Pelkoja päin, herkkyyttä ja ilon poreilua.

Pelkoja päin, herkkyyttä ja ilon poreilua.

Pelkoja päin, herkkyyttä ja ilon poreilua.

Eilen kauheassa kaatosateessa ajaessa kotiin, yhtäkkiä läikähti sisuskaluissa ilo. Ilo, joka on ollut tovin kateissa ja jopa pelkäsin, onko iloa mahdollista saavuttaa enää takaisin? Tuleeko elämä aina olemaan tällaista, tunne siitä ettei tulevaisuudessa odota muuta kuin ikääntyminen ja vaivat. Voinko vielä elää päivä kerrallaan ja hetkessä, kun tuo huolettomuuden tunne on kerran kadonnut. Mietin jopa, miten olen voinut olla niin huoleton, enkö miettinyt mitään, miksi en aina ole nähnyt kaikkia uhkakuvia, joita elämä pitää sisällään. Yhtäkkiä huolettomuuden illuusio poksahti rikki ja elämästä tuli pelottavaa.

(Olen nyt oppinut, että mikä ilon vei, oli estrogeenivaje eli vaihdevuodet. Mahtavaa oli löytää syy asialle. )

Eilen tunsin kuitenkin ilon kuplintaa aivan tavallisessa tilanteessa. Totta kai olen iloinnut perheen kanssa ja ystävien kanssa eri tilanteissa, mutta olen ikävöinyt poreilua vatsassa, joka kertoo, että elämä on ihanaa ja tulevaisuudella on vielä paljon annettavaa, on toivoa.

Menneinä vuosina tunsin aina iloa laittaessani pyykkiä kuivumaan. Hyvän tuoksuinen pyykki ja kotitöiden tekeminen toivat merkillistä iloa. Pyykkejä ripustaessa kuivumaan, oli aikaa ajatella, kuten eilen kaatosateessa. Tällainen arkinen ilo kuitenkin yhtäkkiä katosi jokin aika sitten ja tilalle tuli synkät ajatukset.

Eilen aloin kuitenkin ajattelemaan tätä blogia, minkälaisen matkan olen tämän kanssa kulkenut. Miten hirveästi jännitti painaa julkaise-nappulaa ja mitä kaikkea siitä on seurannut.

Kolme ensiarvoisen tärkeää asiaa täytyy nostaa ylitse muiden: ihmiset ja blogin myötä saamani rohkeus ja empatian kasvaminen ihmisiä kohtaan, jotka eivät pidä minusta.

Blogihan alkoi suht pian elämään omaa elämäänsä ja aloin saamaan kutsuja tilaisuuksiin, mikä hieman aluksi järkytti ja samalla innosti mieltä. Ensimmäisiin tilaisuuksiin jouduin aina ottamaan pulssilääkkeen, koska jännitti niin hurjasti. Vieläkin jännittää ja tilaisuuksissa käymisiin ei tavallaan ikinä totu. Hirmu helppoa on mennä jonkun ystävän kanssa tuntien olevansa turvassa, mutta kun ei tunne ketään, se on kauhean pelottava paikka.

Olen aika erakko ja ujo ja olen joutunut käymään jonkin asteisen mankelin mennessäni päin tilanteita, jotka eivät ole tuntuneet mukavilta. Joku voi kysyä miksi olen siinä tapauksessa mennyt, no koska olisin katunut, jos olisin jättänyt menemättä. Pelkoakin pahempaa on katumus ja elämätön elämä. Mitä eteen tuodaan, siihen kannattaa tarttua. Ja merkillistä kyllä, jos miettii elämän kiemuroita, aina yksi asia johtaa toiseen jne.

Olen tuntenut ulkopuolisuuden tunteita monissa tilanteissa ja tunnen tänä päivänäkin. Edelleen saattaa blogin kautta tulla kutsuja mielenkiintoisiin juttuihin ja paikan päällä huomaan etten tunne ketään. Jos paikan päällä kaikki ovat vielä nuoria ja kauniita, olen huomannut tuntevani häpeää itsestäni. Mitä muut ajattelee, että olen täällä, onko minut kenties kutsuttu kiintiövanhuksena, haluttu aidosti paikalle?

Toisaalta olen tutustunut näiden epämukavien tilanteiden kautta aivan mielettömiin ihmisiin, niin oman ikäisiin kuin nuoriin. Jos en olisi vain mennyt, moni hyvä ystävä ja huipputyyppi olisi jäänyt pois omasta elämästä. Miten paljon rikkautta nämä ihmiset ovat tuoneet elämääni. Unohtamatta tietenkään vanhoja rakkaita ystäviä, jotka eivät hyöri somessa, hehän ovat perhettä.

