Miksi askelia pitää mitata?

Miksi askelia pitää mitata?
Selasin taas tuossa erään illan pikkutunteina muiden Insta kuvia ja verkkokalvoille osui, jonkun hieno rannekello, joka samalla mittaa askelia ja varmaan vaikka mitäkin muuta. Samalla napautin otsikon tähän postaukseen ja jätin ajatukseni muistiin, jotka siinä kohden pompahtivat mieleeni. Ensimmäinen ajatus, joka yhtäkkiä iski oli ”miksi askelia pitää ylipäänsä mitata” ja päällimmäinen tunne omien askelien mittaamiseen oli ahdistus?

Askelien mittaaminen sun muu tuntuu nyky-yhteiskunnan suorittavalta ominaisuudelta, koska eihän kovasti liikkuva ihminen tarvitse itselleen edes mittaria, miksi urheilulla pitää tehdä ns. numeraalista tulosta?

Toki voisi ajatella, että oma askelahdistus koskee omien askeleitteni vähyyttä, mutta kyllä reaktio oli aivan päinvastainen. Tarvitseeko tavallinen liikkuva ihminen kaiken maailman mittareita, onko metsässä samoaminen ja tietynlainen metsän kanssa hengellinen yhteyden kokeminen ja rauhoittuminen sama asia tai voiko edes tuntea yhteyttä, jos suorittaa samalla koko ajan.

Joskus kun treenasin paljon ja voi pojat, kaipaan vieläkin niitä vahvoja ja hyväkuntoisia jalkoja ja sitä kropan hallintaa, joka tapauksessa hyvin äkkiä kasvoi mukavasta liikuntaharrastuksesta pakkomielteistä suorittamista. Aina kun olen aloittanut minkä tahansa lajin treenaamisen, lopulta mukaan on tullut juurikin laskeminen ja kuinka paljon olen tehnyt niin mitä sarjoja ja kuinka näitä sarjoja ja painoja ym. tuli aina lisätä. Lopulta harrastus meni jo siihen, että heräsin vaikka aikaisin aamulla sekä uimaan, että punttisalille ja aloin jopa nipistämään yöunista. Urheilusta tuli suorittamista ja kadotin ilon liikuntaan.

Tästä syystä en olekaan löytänyt liikunnan iloa enää uudelleen, koska muistijälkenä on tuo traumaattinen ahdistava tunne, hirveä suorittaminen ja lopulta uupuminen ja siis kyllä, uupuminen treenaamiseen. 

Luulen, että nämä urheilu ajatukset ovat nyt singonneet mieleen siitä, että jos joku mieletön ihme kävisi, että minut valittaisiin avaruusseikkailulle kisassa, jossa nyt kisaan, niin minulla olisi 2kk aikaa treenata itseni parempaan kuntoon. Uskon aika vahvasti, että hyvä peruskunto tulee avaruusseikkailulla olemaan välttämätöntä. 

Mies tuossa tuumasi että aloita treenaaminen jo nyt, mutta itse siinä totesin, ettei ole motivaatiota ja mitä jos ei minua valitakaan, niin lopetan treenaamisen varmaan siipi maassa siihen paikkaan ja jos taas valitaan, aloitan ihan taatusti raivolla treenaamisen koska on niin hirveä palo olla hyvässä kunnossa, eikä nolata itseään ja mokailla, koska kunto ei riittäisi johonkin seikkailun asettamaan tehtävään. Iskipä muuten myös pelko, ettei tämän ikäistä edes valita, koska kuvistani voidaan tehdä jo olettama, etten ole mikään treenaaja. Voinko mitenkään riittää tälläisenä, kuin olen?

