Häpeä ja häpeän tunteet!

Häpeä ja häpeän tunteet!

Kirjoittelin taas Instan puolella häpeän tunteista ja hain hakusanalla ”häpeä” omasta blogista aiempia kirjoituksia häpeilystä ja häpeästä. Tavallaan surullista kyllä, näitä tekstejä on yllättävä monta ja ne löytyvät hakusanalla häpeä täältä blogista.

Asia joka on tapetilla ja joka ei tunnu koskaan katoavan. Kirjoitin Instan puolelle näin: ja siellä on monia hyviä kommentteja muilta.

Häpeä! Olen saanut välillä kysymyksiä ”olenko koskaan kotona, miten jaksan olla niin paljon muualla kuin kotona .” Sisuskaluissa on heti mourahtanut häpeä, ajatteleeko ihmiset, että löyhöttelen menemään, enkä ole koskaan perheeni kanssa.

Avasin sovelluksen BeReal, pyydetään kuvaamaan kerran vuorokaudessa aito sen hetkinen hetki. Olen näissä hetkissä aina kotona ja taustalla kumisee, miettivätkö ihmiset, eikö ole elämää.

Häpeä on punoutunut omaan DNA:han niin tiiviisti osana minuutta, että hyvä kun huomaa, miten paljon vielä tässä iässä peilaa itseään toisten ihmisten kautta. Huomaan selitteleväni, tämä nyt on vaan tällainen tai itse olen vaan tällainen, vähän nolo, omat onnistumiset eivät ole mitään koko maailman perspektiivissä tai ihan pinnallisia juttuja vain. Huomaan vähättelyn alkavan heti, kun joku kehuu tai puhe kääntyy itseeni.

Kapinoin itseäni eli häpeää vastaan ja se on ajoittain uuvuttavaa. Niinkin pieni asia kuin nämä Disney mukit, jotka ovat tuoneet iloa jo vuodesta -96, joihin liittyy paljon muistoja kaikkien neljän lapsen kanssa. Joita on löydetty eri reissuilta ja löytämisen ilo ja eri matkojen muistot ovat tallennettu näihin mukeihin. 

Huomaan selitteleväni mukejani, selitteleväni itseäni minimoiden, niin minä nyt tässä vähän kuvaan näitä hassuja juttuja ja jopa värikkäät jutut ovat saaneet häpeämään. Kun pitäisi olla hyvällä tavalla ylpeä omista tekemisistään ja tehdä omaa juttua rinta ronttingilla, minä tykkään, se riittää piste. 

Sisimmässäni kiehuu menneisyyden kaiut, yhteiskunnan paineet, yleisesti hyväksyttävä totuus, normit, tietyt lokerot, mainosmaailman värittämä ihannemaailma ja ihanneminä.

Kun aidosti olemme erilaisia, omine mieltymyksineen, hassuine kimurantteine piirteineen ja meidän tulisi ylistää erilaisuutta ja persoonallisuutta ja olla sellaisia kuin olemme ilman häpeää, ilman miellyttämisen tarvetta, ilman tunnetta kuulunko joukkoon, ilman sitä, että selittelen vuodesta toiseen ihmisille, joilla on erilaiset mieltymykset ja kaiken huipuksi vielä selittelen vaikka kukaan ei edes odota selitystä.

Mistä tunnette häpeää ja miten taistelette häpeän tunteita vastaan? 🧡



21 thoughts on “Häpeä ja häpeän tunteet!”

  • Minä pidän näistä sinun värikkäistä jutuista ja kuvista. Itse pukeudun ja sisustan melko värittömästi, mutta ihailen juuri sinun näköistä ja tyylistä värikästä sinää. Värikästä viikkoa!

    • Oi miten kauniista sanottu. Totta tuo, että itse pidän monista eri tyyleistä ja kodeista ja vaatteista ja omaan silmään myös minimalismi tai beige on tyylikästä, mutta itse saan energiaa väreistä.

      Oikein ihanaa viikonloppua Elli ja kiitos kommentista. <3

  • Häpeän mm. kouluttamattomia työläisvanhempiani, kun itse olen tehnyt luokkanousun korkeakouluun ja vaativaan hyväpalkkaiseen asiantuntijatyöhön. Silti vanhempani ovat minulle todella tärkeitä.
    Häpeän ylipainoani ja ”huonoa kuntoani”, vaikka olen lähes 50-v kahden lapsen synnyttänyt perheenäiti ja itse asiassa olen viimeiset 2,5 vuotta treenannut lähes päivittäin erilaisia lihaskunto- ja syketreenejä. Häpeän myös sohvaperuna-nörtti-miestäni, joka on kovin saamaton kaikessa. Häpeän myös häpeämistäni, koska olen saanut niin paljon, enkä osaa olla siltikään tyytyväinen. Häpeän sitä, että en mahdu mihinkään lokeroon, jossa olisi muitakin, esim. myöhäiskeski-ikäinen nainen IT-alan asiantuntijana.
    Olikos tässä, lisääkin varmaan löytyisi. Typeriähän nämä ovat, omia vanhoja juurtuneita ajatuksia.

