Piparkakkupaja, kömpelyys ja kiusaaminen

Piparkakkupaja, kömpelyys ja kiusaaminen
Eilen pulpahti mieleen lapsuusajan trauma piparkakkuja leipoessa. Olen todella huono leipomaan, todella kärsimätön koristelemaan tai pipertämään ylipäänsä mitään. Kaikki palaa mielessä erääseen hetkeen, jolloin olin lapsi ja esikoulussa. Askartelimme äitienpäivätulppaanit pahvista ja ne piti askarrella niin, että tulppaanit seisoivat askarrellulla jalalla ja olivat kolmiulotteiset. 

Tätä askarteluhetkeä ennen, en koskaan ollut pohtinut olenko huono tai hyvä askartelija, mutta huonoksi askartelijaksi tiesivät muut lapset kertoa. Muistan aina sen hetken, kun pari tyttöä haukkui väsäämääni tulppaania ja miten häpeä tulvahti punaisena leimahduksena kasvoihin ja kaulaan asti. Siitä hetkestä lähtien ajattelin olevani huono askartelija ja kun jotain ajattelee, sen myös päättää, minusta tuli askarteluiden suhteen innoton alisuoriutuija. 

Nähdessäni tuon tulppaanin mummini aarrerasiassa vuosia myöhemmin, en löytänyt tulppaanista minkäänlaisia kummallisuuksia tai olevan oudon huono lainkaan. Ymmärsin tuolloin,  että olin antanut kiusaajien lauseiden päästä ihon alle niin, että lauseista tuli minulle totuus. 
Saadessani kaksi tytärtä ja heidän ollessa nuorempana äärettömän kovia ja taitavia askartelemaan ja heidän lausuessa ääneen ”ettei meidän äiti ole kovin askartelevainen”, jäin usein miettimään, että miten löytää askartelun ilo? En tuota iloa ole koskaan löytänyt, se nuupahti jo nuorena parin harmittoman tyttölapsen kiusaan ja omaan huonoon itsetuntoon. Uskoin kaiken mitä minulle sanottiin, etenkin jos se oli negatiivista. 

Täten omia lapsia on kannustettu ja aina kehuttu vaikka olisi ollut minkälainen tekele ja koska askartelu niin kovin pulppusi heissä, kävivät he kolme vuotta askartelukerhoakin ja pääsivät näin valjastamaan luovuuden isompiin sfääreihin. 
En tiedä johtuuko kärsimättömästä luonteesta vai lapsuuden litistetystä itsetunnosta, mutta kaikenlainen näpertely ahdistaa. Eilen leivoin tyttären kanssa piparkakkuja ja tunsin kuitenkin suurta iloa. Yhteinen leipominen oli ihana asia ja se, että päätin vapauttaa itseni kaikista paineista ja luoda justiinsa niin kömpelöitä piparkakkuja, kuin otti syntyäkseen. 
Tytär naureskeli nätisti ja mies hymähteli taustalla ja itse totesin, että massussa ne piparkakut menee kuitenkin kaikki sekaisin. Kun kaikki rumat piparkakkuni laitettiin vierekkäin, koin kuitenkin, että kaikesta rujoudesta huolimatta, kaikessa värien sekamelskassa syntyi yhdessä jotain kaunista. Yhdessä piparkakut puhkesivat kukkaan, kuten me ihmisetkin. 

Oivalsin jälleen kerran, että kun tekee asioita itselle, eikä miten muut toivoo tai mitä muut ajattelee, on mahdollista tuntea iloa sellaisistakin asioista, jotka aiemmin ovat aiheuttaneet selittämätöntä ahdistusta. Ahdistusta siitä, että joutuu kohtaamaan oman huonon kömpelön itsensä, sen pikkutytön, jonka askartelema tulppaani ja nupullaan oleva itsetunto joskus romutettiin. 
Tyttäret ovat minua huomattavasti taitavampia askartelemaan ja leipomaan piparkakkuja, mutta tyttären piparkakkuja ei nyt saanut kuvata. Vaikka tyttäret eivät olisikaan niin taitavia, kuin ovat, niin aina kehutaan ja sanotaan askarteluhommista, että priimaa pukkaa. 

Mietin joskus, että jos olisi ollut mahdollisuus uskoa itseensä enemmän, eikä heti niellä eskaritovereiden lauseita ”miten huono olen”, olisiko ollut mahdollisuus rakastua leipomiseen tai askarteluun? 

Miten pienestä voikaan heikko itsetunto murentua, tekisi mieli päästä aikakoneella valamaan omalle nuorelle minälleni vankkumatonta itsetuntoa, kuiskata minuuteni korvaan, olet riittävä ja aivan täydellinen juuri noin. 

Kaikkinensa kuitenkin, kömpelöiden piparkakkujen ja Mörkö-piparkakun myötä löysin eilen hieman joulun henkeä ja leipomisen ja koristelun iloa ja ehkä minullakin on vielä mahdollisuus kehittyä, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä. 

Tärkeää on havannoida mistä mikin johtuu, miksi jokin asia on selittämättömästi niin vastenmielinen. Minulla ahdistus askarteluun ja kaikkeen pieneen näpertelyyn johtaa tuohon pieneen hetkeen eskarissa, jolloin pari tyttöä päätti lytätä äitienpäivälahjaksi kyhäämäni tulppaanini täysin. 
Kova on maailma ja vanhempien tehtävänä on vankistaa lasten itsetuntoa, jotta he ymmärtävät, että kiusaajissa on vika, ei heissä. Ei kenenkään tarvitse olla täydellinen, pääasia on, että yrittää ja tuntee yrittämisestä iloa. 