Jos mietin matkaa Huawein kanssa Wieniin ja aamuista tapaamista lentokentällä. Reissuun lähti Huawein markkinointijohtaja aivan ihana Elina, jota en ollut koskaan tavannut ja muutama mies, jotka pelottivat jo ammattinsa puolesta. Kaikki tekniikan asiantuntijoita ja sitten yksi Minäkö keski-ikäinen bloggaaja paikalla. Mutta meillä oli hirmu kivaa, eikä kukaan heistä katsonut nenänvartta pitkin, että mitä tuo bimbo täällä tekee. Itse olin itseni ennen reissua tietämättömäksi blondiksi vähätellyt, että olisin jotenkin hölmömpi kuin muut olijat reissulla. Aina lähden tästä asetelmasta, enkä niin, että olisin ylpeä itsestäni terveellä tavalla, että hei minähän kuulun tänne.

Jos ajatellaan avaruusreissua, joka ei olisi kenties mahdollistunut ilman blogia ja hurjaa äänimäärää, jonka sain tuekseni, niin tässäkin mentiin valtavalla pelolla eteenpäin. Mutta avaruushörhöys ei katso ikää ja kaikilla meillä oli yhteinen nimittäjä, rakkaus avaruuteen. Joten ikä ei ollut lainkaan relevantti asia reissulla, jolla olin koko porukan iäkkäin.

Jos en olisi mennyt pelkojani päin, mitä seikkailuja ja mitä upeita ihmisiä olisi jäänyt kokematta ja tuntematta. Sama koskee kaikkea elämässä. Omille lapsille yritän opettaa tilanteissa, joissa heitä jännittää, että mene pelkoja päin, voit päätyä mitä upeimpiin seikkailuihin. Jos lapsia arveluttaa ja aristaa, olen yrittänyt sanoa, elä tässä hetkessä, nauti.

Vaihdevuosien takia olin viimeiset kolme vuotta aika hukassa ihan kaikessa, sillä kaiken rohkeuden, toivon ja ilon tilalle astui pelko. Oli eilen huojentavaa huomata, kuten psykologini sanoi ”kyllä se ilo sieltä vielä tulee” ja sehän tuli ja toivottavasti vielä pysyykin.

Kun kirjoittamisen ilon tilalle tulee pelko, ei jaksa enää kirjoittaa kuin lämmintä maitoa. Kun yrittää välttää draaman silmää, olla huojuttamatta venettä, pyrkii liikaan varovaisuuteen ja oma ääni vaimenee. Toivon todella, että saisin ääneni takaisin ja voisin tulevaisuudessa kirjoittaa rohkeammin kuten blogin alkuaikoina. Etenkin kun syy tylsyyteen on ollut niinkin simppeli syy kuin vaihdevuodet.

Myös anonyymit kommentoijat ovat opettaneet jotain ja tuoneet vahvuutta ja yllättävää empatiaa vaikka en tätä kaikkea ensijärkytykseltä olisi uskonut.

En ole vastuussa toisen ihmisen negatiivisista tunteista vaan tunteet kyseisen henkilön on käytävä läpi itse. Anonyymit ovat opettaneet ison asian elämästä, monesti ne jotka sinua inhoavat, kamppailevat suurien huolien ja ongelmien kanssa omassa elämässä.

No jokainenhan meistä kamppailee, joten kiusaaminen ei ole oikeutettua, mutta mistä ikinä he minua syyttivät, aina pystyin ajattelemaan, olisin mieluiten jopa kaikki se ruma mistä minua syytetään, kuin itse kiusaaja. Mikään ei ole surullisempaa kuin kiusata toista ihmistä.

Joten kyllä, tämä ainoa negatiivinen puoli bloggaamisessa on opettanut itsetuntemusta, tuonut vahvuutta ja rohkeutta ja opettanut tuntemaan empatiaa ja herkkyyttä ymmärtämään erilaisia kerroksia niitä kohtaan, jotka eivät muuta osaa.

Tavallaan tietynlainen pehmokupla on murtunut, kun on pitänyt kohdata se, että on ihmisiä jotka syystä tai toisesta vihaavat sinua, etkä tähän voi mitenkään vaikuttaa. Harvemmin normielämässä on tarvinnut kohdata suoranaista vihaa tai tuskin koskaan. Tämä asia on herkistänyt miettimään erilaisia ihmisiä, pohtimaan mikä ajaa kiusaamiseen tai räpiköikö ihminen, eikä muuta osaa. Heijastaako omia tuntemuksiaan, mitä häneltä puuttuu, mitä hän kaipaa ja olen päätynyt siihen, että oli kaipaus mikä tahansa, tuo kaipaus on suuri.

