viisaita, se itsensä syyllistämisen tie on loputon. Onhan se hienoa että meille on luotu omatunto mutta joskus siinä velloo liikaa. Sitten kun velloo niin, kaikki asiat kärjistyy ja saa kummallisia muotoja.

      Kiitos niin paljon tästä ja aivan ihanaa viikonloppua sinulle ja koirallesi. 💖💖💖

  • Osanotto Onnin poistumisesta♥

    Kyllä eläintä suree kuin ketä tahansa perheenjäsentä. Meille Olgan lähtö oli niin kova paikka, että meistä ei ollut edes toisillemme tueksi sinä päivänä, kun lääkäri tuli illalla kotiin. Siinä Olga sitten lähti perheen ykkkssohvalla, kuten suuriruhtinattarelle kuuluukin. Joka joulu, Olgan haudalla palaa monen vuorokaudena kynttilä ja hauta paikalla ei ole kiveä, vaan sellainen kaunis ruostunut koriste, jossa pikkulintuja. Siihen on myös istutettu punaisia ja valkoisia varjoliljoja, siirretty tontin sinivuokot ja kasvaa siellä yksi tosi harvinaisuuskin.

    ♥♥♥

    • Ihan todella hieno asia että Olga sai lähteä omassa omassa kodissaan. Olisin halunnut Onnille mutta nyt tuli vaan niin kiire. Ei meistäkään ollut miehen kanssa toisille tueksi kumpikin suuri omalla tahollaan. Mutta ehkä oma mieheni osaa enemmän järkeistää asian, että Onni olisi kärsinyt niin kovasti ja ettei ollut muuta vaihtoehtoa.

      Meilläkin lapset koristelivat Onnin haudan ja ajattelin kasvattaa siihen kukkia. En vaan ole viherpeukalo, mutta pidetään peukut pystyssä että nyt niitä kukkia kasvaisi. kiitos niin paljon Leena ja ihanaa viikonloppua sinulle. 💙💙💙💙

  • Voi kun olisit tässä, niin rutistaisin sinua Tiia, vaikkei livenä (vielä) tunnetakaan! Sinun ja Oskun pitää nyt yhdessä hakea voimaa toisistanne ♥♥ – emäntä

    • Tunnen sen halauksen tänne asti ja sen lämmön. Osku nukkui viime yönä ihan kiinni minussa ja tuntuu juuri siltä kuin kirjoitat, että lohdutimme toisiamme.

      Kiitos niin paljon ja terveisiä teidän ihanille kissoille. Hyvää viikonloppua. 💖💖💖

  • Kyllä eläimen poismeno koskettaa -ja varmasti vielä pitkään. Vieläkin muistan teinivuosilta pari teuraaksi vietyä hoitohevosta, joita itkin pitkään.

    Ja kyynel tulee silmään kun mietin anoppilan Rauha-koiraa, joka äkkiä jouduttiin nukuttamaan kahdeksan vuotta sitten, vaikka olikin jo 14 v. eli ei aikaa ehkä muutenkaan olisi kauaa ollut. Haimme Rauhan päivää myöhemmin Eläinlääketieteelliseltä. Siippa meni sisälle ja minä jäin sovitulle sivuovelle odottamaan. Seisoin siinä nyyhkien ja nikotellen ja muistan vieläkin ohikulkeneiden koiranulkoiluttajanaisten myötätuntoiset katseet, he varmasti tiesivät miksi odottelin siinä.

    Samana iltapäivänä Rauha haudattiin maalla. Appi oli tehnyt arkun, johon laitoimme Rauhan peiton päälle kukkien ja lempilelun kanssa. Se oli niin kaunis ja näytti vain nukkuvan. Seisoimme vierekkäin ja itkimme molemmat hiljaa. Vaikka nyt itkettää taas, tilanteesta jäi kaunis muisto. Rauha oli löytökoira, joka oli saanut elää hyvän elämän appivanhempieni kanssa.

  • Mäkin suren vieläkin mun kolme vuotta sitten kuollutta koiraani. En pysty edelleenkään esim. menemään tutun koirapuiston ohi ilman, että itku puskee päälle. Menetys on edelleenkin musertava.
    Onnin poismenosta on vasta lyhyt aika, niin ilman muuta se valtaa mielen ja vaikuttaa joka hetki apeutena, näin ymmärtäisin. Suru on surua, eikä se ole järjen asia, eikä sille voi asettaa aikarajoja, vaikka toiset voivat ihmetellä, mitä tuo jonkun eläimen takia jaksaa vetistellä (näin sanottiin mulle). Voimahaleja sinulle Tiia<3

    • Varmasti ihmettetyttää joitakin, että eläin on vaan eläin, mutta kuten sinun koirasi tai meidän Onni joka eli meidän kanssa miltei 14 vuotta ja siihen kuuluu paljon muistoja syntyy suuri tyhjiö kun menettää ystävän.