Eilen tunsin tyttäreni kanssa lapsen iloa leipomisesta ja vaikka piparkakkuni näyttävät aivan kamalilta, niin ei se lopputulos vaan yhteinen ihana hetki ja tekemisen ilo. <3

Siksipä tähän postaukseen mukaan kaikki nämä rujot ja kömpelöt kuvat ja sotkuinen työpaja. Muistan kun aloitin blogini, oli todella tärkeää, että blogi pysyy aitona ja ehkä tämä on hieman puolustuskin sille, ettei blogini ole kiiltokuvan kaunis, siihen en yksinkertaisesti ikinä edes kykenisi ja täydellisyyden tavoittelu herättäisi taas vanhat ahdistukset pintaan. Parempi on vaan heilua omana kömpelönä itsenään ja aina muistaa olla vertaamatta itseään muihin ja verrata itseään korkeintaan omaan itseensä, sillä tekemällä ihminen kehittyy. 

Miten siellä, onko piparkakkutehdas täysillä jo käynnissä, muistuuko mieleen jokin lapsuuden hetki jolloin sinua on kiusattu ja miten tuo hetki saattaa aikuisenakin pulpahtaa mieleen mitä yllättävimmällä ja onnellisellakin hetkellä. 

Ihanaa ja piparkakun tuoksuista iltaa kaikille. <3



51 thoughts on “Piparkakkupaja, kömpelyys ja kiusaaminen”

  • Tiia, minulla on aivan sama ongelma. Olen kömpelö käsistäni ja kärsimätön ihminen. Tästä yhdistelmästä ei synny niin askartelussa ja monessa muussa hommassakaan kovinkaan kaunista jälkeä. Mutta se on kuitenkin juuri sitä omaa jälkeä. Todella surullinen tuo tapaus lapsuudessasi, että sinua kiusattiin ja nimiteltiin kömpelöksi. Tuollainen voi jättää kipeän trauman. Mutta olet onneksi muistanut, tiedostanut ja varmasti käsitellytkin sen.Hyväksyt nyt itsesi vähän epäkäytännöllisenä ihmisenä, mutta silti yhtä arvokkaana kuin muut. Ja sinähän sädehdit nyt vajaa viisikymppisenä! Kivaa joulukuun ja viikon alkua sinulle.

    • Meillä on kyllä näissä asioissa niin samanlainen luonne. <3 Juu ja nämä pari tyttöä olivat siis aina kiusaamassa, mutta jotenkin tuo äitienpäivälahja tulppaani kai sitten harmitti niin, että vieläkin muistelen. Kenties olin tyytyväinen aikaansaannokseeni ja kupla puhkesi.

      Kiitos paljon kauniista sanoista Marja ja ihanaa viikkoa <3

  • Kärsimätön olen minäkin enkä kovin hyvä askartelemaan, saati piirtämään. Mutta ei minua ole kuitenkaan kiusattu asiasta. mutta siihen aikaan kun minä olin lapsi, niin lapsia ei kehuttu ja kannustettu niinkuin nyt; olisivat vielä voineet tulla leuhkoiksi. Niin silloin ajateltiin.

    Askartelu ei ole minulle tänäkään päivänä kovin mieluista. Tuntuu ettei kekseliäisyyttä eikä taitoa ole niin, että saisi aikaan jotain niin hienoa että olisi itse tyytyväinen.

    Kirjoittaminen sitä vastoin on aina ollut lempipuuhaani ja siksi bloggailunkin aikoinaan aloitin.
    Mukavaa uutta viikkoa !

    • Niin totta tuo, ei silloin kehuttu, ettei vaan ylpistytty!

      Niinpä juuri, meillä kaikilla on omat taitomme ja eihän kukaan voi olla taitava joka asiassa.

      Ihanaa iltaa Kristiina <3

  • Mahtava ja tärkeäkin postaus. Tunnistan myös itseäni tästä. Annetaan kaikkien piparkakkujen kukkia, niin maailmaan mahtuu paljon enemmän väriä, kauneutta ja iloa!

  • Tiedätkö, tuo taikina herautti oikein vedet kielelle! Siis pelkkä kuva siitä. Voisin syödä taikinaa saavillisen! Valmiista pipareista en niin perusta. Paitsi jos ne on "koristeltu" (lue= täynnä sokerikuorutetta, ym.), kuten nuo sinun. <3

    Piparisi ovat syötävän hienoja, piste. Ja niille tulppaaninhaukkujille ihan sitä samaa ja kaksin käsin! Hitokseen hauras on kasvavan mieli, jos on joskus aikuisenkin.

    En ollut lapsena oikein missään hyvä. Koulu pilasi liikuntainnon, tai sitten se oli lopulta oma "lahjattomuus". Hankin käsityöläisammatin(kin), mutta en ole koskaan siinäkään mitenkään loistanut. Olisi ihanaa osata laulaa kuin enkeli. Soittaa jotain. Olisi.
    Mutta ihminen voi kehittyä oikeastaan missä tahansa. Tiedän sen, koska opettelin piirtämään aikuisena. Osoitus siitä, että taitoja voi ihan todella kehittää, jos vain lakkaa hokemasta itselleen, että enhän mä voi. Ihan kaikkea ei voikaan, se on totta. Mutta aika moni "en mä" on omien korvien välissä.

    Ja seurausta jostain typerästä kommentista…

    Sun piparit on hienoja. Uskon, että sun tulppaani oli myös. Ihan todella uskon. Kuka lopulta määrittelee millainen ON hieno?

    • Täälläkin menee taikinaa enemmän kuin piparkkakuja, hih. <3

      Niin on ja aina sitä miettii, miksi jotkut ilkeilee eli alentaa toisiaan ja sillä ylentävät itseään, epävarmuuttahan se on, mutta silti se satuttaa.

      Ihan sama juttu, aina keskinkertainen ja ei koskaan missään erinomainen, keskinkertainen tallustelija. Mutta sinun teksti on jumalaista, olet älykäs ja oikea kynäniekka. Olet taitava!