Joten kaikkinensa, kun painoin tuota julkaise-nappulaa, en ikinä olisi voinut uskoa, että tulen saamaan aitoja ystäviä, tulen saamaan mieletöntä yhteisöllisyyttä blogin lukijoilta ja saan tänä päivänäkin voittaa eri tilanteissa itseni ja mennä pelkoja päin. Lisäksi olen oppinut tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, jotka vihaavat ja ehkä se on ollut se kaikkein suurin opetus elämässä, jonka olen saanut blogilta.

Nyt en muuta toivo kuin, että ilo ja toiveikkuus pysyisi ja alkaisin taas olemaan oma itseni, ujoudessa, peloissa ja kuitenkin myös rohkeudessa ilmaista omia mielipiteitäni ja ajatuksiani. Viimeiset kolme vuotta meni kaikki päivästä toiseen selviytymiseen, enkä kyennyt ajattelemaan oikein mitään muuta kuin mistä saada energiaa, mistä saada toivoa tulevaisuuteen ja miten pyyhkiä pois kaikki tulevaisuuden uhkakuvat, jotka verkkokalvojeni eteen joka yö laskeutuivat.

Huomasin eilen, että yksi asia on jo muuttunut. Vuosien tauon jälkeen kuuntelin musiikkia muuallakin kuin autossa ja eilinen ilta meni musiikin kuuntelussa, joka herätti tunteita, vuodatti kyyneleitä ja herätti jotain sisimmissä, jotain rakkaudellista elämää kohtaan.

Näen taas valaistumisia ja viestejä kaikkialla, jopa Eternals elokuvaa katsoessa, joka viestitti, olemme kaikki yhtä universumin energiassa. Kun yksi elämä kuolee, energia siirtyy toisaalle ja synnyttää elämää. Miten lohdullista. <3

Tässäpä vielä eilinen kyyneleiden aiheuttaja Ellinoora Sinä 4ever , milloin meistä eli minusta tuli niin vakava aikuinen. Voi Ellinoora. Toinen on Tuure Kilpeläisen laulu Rakastan sua niin et sattuu ja miten Tuure kertoi eilen Vain elämää-ohjelmassa, miten rakkauslaulun kirjoittaminen on ollut niin vaikeaa ja sitten se vain tuli ja jonka jälkeen iski jonkinlainen pelko, miten pelottavaa on olla rakkauden edessä paljaana. Mutta jos itse oikein asiaa ajattelen, juuri paljaina saamme kaikkein eniten.

Anssi Kelan veto Rakastan sua niin kappaleesta oli huikea vaikka en Anssi Kelan-fani ole ollut aiemmin. Chisun versio Valonpisaroista oli myös vangitseva.

Kun me ihmiset pelkäisimme vähemmän ylipäätään ja rakastaisimme enemmän. <3

Sydämellistä viikonloppua kaikille ja miten siellä, minkälaisia ajatuksia teksti herätti?



30 thoughts on “Pelkoja päin, herkkyyttä ja ilon poreilua.”

  • Mahtavaa, että olet ikään kuin kasvanut blogin kanssa ja vau, mitä kokemuksia olet päässyt kokemaan blogin ansiosta! 🙂 Minäkin olen oikein tyytyväinen, että aloitin blogin, vaikka teenkin sitä matalalla profiililla ja alusta asti tavoitteenani oli kasvaa kirjoittajana. Hyvin on toiminut. Mukavaa viikonloppua!

    • Ihanaa kuulla ja jokaisella on varmasti omakohtaiset tavoitteet blogin suhteen. Täällä se on kiva harrastus, josta on tullut myös osittainen työ. 🙂

      Ihanaa viikkoa Vivi Vinna. <3

  • Sinä olet niin ihana!
    Aina kun käyn lukemassa blogiasi, tulee olo, että piipahdan hyvän ystävän luona – vaikken sinua tunnekaan.
    Mutta osaat kirjoittaa niin kuin juttelisit ystävälle ja aiheesi kattavat koko elämän kirjon syvällisestä pohdinnasta kauniiseen turhuuteen (Mika Waltaria lainaten).

    • Miten iiihanan kommentti, lämmin kiitos Selja tästä. Etpä usko, miten hyvä olo tästä tuli sydänalaan. Waltaria vielä fanitan, oi mikä viisaus, sillä elämään saa kuulua ihan kaikki.