Joka tapauksessa kaikki nämä tunteet  herättivät sisimmissäni taas sen tutun vanhan ahdistuksen tunteen, sen tilan johon lopulta jouduin, kun pakkomielteenä treenasin ollakseni hoikka ja hyväkroppainen, enkä siksi, että se treeni tuo hyvää oloa ja aiheuttaa zen olotilan. Olin kaikkea muuta, kuin zen ja olin jatkuvassa ylikierrostilassa. Kun ylikierroksen oravanpyörästä on kerran päässyt, siihen ei totta tosiaan enää halua palata, joten en aio enää ikinä treenata kello kaulassa tahi askelmittari ranteissa, mutta miten sitten?
Miten löytää tasapainoinen liikunnan ilo elämään, siihen haluaisin nyt tähdätä, mutta en tiedä miten? Joten vinkkejä ei suorittavaan ja ei askelmittariseen urheiluun, ei maratoneja minulle ei hampaat irvessä lajeja, vaan kropan hallintaa, joustavuutta, ettei paikkoja enää niin kolota, mutta kuitenkin toki siellä taustalla on haave myös sen 10kg pudottamisesta vai pitäisikö siitäkin ajatella, että painon putoaminen tapahtuu kyllä ihan itsestään huomaamatta, kunhan vaan löytää sen liikunnan ilon. 

Onko antaa vinkkejä, miten sinä urheilet ilon kautta, eikä niin, että urheilu on pakkomielteenomaista?

Niin ja sinne avaruusseikkailulle saa halutessaan äänestää meikäläistä täällä ja jos valinta osuisi kohdille, niin hih saatte sitten seurata meikäläisen ponnistuksia treenaamisen kanssa ja ehkä jonain päivänä myös kuulla reissusta täällä blogissa, jos ja jos ja jos. 

Niin ja ääniä olen saanut ihan mielettömän paljon ja jos reissuun pääsen, otan teidän kaikkien sydämet reissureppuun mukaan. Olo on jo kuin voittajalla, sillä ihmisten lämpö ja zemppihenki on ollut suurenmoista ja ne monet sadat annetut sydämet kisaan. 

Olen kiitollinen <3



Upeaa sunnuntaita kaikille, terkuin sohvapallero, jota sohva kutsuu liian usein. 



39 thoughts on “Miksi askelia pitää mitata?”

  • Itseltäni on jo pidemmän aikaa löytynyt aktiivisuusmittari ja olen sen antaman datan kokenut mielenkiintoisena, välillä se on saattanut jopa tsempata liikkumaan hieman enemmän, mutta en ole sitä mitenkään ahdistava tai pakottavana kokenut. Kaikillahan kaikki eivät toimi ja joillakin aktiivisuusmittari saattaa nimenomaan ahdistuksen tuoda pintaan, jolloin tämä kannattaa ehdottomasti jättää hankkimatta.

    Mä pidän peukkuja et pääset matkaan mukaan 🙂

    Aurinkoisen lämpöistä sunnuntaita <3

    • On varmaan ihan luonteesta kysymys että tuleeko pakkomielle tai ei ja meille joille tule, ei ole hyvästä, mutta taas teille muille tosi yes.

      Ihanaa päivää Mira <3

  • Saapa tuon askel- ja matkamittarin puhelimeenkin niin halutessaan. Ei siis tarvitse erillistä ranneketta.
    Joku saa itsensä liikkeelle näiden mittareiden avulla. Hyvä hänelle. Minä tykkään liikkua metsässä ja yksi motivoija on tieto, että kun lähtee metsään, ei tarvitse korjata koiran kakkaa pihalta. (Liikuntaahan se kyllä olisi sekin.
    Pidän peukkuja sinulle.
    Mukavaa päivän jatkoa ja tulevaa viikkoa!

    • Ihan juuri näin, jokainen omalla tavallaan, mutta itselle ei nämä toimi, iskee pakkomielle.