      Totta tuo, olin hyvä piirtämään nuorena, mutta tuota taitoa pitää pitää yllä tai harjoitella, kun lopetin piirtämisen, niin tänä päivänä jos yritän, niin täysin taantunutta.

      Niinpä kuka lopulta määrittelee mikä on hieno, ei kukaan. <3 Kauneus on katsojan silmissä ja eiköhän se tulppaani ollut mummini mielestä kaunis. <3

      Ihanaa päivää Nelina <3

  • Olipas ihana ja lohdullinen kirjoitus 🙂 Samaistuin tähän hyvin vahvasti, tosin hieman eri aiheen suhteen: minua ahdistaa kaikki matemaattinen ja numeroihin liittyvä suoriutuminen vielä tänäkin päivänä, koska koulussa olin jo pienenä surkea matikassa, ja opettajamme sen myös koko luokan edessä suuren ääneen kertoi, kuinka minulta meni koko tunti yhden laskun selvittämiseen. Ei muuten unohdu tuo hetki koskaan. Ja toisaalta ihan ärsyttää, ettei aikuisenakaan pääse eroon aiheeseen liittyvästä ahdistuksesta!

    Mutta näköjään "pelkonsa" kannattaa kohdata jos saa aikaan noin herkullisen näköisiä pipareita! Minusta ovat kauniita ja ihanan värikkäitä! Joutuu ehkä lähtemään taikinan ostoon..

    Mukavaa uutta viikkoa sinne! <3

    • Sama juttu myös matikka, ihan kauheaa hommaa! Miten ihmeessä opettajien joukkoonkin mahtuu niin monelaisia, eikö heillä ole jotain inhimillisyys psykologista testiä, että osaavat olla lasten kanssa. Ihan kamalasti sanottu ja nöyryyttävästi tehty!

      Juuri näin, pelkonsa kun kohtaa, niin helpottaa. Ihan kauheita pipareita tuli ja tytärtä nauratti, mutta kas kummaa nautin tekemisestä, kun annoin palaa omalla tyylillä, enkä muita miettien, että tuleeko hienoja vai ei.

      Ihanaa uutta viikkoa Salla <3

  • Minusta sinun piparit on hienoja ja poikakin tuossa sanoi, että onpa ihania värejä teidän pipareissa. Minua kiusattiin niin paljon koulussa, että en edes muista yksittäisiä tapauksia nyt tähän hätään. Olen tehnyt kaksi piparkakkutaloa, toisen äidilleni ja toisen meille, enkä edes erityisesti tykkää pipareista 😀 Minun talotkin oli vähän sinne päin, mutta tykkäsin niistä silti.
    Haleja ystis <3

    • Sanoiko poikakin, voi ei miten ihanaa kuulla. <3 Juu löytyy näitä kiusaamisjuttuja monia ja nämä kaksi tyttöä olivat usein vauhdissa, mutta kun jo luulee unohtaneensa, niin ihan yllättävä tilanne tuo muistot pintaan.

      Ihanaa päivää Ystis <3

  • Kauniita on piparit! <3 Itseäni kiusattiin lähinnä liikuntataitoihin liittyen, mikä on ehdottomasti vaikuttanut siihen, ettei liikunta ole koskaan maistunut kävelyä lukuunottamatta. Kuulun myös sellaiseen perheeseen, jossa ei juurikaan kehuja jaella ja sen takia yritän itse tehdä jonkinlaista korjausliikettä omien lasteni suhteen. Tosin en ole sitä tyyppiä, että ihan kaikkea jaksaisin hehkuttaa, vaikka tietysti pitäisi jaksaa, vaikka kuinka kaamosaika vetää mieltä maahan.

    Olinkin yllättynyt päiväkodin vasu-keskustelussa, kun siellä lastentarhanopettaja negatiiviseen sävyyn erikseen mainitsi, että 4-vuotiaalla(!) pojallani on liian hyvä itsetunto. Että sanoo (ilmeisesti liian?) usein, että osaa jo melkein kaiken ja että haluaisi jo kouluun. Jotenkin tyrmistyttävää, kun tietää, mikä kansantauti huono itsetunto on nimenomaan nuorten suomalaisten miesten joukossa. Toivottavasti siis pojalla säilyy hyvä itsetunto ja puheliaisuus, niillä pärjää jo pitkälle! Sanoi lastentarhanopettaja mitä tahansa.

    • Sama juttu ja ymmärtäähän sen, kun on isovanhempien kasvattama, niin ei siihen aikaan kuulunut tuo kehuminen.

      No johan on, että liian hyvä itsetunto, että sekin on huono asia. Meillä on juuri joskus sanottu, että teidän tytöt eivät ole mitään kyljessä kyhjöttäjiä, että tulevat pärjäämään elämässä. Kaikenlaista, voi höh, tulin pahalle mielelle poikasi ja sinun puolesta. 🙁

      Sydämellistä viikkoa teille. <3

  • Olen yrittänyt tehdä yhden piparkakkutalon ja se rysähti heti palasiksi. Eli se siitä, tyttö teki sen jälkeen.
    Koulussa en osannut kuin matematiikan ja historian. Olin ihan kädetön luovissa jutuissa.
    Aikuisena olen ommellut omalle perheelle ja vieraille, kirjaillut ym. Paperikin alkaa jo taittua mun käsissä ja pari "tauluakin" olen sutannut. Kun itse sain opetella yksin ilman arvostelua, asiat alkoi sujua.
    Ruokakiin opin tekemään, kun perheellä oli nälkä. Taidan sen hallita ihan okei, kun mun tyttö, kokki, kehuu joskus.
    En ole pro missään, mutta mitä väliä. Kaikkea vaan oppii, kun aika on oikea ja tarve iskee.
    Syötävän näköisiä nuo piparit. Taidanpa tulla maistelemaan.
    Ihanaa viikon jatkoa!