      💙💙 ihanaa viikonloppua Sari

  • Suru on yksilöllistä toisilla kestää kauemmin kuin toisilla. Kaikilla on tapansa käsitellä sitä. VOIMAHALI <3

  • Voi sinua <3 En muista, kauanko olen surrut lemmikkejä, joita meillä kotona aikoinaan oli, mutta yksi kissa oli huippu. Kun veljeni ja hänen vaimonsa saivat ensimmäisen lapsensa, kissa katsoi menoa puoli vuotta ja lähti kävelemään. Ei löydetty kisulia mistään, mutta 2-3 kertaa kävi kotosalla pyörähtämässä vuoden sisällä. Teimme tavallaan surutyötä koko ajan, kunnes kävi niin, että 1½ vuoden kuluttua kissa palasi muina miehinä takaisin. Elinpäiviä ei tainnut enää olla kuin 1-2 vuoden verran, mutta tuli lopulta kotiin eläkepäivilleen. Lopulta oli pakko tehdä sama raskas päätös kuin teidän, mutta jotenkin surua oli helpompi työstää, koska kissa oli jo ikään kuin kertaalleen poistunut elämästämme, vaikka raskasta se silti oli.
    Ja se, että on jätetty pois jostain kuvioista, niin on täälläkin koettu ja vieläkin tunnen kiukkua tällaisista vedoista. Vaikka elämä on jatkunut, muistan tällaiset tapaukset luultavasti aina. Oikeasti tuollainen satuttaa. Ja voin kuvitella, kuinka vaikeaa sinulla on nyt muutenkin, niin tällaiset eivät yhtään helpota oloasi.
    Yritä jaksaa.
    PS. Sukkakuva on niin paras ja hienoin ikinä!

    • Voi ei mikä tarina ja niin että toinen tuli takaisin koska epätietoisuus on pahinta. Meidän on Oona kisu hävisi kun meille tuli kuopus eli oli kaksi pientä lasta ja Oona ei vaan tykännyt lapsista. Oona kyllä välillä tuli takaisin ja lihavana ja tuoksui kalalle. Kävi jossain tai asui jossain ja lopulta kun tosiaan syntyi perheen pienimmäinen, Oona lähti ja sitten jossain kohti muutimme ja olen aina miettinyt, jos Oona on tullut etsimään meitä ja me emme enää asuneet samassa talossa.

      Kyllä tässä tapauksessa tuo minun pois jättäminen tuntui liian isolta asialta, eli se asia paisui yliäyräiden oikeasti sellaisesta ehkä ei ollut edes kysymys, minä vaan paisutin suruissani jo sitäkin asiaa.

      Mutta ulkopuoliseksi jättäminen on kyllä osunut kohdalle ja ehkä sitten herkemmin tulee sellainen tunne ajoittain joistain asioista pintaan. Villasukka kuvan otti ystäväni Nina ja hän on myös kutonut nuo villasukat meille eli Ninaa on kiittäminen. ihanaa viikonloppua ja kiitos tästä. 💙💙💙

  • Voi Tiia, mä olisin varmasti samanlainen, jos menettäisin "perheenjäsenen". Eläimet ovat mielestäni perheen jäseniä. Ihan omia persoonia. Niin rakkaita.

    Ja niin kliseeltä kuin kuullostaakin: aika parantaa.
    Valoa ja halit.

    • Aika parantaa olet siinä niin oikeassa ja se tieto lohduttaa ja sen tietää jo aiemmista suruista. ihanaa viikonloppua sinulle muru💖💖💖

  • Et sinä ole liian herkkä, suru vaan vie aikansa, oli kyse kenestä vaan <3
    Ja ne kaikki muut asiat tuntuvat silloin voimakkaammin, kun on surua. Kyllä minä muistelen vieläkin poisnukkuneita koiraystäviäni, mutta tottakai se suru on helpottanut ja nyt muistelen niitä ihania hetkiä.