      Sydämellistä marraksuun jatkoa sinulle ja kiitos, että käyt täällä. <3

  • Voin niin samaistua tuohon jännitykseen, toisaalta kun sinne paikan päälle on sitten päässyt ja katsoo miten siistien tyyppien seuraan on kutsun saanut, yhtäkkiä itsetunto kasvaakin… Että ’MUT, tänne…?Mun on täytynyt tehdä jotain oikein’ 😂. Toivon iloa ja toivoa ja ilon pirskahduksia sinulle jatkossakin ♥️

    • Hihi tai sitten välillä ajattelen, onko tässä tapahtunut jokin virhe. 🙂 Ihmismieli onniin merkillinen.

      Kuin myös sinulle ihana Hanna. <3

  • Hienoa kuulla, että olet saamassa ilon takaisin. Olen vieraillut täällä usein, mutta kommentit on jääneet.
    Viime vuodet on kohdelleet rankalla kädellä ja koen erakoituvani entistä enemmän. Koen rauhaa hetkittäin, kun saan olla ihan rauhassa täällä keskellä ei mitään. Mutta näen myös ystävien voiman raskaiden asioiden keskellä, soitoissa, yhteydenotoissa joka tavalla. Elämässä kuten myös blogissa, ne helmet huuhtoutuvat esille.
    Toivon sinulle voimaannuttavaa syksyä ja valonpilkahduksia! Jatka samaan malliin, olet niin hyvä!

    • Olen niin pahoillani Marketta lämmin kiitos, että nyt jaksoit kommentoida. <3 Niin totta, että perhe ja ystävät, ne on elämässä ne tärkeimmät asiat ja ne helmet todellakin huuhtoutuvat esille vaikeina aikoina. Paljon halauksia ja sydämellisiä ajatuksia Marketta. <3

  • Tosi tärkeetä puhua näistä vaihtareihin liittyvistä jutuista, näistä kun ei välttämättä ole koskaan kuullutkaan – kaikki tietää kuumat aallot ja siinäpä se sitten melkein onkin. Kuinka paljon paremmin täällä voitaisi, kun päästäisi tästä vaikenemisen ja häpeän kulttuurista liittyen ihan normaaleihin elämään liittyviin asioihin. Itsellä on vaihtarit vielä edessäpäin, mutta tuskin kovinkaan kaukana, joten mieluusti otan vastaan kokemuksia varsinkin tällaisista mielialaan liittyvistä jutuista. Viime vuodet on itselläkin ollut alakuloa ja kun tähän vielä lyödään vaihdevuodet päälle, haluan olla tietoinen, jotta tajuan hakea siihen tarvittaessa apua! Ikääntyminen on vaikeaa. Välillä sitä ei huomaa eikä tajua ja hetken päästä taas jysähtää mieleen, kuinka vanha sitä onkaan ja miten renaa siellä ja täällä. Yritän olla ja elää niinkuin iällä ei olisi mitään merkitystä, mutta aina sitä ei sit kuitenkaan voi ohittaa… Muiden ihmisten seurassa aika sujuvasti itse unohdan minkä ikäinen olen. Muistan kuinka alle parikymppisenä kesätöissä mun paras työkaveri oli mun äidin ikäinen. Nyt työkavereissani on paljon itseäni reilusti nuorempia ihmisiä ja saan heistä kyllä aivan mahtavaa energiaa. Somessa tykkään myös seurata totta kai itseni ikäisiä, jotka tietää, muistaa ja tajuaa tän ikäisten juttuja, mutta myös nuorempia ihmisiä, jotka ovat aivan eri elämäntilanteessa kuin minä – ihanaa erilaisuutta ja elämän rikkautta! Se on surullista, että keski-iässä naisista tulee näkymättömiä ja osa myös olettaa että niin keski-ikäisten naisten tulisi myös alkaa käyttäytyä: ei saa nauraa liikaa eikä puhua liian kovalla äänellä, ei meikata liikaa eikä pukeutua värikkäästi. Eikä herranjestas tanssita, lauleta tai hullutella! Ja tämä onneton ajattelutapa on vaikuttanut niin monen keski-ikäisen naisen omakuvaan ja itsetuntoon! Tähän mä uskon kuitenkin tulevan muutoksen ja se on jo tapahtumassa – ei ehkä riittävän pian, mutta tulossa kuitenkin. Kiitos sille osaltaan somen ja siellä aktiivisten, kauniiden, rohkeiden ja upeiden keski-ikäisten naisten (kyllä, sinä olet yksi heistä) sekä myös nuorempien, ennakkoluulottomien ja rajoja rikkovien naisten. Paljon puhutaan siitä, kuinka some antaa epärealistisen kuvan todellisuudesta ja näin totta kai osittain onkin, mutta itse olen nähnyt myös todella paljon postauksia kehopositiivisuudesta, vatsaröllyköistä, suonikohjuista, raskausarvista, mielenterveysasioista, iho-ongelmista, ahdistuksesta…
    Puhut tosi kauniisti ja ymmärtävästi negatiivisista kommentoijista. Sehän on juurikin niin, että jotain heiltä puuttuu ja kaipaus siihen on suuri. Harmi vain, että se kaipaus ilmenee vihana toisia tai heidän mielipiteitään kohtaan. Se on niin surullista. Kaipuu johonkin on itsellänikin ja paha olo elämän melskeissä, mutta en vain jaksa ruokkia sitä millään mikä itseäni ärsyttää tai ahdistaa: en katso telkkarista ohjelmia jotka ärsyttää, jätän uutiset katsomatta jos en jaksa kuunnella negatiivisia uutisia, en lue blogeja tai julkaisuja jotka aiheuttaa liian kovaa ärsytystä tai ainakin jätän vihaiset kommentit väliin. En toki tarkoita, että elämän pitäisi olla vaan sitä lämmintä maitoa, mutta joskus tasaiselle arjen tylsyydellekin on paikkansa. Saa ärsyyntyä ja provosoitua, saa ja pitääkin olla erilaisia mielipiteitä, mutta kiusaaminen on tosiaan väärin, samoin tuntemattoman vihaaminen. Mä niin samastun tuohon, että kaikki energia menee päivästä toiseen selviytymiseen ja siihen mistä saada energiaa ja toivoa tulevaisuuteen – pakko vaan minunkin uskoa, että kyllä se ilo sieltä löytyy, jos muutkin sen löytää, miksen minäkin.