    • Juuri näin, niin hyvin Marketta sanottu, kun saa itse opettella ilman tarkkailua ja arvostelua, niin johan sujuu. Eikö olekin jännä juttu.

      En ole minäkään pro missään, mutta ehkä parempi keskinkertainen useammassa asiassa, kuin aivan käsi kaikessa ja yhdessä asiassa super. Pakko vaan näin ajatella.

      Ihanaa viikkoa sinulle <3

  • Maailma on jo pienille julma. Pahalta tuntuu sekin, että usein ne julmurit ovat pieniä itsekin. En usko, että kumpikaan noista tytöistä olisi yksinään sanonut tulppaaniasi rumaksi. Joukossa tyhmyys tiivistyy.
    Lohdullista tässä postauksessa on se, että sanoit nyt itse tekemisen olleen hauskaa.
    Itse teen kaikkea, mitä mieli tekee, vaikken osaakaan. Jos tekeleeni eivät muille kelpaa se on voi, voi.
    Monta epäonnistumista on ollut ja tulee.
    Ihanaa joulukuista viikkoa Tiia!

    • Niinpä ja varmasti heillä on huono itsetunto tai kotoa lähtee ja sitten laittavat vahingon kiertämään, se on se pahan kierre.

      Näin on, tehdään ilolla ja nauretaan niille epäonnistumisille.

      Ihanaa viikkoa Kirsti Kaija <3

  • Ihania piparkakkuja! Tarkoitus olisi tehdä piparkakkutaikina keskiviikkoillalla ja paistaaa piparkakut torstaina. Teen aina itse taikinan, vaikka se onkin hieman vaivalloista. Maku on kuitenkin niin paljon parempi. Ainakin omasta mielestäni.

    Minä olen aina tykännyt askartelusta, mutta olen oikeasti surkea askartelija. Kaikki menee vähän sinne päin. Piparkakkuja en edes yritä koristella, koska en saa nättiä ja tasaista jälkeä. Mielestäni äitini osaa tällaiset taidot, mutta minulle ne eivät ole kyllä periytyneet. En oikeasti ymmärrä, kuinka jotkut tuosta vain tekevät kaiken maailman hienoja juttuja. katsoin juuri äsken Koko Suomi leipoo -ohjelman, ja toiset vain osaavat ja onnistuvat kaikessa, mihin ryhtyvät.

    Ihanaa viikkoa sinulle Tiia! Olet hyvä askartelija ja koristelija <3

    • Oijoi itsetehty taikina todellakin on parasta! Mutta kun en jaksa ja epäonnistuisin varmasti siinäkin. 😉

      En minäkään ymmärrä, miten jotkut osaa, onko se lahjakkuus ja kova työ sitten yhdessä.

      Ihanaa viikkoa ja hih minä ja rumat piparkkakuseni kiittävät. <3

  • Kun kävin ala-astetta niin meidän perheessä , vanhemmilla oli paljon ongelmia , me lapset jäätiin sivuun, se vaikutti mun koulun käytiin . Sen vuoksi olen aina luullut että en ole mikään opiskelija tyyppi ja ei kukaan asiaa minulle koskaan korjannut. Alle 30v yhtäkkiä vaan jostain sain ajatuksen, miksen minä jos muutkin ja rupesin opiskelemaan hammashoitajaksi . Tämän takia olen lapsille pienestä asti sanonu : te voitte saavuttaa ihan mitä halutte! ja tänään molemmat opiskelevat yliopistossa .

    • Ulrika, se on kyllä totta, jos lapsi ei saa lainkaan itsetunnolleen vahvistusta, niin sitä helposti alisuorittaa. Näin minäkin ajattelin aina, ettei minusta ole mihinkään, ei opiskeluun, olen tyhmä.

      Hienoa ja wow ja se, että sait ajatuksen, mutta että toteutit sen. <3 Pojasta polvi paranee, lapsesi ovat saaneet vankkaa kannustusta ja uskon itseensä. Kiitos tästä Ulrika, ihana kun jaoit tämän tänne. <3

      Kivaa viikkoa. <3

  • Jokainen lintu laulaa omalla tavallaan, on paha on mennä sanomaan kenen laulu on rumaa ja kenen kaunista. Hyvin tuttu on tunne askartelun ja vähän muunkin suhteen, sain kutosen käsitöistä neljänä vuotena peräkkäin !!! kun menin isompaan kouluun ja vaikka olinkin ehkä vähän hitaampi, tein kuitenkin kaikki pakolliset esiliinat ja villapuserot siinä kuin muutkin, lisätöitä en aina ehtinyt tehdä, ne olivat varalla heille, jotka suhauttivat kaiken nopsasti. Hävetti näyttää todistusta isälle, joka moitti tai enemmänkin ihmetteli, että miten voi olla, ettei naisihminen saa parempaa käsityönumeroa. Kun muutin eri kouluun, numero muuttui heti kiitettäväksi, mutta mokasin sen suivaantumalla opettajattarelle, joka jäpätti turhasta ujolle ja hiljaiselle tytölle, kun muut reuhasivat pitkin luokkaa. Sen vuoksi sain vain kasin ja sydämeni lauloi:) Näin meistä leivotaan muiden näköisiä ja kokoisia, jos emme pysty näkemään itseämme eri tavoin tai saa kannustusta ja rohkaisua kotoa tai jostakin muualta. Hienoja erikoisen värisiä pipareita, niitä pitäisi kohta vääntää, mutta…

    • Oi miten kauniisti aloitit kommenttisi, näin on. <3 Voi ei ja sitten vielä tuo, että isä olettaa, koska on tyttö, niin pitää automaattisesti osata tehdä käsitöitä ja mehän tiedämme ettei se näin mene.

      Oi ei sait vain kasin, mutta sydämesi lauloi. Tiedätkö olet aivan ihana. <3 Niin se myös on, että lapsi tarvitsee kannustavan aikuisen, edes yksikin riittää ja sitä voi uskoa omiin taitoihinsa aivan eri tavoin.