    • Kiitos Sanna ihan mielettömän paljon rohkeasta kommentista, koska avaat upeasti sielusi sopukoita, joita moni tuntee, mutta ei edes itselleen tunnusta, että tuntee näin. On upea juttu, että tunnistaa häpeän tunteet, mitkä asiat niitä tunteita aiheuttaa ja silloin on jo korvalenkki siihen häpeään.

      Saat olla itsestäsi ylpeä, perheestä ja koulutuksestasi ja työstäsi ja tiedätkö joillain nousee tällaiset asiat päähän, mutta sinä, jolla on selvästi sydän kultaa, häpeilet.

      Tunnen kaksi it-alan asiantuntijaa, oman ikäisiä eli et ole yksin. Mielestäni vain hitsin upeaa ja itse kun en tajua it-asioista mitään, niin ajattelen aina teistä, että wow! Ymmärrän kuitenkin, jos kaikki kollegat ovat nuoria, olen itse esimerkiksi ollut pienessä pankkikonttorissa töissä, jossa olin joukon vanhin ja mietin silloin, että häpeänkö sitä.

      Totta, että sitä juurtuu tiettyyn moodiin, häpeilemään samoja asioita. Sanon kuitenkin, että olet tullut pitkän matkan verrattuna moneen muuhun, jotka häpeävät, eivätkä ymmärrä piiruakaan miksi tai edes mitä ja käyttäytyvät merkillisesti läheisilleen, koska sisuksia korventaa häpeä. Joten hyvä sä!

      Oikein sydämellistä syksyn jatkoa ja suuret kiitokset vielä kommentista Sanna. <3

  • Tällä hetkellä suurin häpeän tunne tulee siitä, etten oo vieläkään työkykyinen. Ja on häpeä myös siitä, etten oo koskaan tehny ku kesätöitä tai osa-aikatöitä. On olo, että pitäis olla tässä vaiheessa (Oon 35v.) jo pitkä mahtava työura, omakotitalo, hieno auto ja niin samperin hieno elämä. Mutta ei oo. Edellä mainitun tilalla on edelleen jatkuva unettomuus, väsymys/uupumus ja matala mieliala, köyhyys ja hyvin harmaa/musta tulevaisuus. Enkä jaksa ees repiä mitään positiivistä tän hetkisestä tilanteestani. Hävettää sekin, etten pysty glitterillä silaamaan tän hetkistä elämääni jotenkin paremmaksi.

    • Kiitos, että näin avoimesti kerrot tuntemuksistasi ja siitä, että nyt kaikki harmaata ja jopa mustaa ja ei pysty kaunistelemaan kenenkään vuoksi asiaa, eikä tarvitse. Olen hiton pahoillani siitä, että olet joutunut käymään niin rankkaa polkua läpi, se on kohtuutonta ja jokaisen pitäisi saada nukkua (uni on hyvin tärkeä, siksi oikein tässä korostan ja kun vuosia kärsinyt unettomuudesta) ja voida edes perushyvin ja niin, että on toivoa ja pilkahduksia.

      Usko pois, millään muulla ei ole merkitystä, ei maallisella mammonalla, ei millään muulla, kuin että voisit paremmin ja hyvin. Jo se kun ei nuku, niin silloin kaikki on mustaa tai ainakin harmaata.

      Lämmin halaus täältä LauraKatarooma, olet aito ja tiedätkö rohkea ja sitkeä taistelija ja ihan oma persoona, joka mun mielestä on älykäs ja tykkää hauskoista kivoista jutuista, sitä juuri arvostan. <3

  • Nyt häpeät pois ja rinta rottingille. Kiitos ihanasta blogista. Aurinkoista syksyä.

    • Ihan mieletön kiteytys! Kiitos tästä Satu niin paljon ja super ihanaa syksyä sinulle. <3

  • Voi sua Tiia. Niin hassuilta ja ennen kaikkea turhilta kuulostaa sun häpeän aiheet, mutta niinhän se tässäkin asiassa menee, että omat tunteet on omia, eikä niitä voi kukaan muu muuksi muuttaa tai varsinkaan arvostella.
    Silti haluaisin sanoa niinkuin Satu, että häpeä pois ja rinta rottingille. Antaa kaikkien kukkien ja mukien kukkia ja tuoda hyvää mieltä.