      Ihanaa päivää Kirsti Kaija <3

  • Minulla on myös aktiivuusranneke. Alussa suorastaan ahdisti, jos päivän askelmäärä ei tullut täyteen. Sitä saattoi lähteä illalla vielä pienelle lenkille, jotta askelmäärä täyttyisi. Nykyään annan piutpaut koko mittarille, ja liikun sen verran mikä tuntuu hyvälle tai jos en ehdi liikkumaan, niin ei sitten.
    Myönnän olevani samanlainen, että jossakin vaiheessa piti käydä ainakin 5 kertaa viikossa jumpassa, siihen päälle lenkit koiran kanssa. Ja jos jäi yksinkin päivä väliin ilman liikuntaa, niin silloinhan iski huono omatunto. Onneksi en enää ajattele tuolla tavalla, vaan voin ottaa rennommin koko liikunnan. Hyvä olo on pääasia, eikä se liikunnan määrä hampaat irvessä.

    Kivaa kesäkuuta <3

    • Juu tuota ahdistusta juuri pelkään ja tunnen jo itseni. Tosi hyvä, että olet pystynyt vapauttamaan itsesti tuosta suorittamisen ikeestä, sillä sittenhän se on hyvä vempele ja toimii, kunhan siitä ei juuri ala ottamaan pulttia.

      Ihanaa kesäkuun alkua Milli <3

  • Kyllä sinä sinne pääset, joten ala treenata vain:) Tiedän: Ihan hirveää kun on suvi ja kaikki juhlat ja mansikkakakut. Minullakin on nyt lorvis, mutta puutarhassa tulee helposti askelia 10 000-16 000/vrk. Olen askelmaanikko. Tarjoilijan työpäivän ottamat askeleet ovat noin 16 000 ja se riittää. Nyt mun mittari on vain niin out, että ellen saa jotain kauniimpaa, jota ei tarvi siirrellä vaatteesta toiseen, en ala, en ala.Minulle tuo miten helposti askelia tulee, on motivaatio. Aivan kuten kuntopyöräillessä katson aina kalorimittaria. Jos on mennyt 300 kcl, on kulunut viinerin verran, olen sen sitten syönyt tai en. Jos olen kuluttanut 600 kcl, se on jo kaksi päärynäsiideriä etc.etc.

    <3

    • Juu no alan ihan heti aina laskemaan ja en tykkää siitä suorittamisen tunteesta, joillekinhan se taas toimii ja on nautinto ja ei karkaa käsistä Totta on, että puutarhahommissa tulee jumpattua oikein tosissaan.

      Ihania puutarhahetkiä Leena <3

  • Minä en ylikiloineni ole mikään neuvonantaja, mutta sanonpa vaan sen, että tee sitä mistä tykkäät. Minä tykkään pyöräillä ja pyöräilenkin useita kilometrejä päivässä. Tykkään myös hitaista kävelylenkeistä, joissa voin ihailla maisemia ja napsia kuvia. Siinä voi vahingossa kävellä vaikka 10km ihan huomaamatta. Toivottavasti pääset matkalle mukaan <3
    Ihanaa sunnuntaita Tiia <3

    • Just hyvät neuvot ja tärkeintä on liikkuminen ja mielestäni myös hapensaanti, sillä se pitää mielen vireänä.

      Kiitos niin paljon Outi <3 Ihanaa päivää sinulle <3

  • Itselläni ei enää suorituspaineita ole liikunnassa eikä työn teossa. Pakkopulla jutut on jätetty jo aikapäiviä sitten,lenkkeilen aika paljon mutta ehdottomasti fiiliksen mukaan,liikunnassakin pitää se ilo olla. Joskun menee vaan pari kilsaa juoksua ja kävelyä ja joskus yli kymmenenkin, etenkin jos on mukava kaveri mukana. Paljon tunnen just näitä suorittajia esim.työelämässä, kun täytyy harrastaa vaik mitä vielä. Oisko niin et tämmönen suorittaja luulee et hän on sitten parempi ihminen kun tekee mahdollisimman paljon? Tunnen vanhemman pariskunnan joilla ei ole todellakaa rahasta puute,on sitä materiaa kerätty koko ikä mutta nyt yli kahdeksankymppisinä ovatkin huomanneet että ei se onnea tuonutkaan. 🙂

    • Juu ei onni tule materiasta, eikä suorittamisesta, vaan se tulee jotenkin taidosta osata olla hetkessä kiinni. Siksi ainakin minä pelkään, kun omat metsälenkit ovat niin sielua rauhoittavia, että jos siinä olisi jokin suoritin ranteessa, se jotenkin vieraannuttaisi siitä yhteydestä. Mielestäni ihminen tälläinen tavis, kuin minä olen, ei tarvitse myöskään vempeleitä mittamaan liikuntaa, sitä joko liikkuu tai ei.