      Sydämellistä viikkoa sinulle <3

  • Toisaalta oon sitä mieltä, ettei kaikkien tarvii tykätäkään askartelusta ja pipertämisestä. Jos se tunnu luontaiselta ja omalta jutulta, miksi pakertaa. Toisaalta oon sitä mieltä, että käsillä tekeminen tekee hyvää kaikille, oli se sitten neulomista, piirtämistä, leipomista, keramiikkaa, kukkien asettelua ompelua, kauniisti kattamista… Varsinkin kun tekee omaksi ilokseen lopputulosta tärkeämpää on tekemisen ilo!
    Ja sä muuten osaat askarrella.(Ajatellaan askartelu nyt laajempana käsillä tekemisen käsitteenä.) Esim. Sä tykkäät ja osaat meikata. Sehän on vähän kuin piirtämistä ja maalaamista kolmiulotteiselle pinnalle. Ja sopivia värejäkin pitää osata valita. Sä tykkäät myös ottaa niitä kuvia kahvimukeista&kynsilakoista. Leikkimistä väreillä ja sommittelua! Ja jos semmonen ei olekaan mestariteosten maalaamista, niin eihän se ole tarkoituskaan! Aika harva meistä elämänsä aikana maalaa kuuluisaa ja historiaan jäävää mestariteosta, mutta me kaikki saadaan nauttia luovuudesta ja "askartelusta".:)

    • Hirmu muuten vaikeaa tämä, koska askartelu ja pipertäminen tosiaan ahdistaa, mutta kun alkaa tekemään, niin yleensä aina on kivaa. 🙂 Justiinsa noin se, että tekee omaksi ilokseen.

      Olet ihana ja totta on tuo, että eihän sen tarvitse juuri olla se liimaaminen tai leikkaaminen, luovuus voi kukkia moninaisissa muodoissaan. Kiitos niin paljon kauniista sanoista ja Sanna nautitaan ja kukin tavallaan.

      Ihanaa viikkoa. <3

  • Voi Tiia – minulla on ollut aikoinaan samanlainen ahdistus käsitöistä. Keskikoulun ekalla opettaja haukkui minun pyyheliinan pitsivirkkaukseni maan rakoon (olihan se kauhea, mutta ei opettajan kuulu haukkua muun luokan kuullen lasta, joka on kaikkensa yrittänyt) ja vuosia pelkäsin joka kässäntuntia ja inhosin käsitöitä. Kunnes lukiossa jouduin hätätilanteessa ompelemaan itselleni housut. Sen jälkeen kudoin villatakkeja, ompelin vaatteita ja jopa virkkasin hartiahuiveja ja ja pöytäliinoja. Ja aikanaan ompelin oman hääpukuni ja ompelinpa hääpuvun ystävällenikin. Ja vaikka tiedän, että osaan, niin silti se näen sen pyyheliinapitsin vieläkin. Ja muistan sen tunteen. Syvässä ovat muistijäljet.
    Leipomusten suhteen olen sillä linjalla kun ei enää lasten kanssa leivota (paitsi taas ehkä tänäkin jouluna jotain pientä) että onneksi ostaenkin saa;)
    Kiitos tästä postauksesta – on tärkeää muistaa, että jokainen tekee parhaansa ja toisen työtä ei saa lytätä. Ei ison eikä pienen. Ja hienoa on muistaa myös tuo, että yhdessä kaikki ovat kauniita ja täydentävät toisiaan. Ihana piparikeko – ja maistuis varmaan mullekin;)

    • Ei koska tuo haukkuminen on ollut nöyryytys ja vallankäyttöä. Siinä menee kaikki niin vikaan kuin olla ja voi. Miksiköhän meidän ajan koulu oli osittain sellaista pelon sekamelskaa.

      Ajattele, että siellä se luovuus sinussakin uinui, kun kukaan ei ollut sitä lätistämässsä.

      Kiitos Lady niin paljon ja olen samaa mieltä, että yhdessä kaikki ovat kauniita ja ennemmin kehu, kuin dissaus.