    Ensin meinasin kirjoittaa, että itse en keksi mitään mitä häpeäisin tai mitä olisi tarve selitellä, mutta tarkemmin ajateltuna se on vale. Itseasiassa häpeän niin paljon yhtä todellakin häpeällistä asiaa, etten ole pystynyt ottamaan sitä puheeksi asianosaisten kanssa, vaikka se olisikin ainut keino edes kertoa se, että olen syvästi häpeissäni.
    Tarina on pitkä, mutta lyhykäisyydessään sen ydin on se, että lapsuudessa itselleni kovin tärkeä ja rakas serkkuni pyysi minua poikansa sylikummiksi aikana, jolloin ei oltu vuosikausiin enää oltu missään tekemisissä toistemme kanssa (johtuen ihan vaan erilaisista elämistämme ja asuinpaikoistamme) kunnes päädyttiin sattumalta asumaan hetkellisesti hyvinkin lähekkäin.
    Olin tottakai otettu kunniasta ja ilman muuta suostuin kummiksi, mutta pian sen jälkeen lähdin matkaopashommiin maailmalle muutamaksi vuodeksi ja kun sieltä palasin, meidän elämät serkun kanssa oli taas johtaneet niin eri suuntiin, että myös kummius jäi. Tai siis ei jäänyt, vaan itse jätin sen vaille huomiota, koska olin ehtinyt vieraantua serkustani, joka oli sillä välin eronnut ja mennyt uusiin naimisiin ja mitä kaikkea nyt sitten olikin. Ja se, että poika ei varmaan tänä päivänäkään (on jo aikuinen) muista edes nähneensä sylikummiaan, on mulle ihan hirveä häpeän aihe. Kummeilla on vastuullinen tehtävä, jota ei saisi hylätä niinkuin itse tein. Tätä en varmaan koskaan anna itselleni anteeksi ja vaikka järki sanoo ,että siitä pitäisi puhua, en vaan pysty.

    Noin niinkuin muuten olen jättänyt tai ainakin pyrkinyt jättämään taakseni kaikenlaisen turhan selittelyn, josta yleensä vaan seuraa se, että se oma sanoma ei siitä yhtään sen selvemmäksi tule, vaan päinvastoin, menee enemmän vaan solmuun, kun lopulta sekoaa itse omiin selityksiinsä.

    Tykkään ihan hirveän paljon tuosta sun vihreän mekon kuosista, josta tulee mieleen joku lapsuusaikainen juttu tosi vahvasti, mutten vaan keksi mikä se on.

    Syysiloa sinne <3

    • Tämä on vähän sellainen juttu, että se häpeä on tavallaan liimautunut kiertäytynyt kaikkeen eli määrittää vähän niin kuin koko olemusta ja kaikkea tekemistä ja niin turhaa, voi pojat, että on turhaa.

      Mutta sitten tähän sun juttuun, omalla kohdalla on vastaava tarina kerrottavana. Olimme nuorena aikuisina ystäväni kanssa kuin paita ja peppu yhdessä vaiheessa ja kun hän sai lapsen, olin yksi useammasta kummista. Mutta siinä kohden vielä jotain yritin, kun lapsi oli taapero, mutta etäisyys, eri elämäntilanteet, minä biletin, ystävä vietti perhe-elämää ja sitten me muutimme ulkomaille useaksi vuodeksi, jossa kävivät kyllä vierailemassa ja kun meidän poika oli pieni, kummipojan kanssa kyllä kaveerasivat, mutta sitten taas jäi ja tuli ruuhkavuodet itselle neljän lapsen kanssa ja välimatka asumiseen oli. Niin huono kummi olen ollut ja häpeä pilkistelee aina tässä, kun muistelen eli tiedän mistä puhut. Nyt kummipojalla on pari lasta itselläänkin ja sivusta seuraan ja hyvissä väleissä olen ystäväni kanssa vaikka emme näe oikeastaan ikinä.

      Mutta ymmärrän tuskasi, tämä on sellainen epäonnistuminen itsellä, ehkä siellä myös.

      Tuo vihreä mekko on muuten jotenkin sellainen hieman naivistinen ja lapsuuden ajan printtiä hyvin paljon muistuttava, ehkä siksi täälläkin kolahti.

      Oikein ihanaa viikonloppua Annukka, oot kultaa muista se ja kukaan meistä ei ole täydellinen. <3

  • Jatka ihmeessä samaan malliin. Piristää mieltä täällä vierailla.

    Kunhan olet yhtä vanha kuin minä huomaat, että on aivan yksi lysti mitä muut ajattelee. On jotenkin kasvanut häpeän yli, ja ei enää tuhlaa voimavarojaan ja energiaansa murehtimiseen.

    Anna palaa ja nauti jokaisesta hetkestä.

    • Viisaita sanoja, niin totta ja ihan kauheasti energiaa menee turhaan kipuiluun. Lämmin kiitos kannustuksesta kultainen Enkuli. <3 Ihanaa viikonloppua.