      Ihanaa päivää sinulle <3

  • Mua puras jumppakärpänen reilu 10v sitten ja jumppasin niin, että lopulta sain pahan iskiaksen ja siinä meni tovi ennkuin palasin jumppiin/salille. Pari vuotta sitten meni taas selkä ja taas tuli taukoa liikkumiseen. Nykyään mun liikunta on pääasiassa lenkkeilyä/kävelyä mutta oon jo työstänyt ajatusta siitä, että palaisin salille;) Aktiivisuusmittari on ollut ranteessa muutaman vuoden ja mulle se on ollut hyvä hankinta. Tulee ne pakolliset askeleet otettua joka päivä, aina ei ilman ranneketta tulisi. Mua se motivoi. Mutta tärkeintä on tehdä niitä asioita joista tykkää♥ Mä niin toivon että pääset reissuun ♥

    • Just tosi hyvä ja uskon, että se ranneke toimii juuri sellaisille, joilla ei ole tätä pakkomiellefriikkiyttä, kuten täällä taas on, aina se on mennyt siihen suorittamiseen ja aina se varmaan menee siihen.

      Ihanaa päivää Maiccu ja kiitos niin paljon tsempistä <3

  • Minulla on puhelimessa tällainen ohjelma, ja on kiva seurata, että paljonko tulee kilsoja alle.Pikkusen on tullut pakkomielle siihen, että matka ei saa jäädä alle 10 kilsan. Mulle tulee lenkkeilystä tosi nopeasti pakkomielle, mutta olen miettinyt, että missä menee pakkomielteen ja intohimon raja.
    Kiva on seurata puhelimessa, että minkälaista kuviota lenkki piirtää kartalle. Ajattelin, josko yrittäis joskus saada niistä oikeita hahmoja… siis tyyliin kala, koira… Joskus netin syövereistä näin tällaista useamman tekevän 😀 Voisko se motivoida… Minua motivoi tuo ohjelma. Montako kilsaa olet kävellyt kuukaudessa jne. Ja että kun saan sen kympin täyteen melkein joka päivä, niin olen tyytyväinen. Joudun tekemään ihmekierroksia välillä, ennen kuin pääsen kotiin kääntymään. En siis mene läheskään aina samoja lenkkejä, vaan etsin koko ajan uusia, ja mittailen minkä pituisia ovat.

    • Hyvä pointti tuo, missä menee se raja, kyllä se siinä varmaan menee, jos päällimmäisenä alkaa olla ahdistuksen tunne, jos on taas ilon tunne, niin kaikki on mitä mainiommin. 🙂

      Olet ihana, tuo lenkkikuvio oli jotain uutta ja ihmeellistä, nerokasta, tehdä lenkeillä "eläimiä", kuule viet lenkkeilyn ihan uudelle tasolle. <3

      Ihanaa uutta viikkoa Minna <3

  • Mun liikunnan motivaatio on "pelkkä" parempi olo. Käyn kerran viikossa kuntosalilla ja muuten satunnaisesti kävelen ja näin kesällä myös frisbeegolffia. Mulla on semmonen liikuntarastilista, joka tsemppaa mua, ku siitä näkee miten liikkuu. Merkkaan 15min liikunnanki, koska se on parempi ku nolla. Välillä tulee viikkoja, ettei jaksa liikkua, muttei maailma oo siihen vieläkään kaatunu. Kait se on ikuista tasapainoittelua tässäki asiassa, että saako liikuttua vaiko ei.