    • Ihan jetsulleen näin. Minäkin odotin niitä aaltoja, enkä ymmärtänyt että on vaihtarit, kun niitä ei tullut. Kuten en myös ymmärtänyt, että on vaihtarit, koska kuukautiset vielä tulee. Menopaussi onkin sitten eri vaihe, kun kuukautisista on jo vuosi.

      Niin totta, että olisin toivonut, että joku olisi osannut varoittaa ja kertoa. Nyt olen hakenut tietoa sieltä sun täältä, eikä oikein gynekään sanonut suoraan, että hei sulla on vaihtarit, niin en siksikään tajunnut. Hain apua sieltä ja täältä.

      Niin totta, että kaikkien meidän sielussa asuu se nuori tyttö. Sitten on vielä se toinen puoli, joka murehtii ja pelkääkin, mitä huominen tuo tullessaan. Nuorena sitä eli enemmän hetkessä ja ei huolta huomisesta.

      Ihan sama fiilis, että kaiken ikäisiä kiva seurata ja kaiken ikäisten kanssa tulee toimeen. Eikä meidän ikäiset ole mummeleita, jollei itseämme mummeleiksi tituleerata. Ja tämän päivän viiskymppiset ovat hyvin nuorekkaita.

      Olen aina tullut kaiken ikäisten kanssa toimeen ja erityinen rakkaus on ikäihmisiin ja pikkulapsiin.

      Olet tuossa niin oikeassa ja kuka oikeasti määrittää miten toinen ihminen saa pukeutua, ihan hassua ja hullua. Jokainen saa olla sellainen kuin on, kunhan ei ole ilkeä ja loukkaa toisia, siihen voi puuttua, ei muuhun.

      Onneksi somessa näkyy tänä päivänä paljon myös niitä suonikohjuja ym. mitä mainitsit vaikka itse en ole halukas laittamaan esimerkiksi omaa röllykkämahaani framille. Haluan myös miettiä omia lapsiani, mikä on ristiriitaista, tulisi olla esikuva, mutta toisaalta he voisivat tuntea noloutta, jos esittelisin itseäni joka kulmasta. Yritän kunnioittaa perhettäni ja olen mm. kieltäytynyt alusvaateyhteistöistä vaikka ne olisi tehty hyvällä maulla.