      Sydämellistä viikon jatkoa ihana Lady <3

  • Nuo piparkakut on juuri sen näköisiä joista minä pidän -paljon koristeluita ja meheviä! Mutta muuten on pakko kirjoittaa pieni soraääni. Anteeksi jo etukäteen, en halua loukata, enkä tarkoita nyt sinua vaan meitä kaikkia ihmisiä noin kollektiivisesti. Tuttavani, jolla on ollut matkanvarrella kaikenlaista itsetunto-ongelmaa, ahdistusta yms. sanoi minulle kerran, että hänen kaikki traumansa juontavat juurensa siitä, kun hänen päälleen eräs poika heitti lapsena hiekkalaatikolla pienen muovilapiollisen hiekkaa. He olivat tuolloin alle viisi vuotiaita. Tämä kommentti sai minut ensin täysin hämilleni, mutta myös paitsi miettimään omaa sekä lasteni lapsuutta. Useamman lapsen äitinä olen todistanut vastaavaa erinäisillä hiekkalaatikoilla, enkä ikinä ole ajatellut, että kyseessä olisi kiusaaminen tai muu sen tahallisempi ilkeys. Omat lapset eivät ole syystä tai toisesta koskaan sen puoleen heittäneet hiekkaa kuin saaneet sitä päällensäkään ainakaan minun nähteni, mutta olen tuntenut osan näistä hiekanheittäjistä ja kaikki ovat olleet ihan normaaleja empaattisia ihmisiä (osa siis jo aikuisia). Hiekanheitto on ollut hetken mielijohde tai jopa vahinko. En tiedä oliko tutullani sellainen tilanne, mutta rehellisesti sanottuna tuollaisen taakse ei voi koko elämänsä ahdistusta paeta. Syyn täytyy olla joku muu. Systemaattinen kiusaaminen on aivan eri asia kuin satunnainen vahinko tai suusta pääsevä sammakko. Jos on tosissaan sen kanssa, että jonkun satunnainen heitto alle kouluikäisenä on syypää suuriin itsetunto-ongelmiin, niin kannattaa hetki tosissaan miettiä kaikkia omia sanomisiaan tuonikäisenä, koska jokaikinen lapsi sanoo jotakin aikuisen mielestä ajattelematonta ja typerää. Siis myös kaikki me olemme tehneet niin vaikka emme kaikkia sanomisiamme edes voi muistaa ja kenties jossakin on ihminen, jonka mielestä olemme pilanneet heidän elämänsä vaikkapa toteamalla että heidän tekemänsä barbimekko ei ole kovin hieno tarkoittamatta oikeastaan mitään pahaa. Ja jos olemme sitä mieltä, että omat möläytykset ovat olleet harmittomia ja vain typeriä, niin kenties olisi reilua suhtautua samalla tavalla toistenkin lasten vastaaviin ja jatkaa elämäänsä. Ja nyt en siis edelleenkään tarkoita aivan tietoista ja systemaattista kiusaamista, jota lapset myöskin osaavat tehdä. Kaikki typeryys ja möläytykset eivät kuitenkaan ole kiusaamista sen enempää meidän kuin kenenkään muunkaan tekemänä ja, jotta ihminen pääsee tällaisista asioista eteenpäin, niin pitäisi ymmärtää tämä tai sitten hyväksyä se, että kenties jokin osa meissä haluaa pitää kiinni tästä ajatuksesta ja tavallaan oikeutuksesta sen perusteella olla eheytymättä, mutta silloin tehdään ihan suunnatonta vääryyttä niille molemmille lapsille siellä menneisyydessä, sekä itselle että sille hiekanheittäjälle.

    Minna

    • Anteeksi nyt vaan mutta ystäväsi traumat ei voi missään tapauksessa johtua tosta hiekkalaatikkotapauksesta joka tapahtui hänen ollessaan alle 5v .

    • Minna kiitos piparkakkukehuista ja et loukkaa niin millään taatusti ketään. Sinä jos kuka osaat perustella ja antaa rakentavaa eriävää mielipidettä fiksulla tavalla. <3

      Tuo on mielenkiintoinen juttu, sillä hiekkaan on taatusti tullut heiteltyä niin itseni päälle, toisen päälle ja minun päälle ja ei ole jäänyt traumoja. Siltikin uskon, että ihmisellä on erilaisia hetkiä, joskus sitä on esim. alttiimpi, itkettää herkemmin, on vastaanottavaisempi kaikelle ja ehkä tuolla sinun ystävällä on ollut jotain muuta pohjan alla ja tuo hiekan heittäminen on ollut se viimeinen pisara ja se jonka hän muistaa. Ehkä hänen kokema on juurikin hänelle totta, vaikka taustalla saattaa olla jotain muuta syvempää, mitä ikinä, vaikka pelkoa olla siellä hiekkalaatikolla, mene ja tiedä, ujoutta. Hän on sitten jäänyt kiinni tuohon hiekanheittohetkeen ja pysäyttänyt traumansa ja tunteensa siihen. Ihminen kun on niin monimutkainen ja en lähde hänen tunteitaan kiistämään, mutta mikähän on koko jutun totuus, kun se hänellekin piirtyisi, niin ehkä tuo trauma lähtisi purkautumaan.

      Omalla kohdalla nämä kaksi tyttöä olivat aina kaikkia kiusaamassa ja tekemässä jäynää, joten kyseessä oli sellainen hieman pitkäaikaisempi kiusaaminen, ei mitään mullistavaa tai josta olisi niin jäänyt traumoja, mutta tuo tulppaanin lättääminen vain on piirtynyt vahvasti mieleen ja siihen liittyy tietenkin häpeä, eli häpesin muiden pilkan kautta itseäni ja tulppaania.

    • En ihan allekirjoita tuota, että kaikki sanovat jotain ilkeää. Olen itse ollut ujo ja arka ja aina pohtinut sanomisena ja aina pyrkinyt siihen, etten koskaan loukkaa toisia. Uskon myös siihen, että jotkut ihmiset tarkkailevat enemmän itseään ja sanomisiaan kuin toiset, eli voisi sanoa, että olen elänyt käsijarrulla ja pyrkinyt aina olemaan loukkaamatta ja jo lapsena. Nielin paljon ja jos minulle sanottiin, nielin enkä sanonut takaisin. Samaa on omissa tyttärissä ja kun heitä on loukattu, olen sanonut, että sanokaa takaisin, he ovat molemmat vastanneet, etten minä halua sanoa toiselle ja olla ilkeä. Joten kyllä uskon, että on ihmisiä, jotka ei niin harkitse sanomisiaan eivätkä tarkoita monesti myöskään sanomisillaan mitään ja uskon myös, että on meitä harkitsevaisempia, joille on sitten hieman kauhistus, kun joku tölväisee, koska ei voisi itse sanoa koskaan toiselle niin. Eli luonnekysymyksiä. Tahallinen ilkeys on sitten oma lukuns ja jokainen lipsauttaa joskus sammakoita, ihan jokainen ja jos sellainen on tullut tehtyä eli muotoiltua sanat harkitsematta, niin olen kyllä pyytänyt anteeksi ja selittänyt mitä yritin sanoa. Olen kuitenkin se henkilö, joka jo ala-asteella ahmi kirjaa, eleet ja ilmeet kertovat ja tuolloin hoksasin myös, että monet sijaiseleet kertoo epävarmuudesta ja opin tarkkailemaan niitä ja ilmeitäni. Minulle onkin sanottu, että on lehmänhermot, vaikka oikeasti ei ole, vaan miltei joskus voisin oksentaa jännityksestä, olen vaan oppinut himmaamaan, niin sanomiseni, kuin eleeni jo pienestä.