    • Täällä se on ainakin ikuista tasapainottelua ja haluasin sitä tehdä hyvän oloon, ei suorittamisen kannalta. Kultainen keskitie on joskus vaikea löytää.

      Ihanaa uutta viikkoa LauraKatarooma <3

  • Itselläni on pitkästäaikaa aktiivisuusranneke käytössä. Aikaisemmin kun käytin, meni tuo datan seurailu ihan sairaalloiseksi ja tuijotin vain numeroita. Tietty määrä oli saavutettava päivä aikana, vaikka yöllä. Sairasta!
    Nyt olen ottanut asiaan erilaisen näkökulman, seuraan dataa, mutta terbeellisestä näkökulmasta. Ei joka päivä ole tarve täyttää kellon asettamia "tavotteita". <3

    • Juuri tuo, voin vaan kuvitella, että itselläkin joko menisi ihan sairaalloiseksi suorittamiseksi tai sitten alisuoriutumiseksi niin että laittaisin koko rannekkeen mäsäksi lopulta. Joten ehkä kuljen vapaana kuin taivaan lintu, milloin mitenkin.

      Ihanaa uutta kuuta Kaisa <3

  • Sain mieheltä toissajouluna lahjaksi ihan superkauniin valkoisen Polar Crystal-rannekkeen, joka on Swarovskin kristalleineen ihan kuin koru <3.

    On ollut mulla nyt siitä asti yötäpäivää ranteessa (paitsi suihkussa tai silloin, kun on latauksessa), enkä enää osaa olla ilman. On sellainen, jossa ei numerot vilku tai edes näy, ellei niitä varsin hipaise näkyviin. Ei edes kellonaika.

    Olen kokenut sen ihan hirmu palkitsevaksi, kun huomaan, että niitä askelia ja aktiivisuutta kertyy päivän mittaan helposti niinkin, ettei edes tiedosta tehneensä mitään sen kummempaa. (Tosin pelkästään työpäivän aikana tulee rampattua portaita aikamoiset määrät ees-taas, koska muuten ei pääse töihin, eikä pois). Eli en todellakaan koe ahdistavana, vaan ihan päinvastoin. Ja sekin on mun mielestä pelkästään hyvä ja kiva, että ranneke värähtää, kun on aika lopettaa paikallaan istuminen ja nousta välillä ylös. Sitä kun ei aina huomaa, kun on keskittynyt tekemään jotain.

    Välillä tulee liikuttua enemmän ja välillä vähemmän, mutten stressaa. Jos on pidempi tauko, yleensä alan jo automaattisesti kaivatakin enemmän liikettä, koska siitä tulee aina hyvä mieli, kun tietää tehneensä itse itsensä eteen hyviä asioita. Ulkonäköseikat ei ole mun päämotivaattori, mutta terveys kyllä. Ja ajattelen, että se oma kroppa ja sisuskalut ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Ja kyllä mulla sellainenkin ajatus on, että jos jonain päivänä sairastun vakavasti, liikunta ja sen myötä tullut parempi kunto auttaa mua selviämään tai ainakin kestämään paremmin. Eikä tarvi siinä kohtaa katua, että on lyönyt itseään laimin. En tiedä, osaanko sitä selittää.

    Mitähän nyt tähän keksisin sulle kannustukseksi sanoa. Ehkä sen, että vähänkin on paremmin kuin ei mitään <3.

    • Tuo Polar Crystal-ranneke kuulostaa kyllä ihanalta ja jos on vielä, kuin korukin, niin kelpaa sitä todellakin pidellä ja vielä tunnearvo päältä, lahja omalta ukkelilta <3

      Tämä menee juuri niin, että joillain tuollainen ranneke palkitsee ja taas itse koen ahdistavaksi, mutta varmaan jos niitä askeleita tulisi ihan megapaljon noin luonnostaan joka päivä, niin ehkä se siinä valossa voisikin olla palkitsevaa. 🙂

      Just hyvä, jos ei stressaa, silloin ei ole mitään hätää.. En tiedä miksi täällä päässä aina kaikki tulee stressattua, jopa ne askeleetkin.