      Kyllä, meitä on monenlaisia, sinä vältät aiheita, jotka ärsyttää, jotkut ovat koukussa ärsykkeisiin ja käyvät vaikka vihalukemassa ja saavat tyydytystä, kun pääsevät vihakommentoimaan ja purkavat samalla omia patoutumia. Viekö tuollainen mihinkään, kasvaako ihminen, no se on heidän päänpuru, ei meidän. Joten olen löytänyt tavan irrottautua vihaajista juuri sillä, että ymmärrän että heillä on paha olo syystä tai toisesta, ei kykyä hakea apua vaan kanavoivat vihaa väärällä tavalla, joka ei johda mihinkään. Ymmärrän myös sen, että tämä on heidän ongelma, ei millään tavalla minun.

      Kyllä tuohon viimeiseen lauseeseen, sitä tämä vaihtarielämä on viimeiset vuodet ollut, selviytymistä hyvin vähillä energioilla ja välillä menettäen toivon, että tulevaisuudessa ei ole lainkaan valoa.

      Kun kerrot näitä oloista ,mietin voisiko sittenkin sinulla olla esivaihdevuosioireita tai ihan vaihdevuosioireita, kuulostaa minun tarinalta ja jos nyt oikein mietin, niin oireet ovat alkaneet hiljakseen jo joskus 45 vuotiaana ja siitä pahentuneet etenkin viimeisen kolmen vuoden aikana. Vaihtarioireet kun eivät tarkoita kuumia aaltoja tai sitä ettei olisi enää kuukautisia. Mutta ehkä estrogeeniarvot on tutkittu ja ei tosiaan ole vaihtareita vielä. Mutta jos ei ole tutkittu, siitä olisi hyvä aloittaa.

      Suuret, suuret kiitokset kultainen Sari kommentistasi, kiitos kun välität ja jaksoit kommentoida noin ihanalla ja ajatuksella annetulla kommentilla, oot rautaa, oot kultaa, oot super woman. <3

  • Voi, että oli ihana lukea, että .ilo on palannut kolmen murheisen vuoden jälkeen. Olet kuitenkin jaksanut kirjoittaa blogiasi myönteisesti. Ja on kiva lukea blogiasi. Hyvää pyhäinpäivää sinulle!

    • Lämmin kiitos kultainen Marja ja sanasi merkitsevät paljon. Ihanaa viikkoa. <3

  • Teksti oli ihana ja minulla läikähti ilo sydämessä, koska sinä olet löytänyt ilon.
    Oon niin onnellinen, että meidän blogien kautta ollaan aikoinaan tavattu. Oot ollut monessa asiassa mun tukena ja toivon, että koet myös samalla tavalla, että minä olen osannut tukea sua.
    Oot tärkeä ❤️

    • Olet ollut kaikessa tukena ja aina. Lisäksi jaetaan sama arvomaailma ja huumori. Olet ystävä isolla Y:llä rakas Outi. Haleja sinne rutkasti.

  • Oot niin paras. Olet aina nostanut kissoja pöydälle, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti😘 Sun textejä on huikeaa lukea. Miten saat tunteetkin niin näkyväksi ja eläväksi. Tämä blogi tuo varmasti iloa monelle.
    Ps.kirjoita kirja.

    • En kestä sua, alan kuule vetistelemään täällä. Tuhannet kiitokset Marjo. Ei taitaisi meikäläisestä kirjaa olla kirjoittamaan, mutta jos olisi, se taitaisi olla silkkaa vaihdevuotta, hihi. Ihanaa viikkoa. <3

  • Ihana, aito sinä, joka uskallat avata syviä tuntojasi meille muille! Jossain kohtaa oli myös melko helppo samaistua ajatuksiisi. Kiitos tästä! <3

    • Lämmin kiitos Satu ja ihanaa, jos löysit tekstistä samaistumispintaa. Sydämellistä marraskuun jatkoa. <3

  • Olipas kertakaikkisen viisas postaus ja teksti, piti ihan lukea se monta kertaa.
    Ja Anssi Kelan veto oli vallan huippu, ArttuWiskarin myös. Tuntuivat molemmat sydämessä saakka.
    Valoisaa sunnuntaita Tiia <3

    ps. Tuo alin mekko on niin täykky <3

    • Kiitos niin paljon ja komppaan sua Anssin ja Artun suhteen. <3 Kiitos mekkokehuista. <3 Halit Taru. <3

  • ” Kun me ihmiset pelkäisimme vähemmän ylipäätään ja rakastaisimme enemmän. ”
    Olipa kauniisti sanottu!