    Ja kysymykseen, onko jätetty ulkopuolelle, niin kyllä on jätetty asioiden ulkopuolelle ja se on kirvellyt ja taatusti tulee kirvelemään vielä monesti. Itse olen sellainen ihminen joka elää niin tunteella, että käsitykseeni ei vaan mahdu tahallinen feidaaminen. Se pistää ärsyttämäään todella.

    Joka tapauksessa haleja sinne ja parempaa loppuviikkoa <3

    • Suru vie aikansa sen jo menneistä suruista tietää. kiitos sinulle ja ei tässä ollut tällä kertaa mistään tavallisesta kysymys ehkä menneet ulkopuoliset jutut muistutteli eilisen surun päivänä olemassaolostaan ja asiat saivat suuremmat mittasuhteet, kuin olisi ollut tarpeen. Kyllä sitä voi vaan olla hölmö ja kuvitella kaikenlaista. ihanaa viikonloppua ja Kiitos kovasti. 💙💙

  • Voi Tiia,tsemppihalit.Kyllä rakkaan lemmikin poissaolo tuntuu ja sattuu,se on kuitenkin ollut täysmääräinen perheenjäsen ja teidän elämässänne pitkän aikaa. Muistan kun meidän Otto kuoli niin olin kyllä pitkän aikaa tosi surullinen ja katselin koko ajan Oton kuvia,vaikka Oton viimeiset vuodet elimme eri maissa,mutta oli kuitenkin niin rakas.

    • Sinulla on ollut sama suru. Itse en tällä hetkellä pysty katsomaan onnin kuvia, mutta tulee vielä päivä että haluan katsella niitä. Aika auttaa Kiitos sinulle ihana ja Hyvää viikonloppua. 💖💖💖💖

  • Jeps, voimia ja rakkaita halauksia. Se ikävä, on vain niin iso ikävä. Ja aikansa kestää, ennenkuin olo ns. normalisoituu! Meijän Manta oli niin ihana ja rakas, eikä kukaan kissa voi sitä korvata, mutta niinkuin ihmisissäkin, niissä on omia persoonia. Monta hauskaa ja kirpeän ihanaa hetkeä sen kanssa vietettiin, sai sen kanssa itkeä ja nauraa. On ne vain niin ihanaisia, niinkuin sinäkin. Kaikkea hyvää elämääsi, t. Toinen keski-ikäinen

    • Näin se on.Ei kukaan eikä mikään voi korvata toista mutta voi olla monenlaisia ystäviä ja rakkaita. Kiitos sinulle lämmöstä ja ihanaa viikonloppua 💙💙💙💙

  • Heippa!

    Kuule Tiia, sure rauhassa ja ajan kanssa. Niin kuin monet muutkin kommentoijat ovat sanoneet, niin nuo ihanat lemmikkimme ovat niin täysivaltaisia perheenjäseniä, että heistä luopuminen ottaa koville. Vielä tulee se päivä kun muistot Onnista hymyilyttävät. Vaikka meidän kissan kuolemasta on jo 19 vuotta niin joskus kun häntä alan oikein ajattelemaan, niin parku tulee… Hoh hoh…

    Tuo sinun sanonta kun ottaa niin kyttyrää niin kyttyrää on tosi hauska. Noita kyttyrä keskari päiviä on vaan joskus. Täytyykin ottaa tuo sanontasi käyttöön ettei tarvitse kiroilla kuin noita-akka 😉

    Rentouttavaa viikonloppua sinulle <3

    Terkuin, Johanna

    • Niin niistä eläimistä tulee niin kovin rakkaita, hyviä ystäviä, perheenjäseniä. Ikävä ei taida koskaan lähteä, se vaan muuttaa muotoaan.

      Joo kyllä sarvi otsassa ja kyttyrä selässä, heh.

      Ihanaa viikonloppua ihanuus😘💖

  • Suru pitää surra. Kotieläin on aina pienoinen elämänkumppani, joka oli tärkeä ja lisäksi täysivaltainen perheenjäsen. Voimahaleja sinulle

  • Otan osaa, rakas lemmikki on poissa! ♥

    Itsellä on aivan sama tilanne, rakkaista rakkain koirani piti lopettaa pari viikkoa sitten. Se oli sairastellut pidemmän aikaa, ei oikein keksitty mikä sillä on… kunnes sitten eräällä lääkärireissulla selvisi, että sillä oli erittäin pitkälle levinnyt syöpä. Ei siinä ollut mitään vaihtoehtoja… Mentiin koiran kanssa kotiin, että perhe (ja ystävät, heitäkin kävi koiraa hyvästelemässä!) sai sen vielä hyvästellä, ja kaksi päivää karusta diagnoosista, niin eläinlääkäri tuli nukuttamaan koiran kotiin. Siihen se minun käsivarsille nukkui… Suru oli ihan käsittämättömän musertava (vieläkin itkettää ihan hirveästi, kun sitä ajattelen…), ulvoin ääneen… Monta päivää itkin koiraa joka välissä ja tosiaan vieläkin surettaa kovasti. En unohda rakasta koiraani koskaan. ♥