      Olet niin oikeassa, että hyvä kunto on hyvä asia myös vanhuuspäivillä, tosin omat ei kuntoilevat isovanhemmat ovat eläneet pitkän terveen elämän ja toiaalta kuntoilevia ihmisiä lyhyen elämän eli geenit taitaa ratkaista. Toki aina on hyvä asia pitää kunnostaan hu9olta. <3

      Ihanasti sanottu, aina vähenkikin on enemmän. <3

      Nyt meen googlaamaan tuon rannekkeen, jonka sait ja mitäs jos kohta haluan itsellekin samanlaisen hih

      Ihanaa kesäkuun alkua Annukka <3

    • Unohdin kirjoittaa, että olen ihan varma, että yllättyisit positiivisesti siinä, kuinka paljon askelia ja aktiivisuutta sulle tulee pelkästään lenkeiltä Samun kanssa. Ei se loppujen lopuksi niin ihmeellisiä vaadi. Sitä vaan ei aina itse pidä sellaista liikkumista minään, joka käy tavallaan luonnostaan ja kuuluu niihin päivittäisiin rutiineihin.

      Voin kyllä lämpimästi suositella sitä Polarin ranneketta. On niin huomaamatonta matskua, ettei yhtään edes tunnu, että on ranteessa jotain. Mutta sen kyllä huomaa, kun puuttuu 🙂

      Ja juu. Myös mun isän suku on tervettä ja pitkäikäistä hoikkaa sorttia, vaikka eivät sen kummemmin liikukaan. Aikanaan kyllä ovat tehneet hyvinkin raskaita ruumiillisia töitä, mutta se terveyden perusta on ollut hyvinkin yksinkertainen ruokavalio. Kaurapuuroa, ruisleipää ja kaikkea mitä omassa maassa kasvaa. Siinä se. Itse en ihan niin "askeettiseen" pysty, mutta sen verran mukavuudenhaluinen olen, että syön mieluummin sellaista mistä mulle tulee hyvä ja jaksava olo kuin sellaista, jonka jälkeen meinaan nukahtaa pystyyn tai vähintäänkin tulee pakkomielle puristella turvonnutta mahaa ja inhota omaa olotilaansa.

      Mää niin etäkannustan täältä. Hiljaa hyvä tulee ❤

    • Totta tuo, ettei niitä askelia Sampan kanssa tule edes ajateltua, ehkä vaan tulee kiihdyttää niiden tahtia. 😉

      Kurkkasin tuon sinun rannekkeen ja jos joku mulle tulisi, niin just se, on todella kaunis, eikä edes ihan mahdottoman hintainen.

      Aurinkoa päivään Annukka <3

  • Voi että mä toivon sun pääsyä sinne avaruusseikkailulle, olisi kyllä sellainen kokemus ettei paremmasta väliä:)♥ Liikunta on kyllä hirveää silloin jos se on vaan suorittamista tai sitten "pakkopullaa"..omat fiilikset on sellaiset että mitä hauskempaa on niin sitä enemmän sitä haluaa tehdä. Kerran olen ihan mielenkiinnosta laittanut askelmittarin päälle kun lähdin töihin..ajattelin että olisi kiva nähdä paljonko niitä askelia päivän aikana tulee, kun välillä jalat on illalla sen tuntuiset kuin niillä olisi maratooni kävelty:) Ihanaa alkanutta viikkoa♥

    • Huhhuh taisi sulle tulla aika paljon niitä askelia työpäivän aikana. Peukut pystyyn, avaruusseikkailulle ja kiitos niin paljon kannustuksesta Päde. Olisihan se mieletöntä, että keski-ikäinen pääsisi sellaiselle sekkailuille, joita ei välttämättä ihan jokainen tai ainakaan minä en edes normisti pääsisi ikinä tekemään. Haaveiltu on pienestä tytöstä, josko nyt sitten.