    Sulla on ihana blogi, Tiia <3

    • oot kultaa Taina, lämmin kiitos. Sulla vasta huikea blogi onkin. <3 Halit. <3

  • Niin viisaita ja samaistuttavia ajatuksia jälleen kerran <3
    Blogimaailma on tuonut ihan uuden maailman ja ystävät, onneksi hyvät puolet voittavat negatiiviset ihmiset/kommentit, eihän tätä muuten jatkaisi. Täälläkin soineet korvamatona Vain elämää -biisit, vaikka tykkään touhuta kaikenlaista muuta ohjelmaa katsoessa – kai pitäisi osata rauhoittua kerrankin ja vain katsoa.
    Ihanan positiivisia ja valoisia ajatuksia tulevaan viikkoon!

    • Kyllä, hyvä voittaa aina. Ehkä Heli rauhoitut kun leivot jne. Kukin tavallaan eiks je ja mahtavaa, jos saa aikaiseksi juttuja Vain elämään aikana. Kyllä minäkin ohjelmaa kelasin, kaikki kohdat eivät olleet mun makuun. 🙂

      Ihanaa, että olet ystäväni. <3 Kivaa viikon jatkoa. <3

  • Ihanaa, että ilo on palaamassa elämääsi. Avoimuutesi blogissasi on tuonut sinulle paljon lukijoita ja myös ystäviä. Ihailen myös tapaasi suhtautua negatiivisesti kommentoiviin lukijoihin. Olen ajatellut, että vaihdevuodet tai mikä tahansa elämän taitekohta, yhtäaikaa korona-ajan kanssa kanssa, moninkertaistaa tuon elämänvaiheen aiheuttamia tuntemuksia. Etenkin niitä vähemmän mukavia tuntemuksia. Toivon sydämestäni sinulle lisää iloisia hetkiä ja päiviä Tiia!

    • Lämmin kiitos Kirsti Kaija ja toivottavasti tämä on pysyvä olotila, eikä vain joku hetken piikki. Synkkyyttä kesti niin kauan, että vielä puntti tutajaa, että voiko olla, että saatanko olla taas jo enemmän oma itseni.

      Niin totta ja en tiedä mikä johtuu kaikista menetyksistä mitä meillä on ollut viimeisen parin vuoden aikana ja muista paineita ja siihen vielä korona. Monesti kysyin tässä matkan varrella, että miksi nyt olen alhossa ja miksi nyt ahdistaa, kun olen selvinnyt niin monesta. Mutta koska estrogeeni on alkanut puremaan, niin kyllä vaihtareita on syyttäminen.

      Minäkin täällä toivon sinulle koko sydämestäni ihania ja iloisia hetkiä. Halit.

  • Ihanaa aina lukea blogiasi ja ihailla tätä myönteistä ihanaa sinua.

    Minä olen sen verran vanha, että kerronpa, mistä ne negatiiviset kommentit pulppuavat.
    Mielimottoni on
    ”kateus voittaa jopa kiiman” ja tosi paljon naurua ja naururyppyjä päälle tähän lauseeseen (tuhma minä).

    Jatka ihmeessä omaan upoeaan malliisi. Saat paljon hyvää mieltä aikaan.

    • Voi mahoton ja naurattaa. Ihana sinä. Kaikenlaista mahtuu maailmaan, jos joku valitsee kateuden, eikä sitä miten voisi positiivisesti muuttaa omaa maailmaan, niin hänen valinta. Mutta en haluaisi olla hän.

      Lämmin kiitos kauniista sanoistasi ja ihanaa viikon jatkoa. <3

  • Mulle tuli tästä sun tekstistä mieleen Tuure Kilpeläisen ”Eloon”-kappaleen kertsi, jossa lauletaan ”mä herään eloon, iloon, elämään…”

    Tuntuu ihan, että vanha iloinen Tiia on palannut ja se tuntuu tosi hyvältä, koska tiedän itsekin, miltä tuntuu, kun ei tunne itseään omaksi itsekseen, eikä oikein tiedä miksei. Ja koska ei tiedä, ei myöskään tiedä mitä pitäisi tai voisi tehdä, että muuttuisi takaisin omaksi itsekseen.

    Mulla on vähän samanlainen valoon palaamisen vaihe meneillään (eri syistä tosin) ja muutenkin tuntuu, että nyt aletaan ihan yleisestikin ottaen heräilemään taas eloon. Ja se mikä tässä ajassa on mun mielestä parasta, on se, että ihmiset tuntuu olevan enimmäkseen iloisempia ja vähemmän turhasta valittavia. Se tuli eilen mieleen, kun olin pitkästä pitkästä aikaa vesijumpassa ja altaassa kolmisenkymmentä meitä enempivähempi samaa ikäkaliiperia olevia naisia juoksi sydämensä kyllyydestä vastavirtaan samalla, kun nuori, energinen jumppaohjaaja luukutti Matin ja Tepon ”Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy”-biisiä niin kovaa kuin uimahallissa uskaltaa :D. Se oli niin kivaa.