      Mutta ihan juuri näin, jokaisen kokema ja tausta on niin erilainen, ettei koskaan tiedä mikä sanominen ja tekeminen on loukannut toista. Olen itse esim. loukannut ihmisiä erokkoluonteella, eli olen vetäytyvä, enkä ahkera soittamaan ja jotkut voivat tulkita tämän välinpitämättömyytenä. Eli kaikki on mahdollista ja toisten tuntemuksia ei kuitenkaan voi kiistää, mutta niitä voi purkaa.

      Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki mitä on tapahtunut, niin niistä pitää pyrkiä yli, eikä antaa tulla esteeksi, loputtomiin ei voi maailmalle selittää, olen tälläinen koska vaikka minun tulppaani lytättiin, sillä vaikka se on saattanut olla sysäys sille, ettei askartelu oikein ole napannut, niin viimekädessä vastuu on kuitenkin minulla, annanko asian hallita koko elämän. Tulee kuitenkin muistaa, ettei kaikki ihmiset samalla tavoin pysty tulkitsemaan "traumojaan" ja omia käyttäytymismallejaan, he vaan toimivat, sillä me ihmiset olemme tässäkin niin erilaisia.

      Minnahan taisi olla ihan samaa mieltä Ulrikan kanssa ja tätä traumaa ihmetteli ja sitä purki kommentissaan juurikin, ettei loputtomiin voi syyttää hiekan heittoa päälle ja onko se alunperin trauman laukaisija eli olette samaa mieltä.

      Ihanaa päivää molemmille ja kiitos Minna syväluotaavasta kommentista. <3

  • Mulla ei oo mitään yksittäistä hetkeä tai ainakaan en muista sellaista. Oon vaan lapsesta asti ollu huono kaikessa. Tai niin olen ajatellut ja uskonut itsestäni. Oon ollu huono, vaikka pääsin peruskoulusta ysin keskiarvolla. Oon ollu huono, vaikka sain ylioppilaslakin. Jotenkin tuollainen ajattelu on tehnyt elämästä näköalattoman ja sulkenu itseltäni mahdollisuuksia. Ettei edes yritä jotain, koska ajattelee, ettei musta kuitenkaan oo siihen. No, nyt yli kolmikymppisenä aattelin testata, että onko musta siihen tai tähän. Todennäköisesti on edes vähän. Ja sanosin sun piparkakuista, että mun silmiin ne on kauniita. Ne on ku 6v Tiia ois tehny ne ja eihän silloin sovi tekeleitä rumaksi haukkua. <3

    • Ihana sinä ja samaistun kaikkeen, niin huono, aina niin huono ja vaikka olisi hyvä, niin siltikin niin huono eli aina kumisee tuo ikävä huijarisyndrooma, että paljastuuko kuinka huono oikeasti olen.

      No ihan kuin olisi 6v tehnyt tai nuorempi, mutta kun se oman askartelun kehitys on jäänyt sinne eskariin. Jos jatkan leipomista, niin ehkä tässä kehityn vielä. 🙂

      Kiitos niin paljon LauraKatarooma ja sydämellistä viikkoa sinulle. <3

  • Mä rakastan niin sun aitoutta ja rehellisyyttä, niin varmasti kaikki lukijasi♥
    Pienillä vaikkakin ohimennen sanotuilla ilkeyksillä voi olla pitkäaikaiset vaikutukset.
    Etenkään lapset eivät tule sitä ajatelleeksi, siksi näistä on tosi tärkeä puhua, jotta
    me aikuiset osattais ohjata jälkikasvuamme ja kiusaaminen vähintääkin vähenisi.
    Niin paljon kun toivonkin että se loppuisi kokonaan, realisti minussa tietää ettei näin tule tapahtumaan ja siksi väheneminenkin auttaisi:)
    Kertakaikkisen ihania rakkaudella koristeltuja pipruja ♥

    • Oi ei kiitos Maiccu ihan mielettömän paljon. <3

      Ei maailmasta kiusaaminen lopu, maailmassa on hyvää ja pahaa ja lapsiaan voi suojella vankistamalla heidän itsetuntoaan kehumalla ja puhumalla. Puheyhteys on tärkeä, kun lapsi lähtee asioita yksin pyörittelemään, niin asioista voi tulla elämää isompia kysymyksiä. Mutta eihän sitä valitettavasti aina tiedä mitä lasten päässä liikkuu, mutta yritetään. <3

      Kiitos niin paljon vielä ja ihanaa päivää <3

  • Ompa surullista, kun sait hienosta tulppaanista arvostelut. Juuri noin voi tulla elinikäinen trauma jotakin asiaa kohtaan.
    Mutta hienoja pipareita olet tehnyt. Sunnuntaina saatiin tyttären pojan koristamat piparit isännän kanssa ja ne oli taas mitä hienoimmat.
    Itse tykkään väkertaa kaikkea. Muutama vuosi takaperin Maijun innoittama hurahdin korttien teon maailmaan. Vieläkin niitä on tallessa.
    Viime jouluna väsättiin tyttären tytön kanssa piparkakkutalo. Siitä tuli meidän mielestä täydellinen, vaikka katto olikin vinossa. Hih…
    Yhden muumitalon olen tehnyt, joka romahti yön aikana.
    Silti sen seinät oli niin hyvän makusia.
    Ihania leipomus ja askarteluhetkiä sinne teille
    >Leena

    • Juu ja nämä tytöt olivat aina vähän kiusaamassa ja dissaamassa… 🙁

      Katto jos on piparitalossa vähän vino, niin se on vain persoonallinen ja kodikas talo, liika täydellisyyskin voi olla tylsää.