      Ihanaa uutta viikkoa <3

  • Kyllä sä pääset sinne:) Mutta kannattaa miettiä sellainen laji, josta oikeesti tykkää, silloin ei laske askelia eikä tule sitä hulluuden tunnetta, että on pakko ja pakko tehä! Mulla toimii tanssiminen ja yritän järkätä elämän niin, että pääsen aina tunnille tanssimaan. Se on niin kivaa, ettei edes huomaa, että on tullut poltettua 500 kaloria sen tunnin aikana. Juoksen myös, kun pääsen fiiliksiin, mutta viimeaikoina on ollut hankaluuksia jalkoje kanssa, joten en nyt kovin ole juoksennellut. Mutta kyllä mulla jo mieli tekis!:)

    • Totta pitää olla laji, josta nauttii <3 Tanssiminen on varmasti kivaa ja musiikki vie pyörteisiin ja musiikinhan voi lisätä niin moneen lajiin muutenkin.

      Ihanaa iltaa M <3

  • Olen niin samoilla linjoilla kanssasi tuon pakkoliikkumisen suhteen. Huh huh. Inhoan sellaista. Minulla on kännykässä asennettuna Samsung Health, joka muka laskee askeliani ja kertoo tasaisin väliajoin, missä menen. Onneksi en ole ottanut tuosta mitään paineita, koska ohjelma on pöljä. Jos olen asettanut tavoitteeksi 60 minuuttia liikkumista päivässä, joska tulee helposti jo työmatkojen aikana, niin ohjelma kyllä jaksaa muistuttaa, jos tavoite jää vajaaksi. Tähän tyyliin: "Liikuit eilen 59 minuuttia. Miksi et tänään yrittäisi kovemmin?" Hei haloo! 59 tai 60 minuuttia ihan sama.

    Nyt oli myös pakko laittaa stoppi jokaviikkoiselle kävelylenkille ystäväni kanssa. Minua alkoi ahdistaa pakkolenkkeily, koska otin siitä liian paljon paineita. Kuinka aikataulut sallivat yhden illan menettämisen liikunnalle, kun on kaikkea muutakin ja töissä kiire. Ei vain voi mitään, oli pakko lopettaa.

    Olen ehkä enemmän yksilösuorittaja. Liikun sitten, kun siltä tuntuu, mutta aikataulutukset eivät sovi minulle.

    Mahtavaa viikkoa sinulle <3 Täällä on peukku pystyssä Tupla-kilpailun suhteen.

    • Onpa hassu toi Samsung Health, niin kuin et olisi mitään tehnyt, kun olet urakoinut sen 59min.

      Juuri tuo, ei pakkoja, se siinä on, sen pitää lähteä ilosta, ei pakosta tai tulee ahdistus herkästi

      Kiitos niin paljon Mannilainen ja sinulle zemppiä kiireisiin <3

  • Kun löydät liikkumisen ilon, niin tartutappa se ilo ja into minuunkin! Joka päivä sitä miettii lenkille lähtöä ja tietää miten hyvä olo sen jälkeen on, mutta jostain kumman syystä itseltä ei vaan löydy intoa/kuria liikkumiseen…

    Tsemppiä kilpailuun! Ja kyllä… sä oot valittujen joukossa, ihan varmasti 🙂

    • Juu se liikuntakipinä on kyllä niin vaikea saavuttaa ja soffa kutsuu herkästi. Ehdottomasti jos reissuun tulee valittua, niin sitten iskee kunnon motivaatioa. Mutta saapi nähdä miten siinä käy, mikään ei ole niin varma, kuin epävarma.