    Ja kuule, ihan noita samoja asioita kävin (ja käyn) läpi: miten minä voin mukamas päättää, että nyt se lopetetaan… millä oikeudella voin niin tehdä?? Toisaalta järki ymmärsi, että vaihtoehtoja ei ole, koira oli jo kipeä, hyvä että hengittää kunnolla pystyi… vaikka sitten välillä näyttikin, että sehän on ihan ok – vielä lopetusaamuna käytiin lenkillä ja eläinlääkärinkin se otti iloisesti haukahdellen vastaan häntä heiluen, kuten kaikki ihmiset aina muutenkin… Järki käski päästämään sen pois, sydän ei olisi luopunut millään… Ihmisen tehtävä on se päätös tehdä, se on tiedossa jo eläintä ottaessa, mutta ei sitä päivää sitten kuitenkaan haluaisi koskaan joutua kokemaan, koska se on niin hirvittävän surullista. Viimeksi tänään itkin tuolla metsässä koiraa, mietin, että se ei enää saanut tätä kevättä kokea… ♥

    Ei tässä auta kuin itkeä silloin kun itkettää – minusta se on kuitenkin osoitus siitä, miten rakas ja tärkeä se eläin on ollut. Tsemppiä sinulle surun keskelle! ♥

    • Kirjoitit tähän niin täydellisesti kaikki omat tuntemukset, ettei ole mitään lisättävää, muuta kuin suuri osanotto sinun suruusi, olet juuri käynyt saman mitä minä ja se on aivan kamalaa. Itse lähdin ehkä kiitolaukkaa sinne lääkäriin, mutta näin että Onni saattaisi kuolla minä hetkenä ja tuskissaan. Olisi ollut hienoa,jos lääkäri olisi voinut tulla meille, edes hieman lempeämpää ettei eläimen olisi tarvinnut pelätä ja mennä eläinlääkäriin asti. ihanaa viikonloppua sinulle ja paljon lämpöä sinun suureen suruun. 💙💙💙

  • Iso halaus ja osanotto!<3<3 Lemmikki on osa perhettä, kyllä häntä saa ja kuuluukin surra. Jos surua tuntee, on se tunne aito ja merkittävä. Ei sitä tarvitse järkeillä pois. Tunteet tulee jos tulee. Minua harmittaa, että niin usein ihmiset väheksyvät eläinten olevan vain eläimiä. En toki ole surrut kuolleita kissoja yhtä paljon kuin vaikkapa isovanhempiani, mutta se ei vähennä kissojen suremisen tärkeyttä ja suuruutta. Erilaiset ja erisuuruiset tunteet eivät sulje toisiaan pois. Ja usein ne kaiken lisäksi limittyvät. Ensin itkee menehtynyttä lemmikkiä ja äkkiä huomaa ajattelevansa isovanhempiaan. Siinähän sitten ollaan, valtava itkevä mytty. Mutta se on hyvä asia, ne tunteet pitää tuntea ja itkut itkeä.

    "Kuinka kauan teillä on mennyt lemmikin poismenon surutyöhön, voisiko täällä helpottaa jo pian?" No, suren kaikkia entisiä kissojamme vieläkin. Eniten kirpaisi edellissyksynä auton alle jäänyt Kerttu ja hänen viime syksynä kadonnut poikasensa Tyyne. Aloin itkeä nytkin kun heitä ajattelen. Kerttu oli maailman ihanin kissa ja niin valtava osa elämääni. Ei tule koskaan olemaan vastaavaa kissaa kuin se yksi. Kissat ovat persoonia. Eli sori, minä en ainakaan osaa tarjota keinoja surun helpottamiseen. Paitsi sen lohdullisen ajatuksen, että teit sen, mikä oli Onnille parasta. Teit oikein. Olisi ollut itsekästä antaa toisen elää kohtuuttoman pitkään ja kipeänä. Onni on nyt turvassa.