      Voi Muumit, mutta hei maistui ja sekin on pääasia, tärkeämpää kuin se romahdus, saitte talon syödäksenne.

      Kiitos niin paljon Leena ja ihanaa viikkoa sinulle. <3

  • Kiusaamista on ikävä joutua kohtaamaan ja omat muistot pulpahtelivat mieleen kun omia lapsia koulussa kiusattiin. Asioita joutui selvittelemään ja ikäväkseni huomasin aikuistenkin osallistuvan kiusaamiseen… ja se on asia jota en hyväksy. Pipareissasi näkyy joulu, se yhdessä tekeminen ja taikinan "salaa" maistelu (muutama nurkka aina menee 😉 )Jännittävää joulun odotusta sekä monta hyvää hetkeä askartelujen kanssa tai ilman <3

    • Pahinta on jos aikuinen kiusaa ja dissaa lasta, sen edessä lapsi on voimaton. Maailma osaa olla kyllä pahakin paikka ja sitten on myös niin paljon kauneutta.

      Täälläkin taikinaa menee aina muutama nurkka, sehän on jopa piparkakkuja parempaa.

      Samoin sinulle ja kiitos Onneli kovasti <3

  • Eikös pipareissa (ja elämässä) parasta ole juuri se jokaisen oma persoonallinen kädenjälki, taiteellinen vapaus, ilo ja hauskuus. Ja että saa askarrella ja sitten vielä syödä sen 🙂
    Ja mitä tulee muuhun täydellisyyteen, niin olen huomannut sellaisen asian, että en tunnista ja erota toisistaan esim. instafiidissä viimeisen päälle tämän hetkisten trendien mukaan laitettuja koteja. Se ei ole sinänsä huono juttu, kaikki kunnia kaikkien kodeille <3, mutta jotenkin toisenkin koti vaikka ihan näin blogeissa on enemmän kodinomainen, kun siinä on persoonallisia ja elämältä näyttäviä kiinnekohtia.

    • On aivan totta, sillä mitäs jos kaikki tekisi samanlaisia, niin sehän olisi tylsää, eikä kauniimmatkaan erottuisi.

      Sama juttu, kliininen ei kiinnosta, mutta toki taas muut saa sitä rakastaa. Tykkäänkin kovasti miten esim. ruotsalaiset osaa näyttää sisustuslehdissään enemmän persoonallisia koteja, ne kiinnostaa minua, ei sama kliininen valkoisuus ja samat esineet, vaikka en väitä etteivät ne olisi kauniita, mutta tykkään kun ihmiset keräilee jotain, kotona on perittyä, on matkamuistoja, on kerroksia.

      Ihanaa viikon jatkoa Jantunen <3

  • Nyt kyllä höpiset, ihan turhia turiset 🤓
    Piparisi ovat niin herkun näköösi, jotta kipin kapin lähtisin maistamahan, jos matka ei olsi niin pitkä👍
    Jonkilaasta kiusaamista varmahan oon kokenu minäki, mutta tytärtäni ope kiusasi kässätunnilla ala-asteella ja vieläkin harmittaa jotten puuttunu asiahan.
    Piparintuoksuusta viikon jatkumoa Sinulle Tiia 🥨💞

    • Voi ei äidin syyllisyyttä, ymmärrän tunteesi, sitä kantaa monista asioista syyllisyyttä vaikka ei tarvitsisikaan ja joskus asioiden puuttumisenkin ongelma on siinä, että hommat menee vain kimurantimmaksi lapselle. Voi sinua ja kiitos niin paljon,

      Ihanaa viikkoa Marja-Terttu <3

  • Mun piparkakut on just saman näköisiä! Johtunee siitä, että ne on leivottu ja koristeltu syöntiä eikä valokuvausta varten 😉 Eli meidän piparit on aivan täydellisiä siihen tarkoitukseen mihin ne on tarkoitettukin.

    • Justiinsa näin paitsi, että menin ja valokuvasin nuo mokomat. Hirmuherkullisia, koska on niin paljon täytettä, hih. 🙂

      Niin on ja syömiseenhän ne on tarkoitettu. <3

      Kivaa viikon jatkoa sinulle ja kiitos <3

  • Mulla vähän samaa vikaa 🙁 Jatkuvasti esim töissä vertaan itseäni työkavereihin ja tuntuu että olen paljon kömpelömpi kun työkaverini. Ja toki tälläinen ajattelu heijastuu sitten epävarmuutena töissä ja muutenkin olen hiljaisempi ja ujompi luonne kun monet työkaverini. Voin vaan ihaillen katsoa miten he ottavat tilanteet haltuun asiakkaiden kanssa ja ovat kun kala vedessä… Itse olen kylläkin sympaattinen ja kuuntelevainen mutta tuntuu että nykyaikana arvostetaan itsevarmuutta ja heti pitäisi olla mestari kaikessa… Ehkä sitä joku päivä oppii hyväksyyn itsensä ja lakkaa vertailemasta muihin itseään.

    • Se on juuri tuo vertaaminen ja aina kun on niitä taitavampia ja parempia. Sekin on totta, että nykyään tuntuu tärkein arvo olevan tuo, että on sanavalmis ja itsevarma, mutta kun kaikki eivät sitä voi olla. Usko pois meille ujommillekin on paikkamme. <3

      Olen tuota miettinyt, ihan hirmuisen pitkä matka on tuohon itsensä hyväksymiseen ja ei siinnä edes horisontissa. Ehkä sitä sitten ymmärtää kaiken tarkoituksen, kun on vanha ja juurikin miettii, miksi murehdin niin paljon, miksi en nauttinut enemmän. <3 Mutta kun ei tähän tilaan pääse, ennen kuin elänyt ja kipuillut.

      Sydämellistä viikkoa sinulle ja muista olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. <3

Vastaa käyttäjälle Tuuletuksia Jantunen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Protected with IP Blacklist CloudIP Blacklist Cloud