    Ja voit uskoa, kun sanon, että tunnistan niin sen epämukavan ja pelottavankin tunteen, kun menee yksin johonkin ennestään tuntemattomaan porukkaan, koska silloin aina tuntuu, että KAIKKI muut tuntee toisensa ja minä en ketään. Sehän harvemmin pitää paikkaansa, vaan todennäköisemmin siellä joukossa on muitakin, joilla on sama tunne, mutta se ei näy päälle sen enempää kuin se oma tunnekaan niille muille läsnäolijoille, jotka ehkä ajattelee ihan samalla tavalla, että kaikki muut on tuttuja keskenään. Onneksi yleensä aina löytyy joku ystävällisen oloinen ihminen, jolle voi suoraan kertoa, miltä tuntuu ja siitä yleensä pääsee alkuun ja loppupeleissä onkin tosi kotoisa olo ja hyvä mieli, että tuli lähdettyä.

    Mutta mitä anonyymeihin ilkeilijöihin tulee, niin itse en osaa kyllä olla noin empaattinen, vaan ajattelen, että vaikka olisi itsellä kuinka paha olo, se ei silti oikeuta olemaan ilkeä kenellekään.

    Harmi, kun en nyt ehdi kirjoittaa enempää, mutta ihanaa, että sulla on jo iloisampi olo <3

    • Ihanasti kirjoitettu Annukka. Olen täällä ukkelillekin veistellyt, että I’m back, koska sellainen kutina on, että hei alan olla oma itseni. Samalla on aivan hirveä pelko, että onko tämä väliaikaista ja rysähtääkö kohta kovaa ja vaivun taas alhoon ja ahdistukseen. Olen miettinyt paljon masennuksesta kärsiviä ja jotka taistelevat vuosia asian kanssa. Kaikki ajatukseni on heidän puolella.

      Vielä Tuure, olen niin Tuure-fani nyt. Mutta enpä tätä olisi vielä muutama viikko sitten uskonut. 🙂

      Näen sieluni silmin teidät siellä pulikoimassa Matin ja Tepon tahtiin ja tähän väliin on pakko sanoa, että tuota kipaletta me tanssimme pikkuserkkujen kanssa muutama viikko sitten mökillä moneen kertaan ja mikä vauhti meillä olikaan. Mutta asiaan. Olen ihan samaa mieltä siitä, että kaikesta on seurannut hyvääkin eli tietyt asiat ovat nostaneet päätään ja päässeet uudestaan arvoonsa. Ihmiset, ihmiskaipuu, vaikka leipominen, kutominen, teidän pulikointi altaassa. Kaikki se, mitä vähään aikaan ei esimerkiksi voitu tehdä tai ei tullut tehtyä. Ollaan ymmärretty näiden asioiden arvo. Jotenkin ihmisen arvo ja sellainen, että hei nähdään sitten joskus ajattelu on kadonnut vaan todellakin halutaan nähdä. Jotenkin menty oravanpyörästä perusarvoihin ja lämpimämpiin sellaisiin vähän takaisin. Koska kyllä kaikki kotona olot ovat saanet ymmärtämään, että mitkä asiat ovat tärkeintä ja miten paljon iloa voi teettää polskuttelu yhdessä muiden ihmisten kanssa Matin ja Tepon tahtiin. <3

      Tuosta olet niin oikeassa, että aina on muitakin, joilla on sama tunne ja sama ulkopuolisuuden tunne. Jos aina menisi kaverin kanssa joka paikkaan, ei tulisi tutustuttua uusiin ihmisiin vaan sitä pyörisi aina siinä samassa, mikä on toki ihanaa sekin. Mutta on myös mahtavaa löytää uusia ihania ystäviä tai kavereita.

      Mikään ei oikeuta ilkeilyyn, mutta koska olen saanut tätä blogiini ajoittain aika paljon, on pakko ollut pohtia koko asiaan uusi ajattelutapa. Heidän ajattelu ja ilkeys ei ole minun ongelma, se on heidän ongelma ja pahaa oloaan he huutavat.

      Kirjoitit niin ihanasti ja mulle tuli tästä lämmin olo sydämeen. Ja tuo Matti ja Teppo ja pulikointi oli vaan ihana visioida täällä silmien eteen.

      Mukavaa viikkoa ihana Annukka. <3

Vastaa käyttäjälle Vivi Vinna Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Protected with IP Blacklist CloudIP Blacklist Cloud