    Jaksamista ja voimia! Elämä on lahja. <3

    • Olet kyllä niin hieno syvällinen ja viisas nainen. Olet niin oikeassa siinä. että tunteisiin liittyvät asiat korostuvat, suru muuttaa muotoaan, paisuu tekee tepposia,mutta suru on silti tosi tärkeää ja on hienoa että meillä on suru. Se auttaa meitä ja saa myös meitä olemaan parempia ihmisiä.

      Olen niin pahoillani ja otan osaa sinun suruun, se on vieläkin tosi lähellä ja tapahtunut mitään epäoikeudenmukaisimmilla tavoilla.Paljon halauksia sinulle ihana Fanni ja hyvää viikonloppua💖💖💖

  • Haleja sulle Tiia! <3
    Minulla joskus nuorena katosi kotipuolessa kissa, en tiedä tappoiko joku vihastunut naapuri sen, vai jäikö auton alle. Kyllä sitä pitkään odotti kotiin saapuvaksi, mutta ei koskaan palannut. Surutyö oli vaikea, kun ei tiennyt, että mitä oli käynyt.Aika kuitenkin, tässäkin oli se merkittävä tekijä ja ajan kanssa helpotti.

    • Epätietoisuus on pahinta ja varmasti aina tänäkin päivänä ajoittain kummittelee mielessä. Kiitos sinulle ihana ystävä ja oikein aurinkoista viikonloppua💙💙💙

  • Voi Tiia, tiedän niin miltä sinusta tuntuu. Pelkään vain etten osa pukea tunteita oikeiksi sanoiksi vaikka kuinka haluaisin. Meillä eläimet ovat niin olennainen osa elämäämme ja joka hetkistä arkeamme, että heidän menettämisensä ihan kirjaimellisesti jättää aukon perheen dynamiikkaan pitkäksi aikaa.

    Minusta on itseasiassa aika outoa pitää lemmikkejä, joilla ei sitten kuitenkaan ole sen syvempää merkitystä ihmisen elämässä eikä eläimen menetyksen kohdalla tunne sen suurempaa surua kuin vaikkapa lempilompakon hajottua. Minkälainen ihminen ottaa elävän olennon sisustuselementikseen tms. Minulle se, miten ihmiset suhtautuvat eläimiin, kertoo siitä millaisia he ihmisinä ovat ja huomaan vältteleväni ihan tietoisesti ihmisiä, joille eläimellä on vain esinearvo tai ihmisiä, jotka tappavat huvikseen eläimiä. Useat ajattelevat tällä esimerkiksi metsästämistä, mutta minulle se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmiset tähtäävät askeleensa niin, että astuvat tahallaan ja tappamismielessä vaikkapa koppakuoriaisen päälle.

    Se, että suree rakasta, pitkän yhteisen taipaleen kulkenutta lemmikkiään on erittäin normaalia ja se, että kokee syyllisyyttä lemmikin elämän loputtua on sekin normaalia, koska se kertoo siitä, että ihminen on ottanut kyseisen eläimen elämän ja hyvinvoinnin vastuulleen (kuten kuuluu). Siihen vastuuseen kuuluu eläimen kärsimyksen lopettaminen silloin kun se on tehtävä, mutta se tuo mukanaan myös tunteen siitä, että oliko se oikein, olisiko se pitänyt tehdä aikaisemmin/myöhemmin, olisiko asia sittenkin vielä voitu hoitaa lääkkeillä jne. syyllistymislista on loputon ja se kertoo vain siitä, että kyseinen ihminen on ollut kyseisen eläimen arvoinen.

    Äh, en osaa kirjoittaa tunteista pätkääkään. Olen pahoillani! Haluan vain sanoa, että anna aikaa surullesi ja ole itsellesi myös sen suhteen armollinen, että muistat, että Onnin kuolemasta johtuen koet nyt monet muutkin asiat paljon voimakkaammin ja alakuloisemmin kuin muuten. Juuri siksi olet niin upea ja lämmin ihminen!

    Minna

    • Minna kirjoitat aivan täydellisesti, kommenttisi on todella hieno ja vaikka metsästäminen on välttämätöntä vaikka hirviien harventaminen, niin en voisi katsoa omaa miestäni silmiin,jos hän ampuisi eläimiä, en vaan pystyisi vaikka tiedän, että metsästäminen on välttämätöntä. Ehkä tämä kuulostaa hurskastelulta ja oudolta, koska syön lihaa, mutta silti jos mieheni katsoisi eläintä silmiin ja ampuisi, niin en kestäisi miestäni.