      Ihania unia Marru <3

  • En usko että tuossa askelten mittaamisessa on välttämättä ajatuksena suorittaminen, vaan itsensä kehittäminen tiettyyn suuntaan. Hauskaahan se on saada tietää kuinka monta askelta päivän mittaan on tullut tehtyä, vaikka vertailun vuoksi mutta se ei pitäisi olla se pointti liikkumisen suhteen. Liikunnassa on kuitenkin tärkeintä liikkumisen ilo ja se hyvä olo liikunnan jälkeen. Itseään voi kehittää paitsi henkisesti myös fyysisesti, sehän tietenkin tiedetään 🙂

    • Juuri näin, mutta kun ihmistyyppejä on erilaisia ja minulle niistä askelista tulee sitten pakko, että tänään on pakko yhtä paljon kuin eilen tai vielä pahempaa, tänään vähän vielä enemmän jne. Eli liikunnan ilon voi löytää ilman mittareitakin ja mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle ja olet niin oikeassa liikun jälkeen olo on fantastinen ja sitä oloa hakiessa.

      Ihania unia Tuulikki <3

  • Huh, tästä aiheesta voisi puhua vaikka kuinka. Mieheni on urheiluhullu ja kisaa tosissaan, mutta hänellä onkin urheilijan geenit. Minäkin pidän liikkumisesta, mutta en tykkää kisata. Haluan liikunnan olevan nautinnollista "rääkkiä" eli sen pitää tuntua kunnolla, mutta sen verran olen viisastunut ja ikää tullut lisää, etten halua mitään sydäriä tai rasitusvammoja – omien voimien ja mielen mukaan liikun. Inhoan ohjattua liikuntaa sisällä, mutta rakastan lenkkeilyä raittiissa ulkoilmassa – annan kuitenkin itselleni luvan kävellä välillä, jos siltä tuntuu.

    En ole luonnostani laiha, vaan minun on täytynyt aina raataa tai nähdä nälkää, jos olen halunnut olla hoikka. Olen ollut elämässäni vain muutaman kerran laiha – nuorena kasvuiässä, viikon mittaisen tiputuksen jälkeen ja vuoden mittaisen suolistotulehduksen jälkeen sekä sinä kesänä, kun söin vain elävää ravintoa eli ituja ja sinä kesänä, kun elin pelkillä Herbalife-pirtelöillä. Rakastan suklaata enkä kyllä luovu siitä, vaikka jo parin viikon mittainen suklaatauko näkyy kehossani heti.

    Olen aina haaveillut olevani siinä kunnossa, että voisin osallistua vaikkapa Tough Viking -kisoihin ja juosta maratoneja, mutta ei minulla ole aikaa sellaiseen. Työt ja lastenhoito vievät suurimman osan ajasta ja jatkuvaan kuntoiluunkin kyllästyy, jos siitä tulee työtä. Lenkkeilen pysyäkseni kunnossa ja kuosissa, koska en halua rupsahtaa – tässä iässä rupsahtamisen merkit alkavat näkyä pelottavan nopeasti. Ja olen huomannut, että tuohon vaikuttaa merkittävästi myös hormonitoiminta, stressi ja uni samoin kuin lihomiseenkin – pelkkä liikunta ja ruokavalio eivät ratkaise.

    Sen vielä sanoisin, että silloin kun olin hoikka, en ollut ollenkaan sen onnellisempi (tai terveempi) kuin nyt. Pääasia, että on itse tyytyväinen kehoonsa. Pitää varmaan postata tästä aiheesta…

    • Niin totta, vaikka kroppani on ollut minkälainen tai hoikka, niin se ei ole tehnyt onnelliseksi. Kaikki on loppupeleissä pään sisällä ja huomaan, että jos itsellä on tasapainoinen olo, niin silloin on myös helpompi saada liikunnan kipinä ja vielä bonuksena liikunnan tuoma euforia.

      Suklaasta en luovu ja ehdottomaksi en ala ja vaikka sitä välillä miettii, että olisipa mahtavaa kerran elämässä saattaa keho äärirajoille ja treenata se ihan piukaksi, vähän kuin sinulla tuo Tough Viking hommeli.

      Postaa ihmeessä, tämä on niin tärkeä aihe <3

      Ihania unia <3

Vastaa käyttäjälle Maikku / Mansikoitajavaahtokarkkeja Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Protected with IP Blacklist CloudIP Blacklist Cloud