      Olen täysin samaa mieltä eläimen ottamisesta, eläin otetaan perheenjäseneksi, eläin ei ole vain söpö sisustuselementti. Eläimestä pitää pitää huolta jos ja kun se sairastuu ja ymmärtää se vastuu, ettei eläin ole aina vain mukava ja söpö karvainen pallero ja että eläin tietää kuluja myös lompakolle.

      Kiitos viisaasta ja sydämellisestä kommentista ja lämmöstä Minna ja aivan ihanaa viikonloppua sinulle. 💖💖💖

  • "Hiekkalaatikon" ulkopuolelle jääneeksi oon muutaman kerran tuntenut itteni, mutta pienen pohdinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että kateus se teettää kaikkea. Siitä huolimatta olo on niin vietävän p….mainen ja ärräpäitä päästää ainakin mielessään ☺
    Mitä sitte tulee lemmikin menetykseen, jokainen suree niinkauan kun muistot muuttuu ja pystyy nauramaan hauskoille tapahtumille.

    Loukkaavana olen kokenut sanonnan: no ottakkaa heti uusi koira niin entinen unohtuu pian.

    Auringon paistetta päivääsi Tiia Ystäväin ♥♥♥

    • Hyvin todettu ja samaan johtopäätökseen tulin, taisin olla hieman pieni ihminen ja ehkä vähän kade.

      Hyvin sanottu tuo, jossain kohti sitä muistelee jo Onnia ilman surua.

      Juu ei kukaan eikä mikään korvaa toista, voi rakastaa toista, mutta se on uutta ja erilaista rakkautta <3

      Kiitos niin paljon ja ihanaa viikonloppua <3

  • Lemmikin menettäminen ei ole yhtään sen vähäisempi asia kuin kenen muunkaan läheisen menettäminen, joten älä suotta tunne syyllisyyttä ♥

  • Niin kuin juteltiin tuolloin viikolla, niin kuin sanoin, että parasta rakkautta lemmikille on se, kun uskaltaa tehdä sen viimeisen päätöksen ja päästää toisesta irti. Tiedän miltä susta tuntuu, kun olen joutunut tekemään samanlaisen päätöksen silloin aikanaan. Halauksia edelleen rakas Tiia <3

    • Puhuit oikealla hetkellä järjen ääntä, kuten miehenikin ja kaikki se puhuminen auttaa <3 Kiitos niin paljon tuesta rakas Maiju <3

  • Moni onkin antanut aivan ihania kommentteja sulle <3 Mä tuun tännne viel
    Piipittää ja lähettää sulle sata halia! Suret niin kauan ku surettaa ja sillä selvä! Pus ja mus!

  • Voimia suruun ja ikävään. <3 Perheenjäseniähän lemmikitkin ovat ja kovin rakkaita sellaisia. Lopettamispäätökset eivät ole helppoja, vaikka järjellä perustelisi, niin silti sydän jossittelee jälkikäteen. :/
    Itse kaipaan kovasti ysärin loppupuolelta rakasta koiraani, jonka elämä päättyi aivan liian varhain. Viiltävä suru on muuttunut ajan myötä lempeäksi kaipaukseksi.
    Ulkopuolisuuden ja haavoittuvuuden tunnetta koen tämän tästä. Herkkiksenä syyllistän itseäni omista tunteistani, ajatuksetkin jäävät helposti kiertämään kehää. Välillä toivoisi, että olisi sellainen off-nappi, josta ne saisi pois päältä. Ei jaksaisi aina tuntea kaikkea niin voimakkaasti. Siinä on siunauksenakin, mutta välillä herkkyys on aika taakka.
    Iso lämmin halaus täältä <3

    • Lempeä kaipaus kuulostaa levolliselta, mutta ikävää selvästi pysyy aina <3 En vaihtaisi herkkyyttä mihinkään, koska se saa tuntemaan ja aistimaan niin vahvasti, mutta raskasta se on <3

      Kiitos niin paljon ja halaus sinne Piiuli <3

  • Kyllä ne kotieläimet ovat niin rakkaita, kun kuuntelevat kaikki murheet ja kiukunkin keskellä vain katsovat silmiin ja heiluttavat häntäänsä. Onneksi niitä muistoja ei kukaan voi sinulta pois ottaa <3

    • Niin on ja olet niin oikeassa, muistot eivät katoa koskaan ja siksi rakkaat karvaiset ystävämme ovat aina sydämissämme. <3

      Ihanaa viikkoa <3

Vastaa käyttäjälle Tiia Koivusalo Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Protected with IP Blacklist CloudIP Blacklist Cloud