  • Hei taas,
    Minusta on hienoa, että avaudut näistä aika henkilökohtaisistakin asioista täällä meille tuntemattomille. Osoittaahan se rohkeutta ja nöyryyttä kun ”paljastaa” omia vaikeita asioita.

    Itse olen opetellut analysoimaan asioita ja tunteita tilanteen mukaan.
    Jos olen sanonut pahasti tai muuten loukannut toista ihmistä, silloin häpeän. Ja häpeään on aihetta.
    Jos taas mokailen ja hölmöilen, silloin nolostuttaa. Nolostuminen on pikkujuttu, mielestäni ei niin vaarallista, eikä oikeasti tarvitse hävetä. Kaikki mokaillaan jatkuvasti. Joskus se on vain komiikkaa ja kevennystä arkeen.

    On kuitenkin suuri ero sillä, olenko aiheuttanut toiselle harmia, kärsimystä tai loukannut, kuin sillä, että joku laukoo minusta mielipiteensä. Jos joku minussa ärsyttää tai ei miellytä, niin toisella on oikeus siihen mielipiteeseen.
    En suostu häpeämään sitä, mitä hän minusta sattuu ajattelemaan.
    Ymmärrän, että olemme kaikki erilaisia ja koemme asioita eri tavalla. Asia, joka toisesta on vain hauskaa ja vain nareskelemme sille, voi saada toisen kyyneliin.
    En usko, että on yhtä ainoaa ”oikeaa” tapaa reagoida.

    Silti rohkaisisin peilaamaan elämää suhteemme lähimmäisiimme ja omaan itseemme kautta: Rakastanko? Väitänkö?Kunnioitanko muita ja arvostanko itseäni? Koenko itseni ja muiden elämät arvokkaina? Olenko hyvä ystävä?

    Jokainen on ainutlaatuinen. Toista sinua tai minua ei ole. Elämä on lahja, arvokas lahja. Ei kannata tuhlata energiaa pohtimalla turhia asoita, mitä joku on minusta, meistä ajatellut.
    Olemme ainutlaatuisia luomuksia. Originelleja yksilöitä! Taideteoksia, mestariteoksia.
    Se, että joku sanoo poikkipuolisen sanan meistä, ei sitä muuta!

    Nautinnollista ja värikästä syksyä!

    • Huhhuh tämä oli niin upeasti kirjoitettu, ettei tähän ole mitään lisättävää ja miten osaan edes omia sanoja taiteilla tähän.

      Niin totta häpeä ja nolostuminen ja niin totta, että jos jotain loukkaa, silloin häpeä suorastaan korventaa sydämessä ja pelko, pelko siitä, voiko toinen antaa anteeksi.

      Olet huippu ja kunpa osaisin itsekin tuon, että toisen sanat eivät määritä minua. Toisaalta eivät määritäkään, olen outo sekamelska tervettä itsevarmuutta ja epävarmuutta. Teen mitä lystään ja mistä tykkään, enkä siinä kumartele muita, kunhan en loukkaa ketään toiminnallani. Hyvin viatonta tässä kohden on jotkut mukit ja värikkyys, suorastaan mitätöntä.

      Tuo loppu, saa suorastaan sydämen riemastumaan ja niinhän se on, kun oikein ajattelee, mitä mielettömiä luomuksia olemme kaikki!
      Kiitos jälleen ihan mielettömistä ajatuksista, jotka saivat ajattelemaan ja kevensivät ainakin tänään tässä ja nyt omia häpeän tunteita.

      Oikein ihanaa syksyä sinne ja kiitos myös kauniista sanoista. <3

  • Jotenkin eniten olen aina häpeillyt omaa ulkonäköäni. En koskaan ole sopinut samaan muottiin muiden kanssa. Edelleen vähän sama juttu, mutta nyt näen tuossa jo pilkahduksen siitä, että erilaisuus on hyvästä. Joskus olen häpeillyt sitä, että asutaan vuokralla eikä olla tähän ikään mennessä saatu omaa asuntoa ostettua. Ihminen tuntuu aina löytävän jotain hävettävää, vaikka loppujen lopuksi asiat ovat ihan hyvin juuri näin.
    Rakastan muuten sun mukikuvia ja videoita. Oon sun ykkösfani <3

    • Voi rakas Outi, olet viehättävä ja todella naisellinen nainen ja hei aina ollut. Juuri muotteihin ei pitäisi verrata, tiedetään helpommin sanottu kuin tehty, mutta persoonallisuus on upea ja mielestäni olet valloittava persoonallinen kaunotar. Moni nukkemainen kaunotar häviää mennen tullen, koska se on pirskahteleva luonne ja sydämellisyys mikä mm. tekee ihmisestä kauniin. <3

      Niin totta, että aina löytyy jotain hävettävää.

      Tämä suomalainen kulttuuri on perin outo, että pitää omistaa kaikki, kuten asunto, Ruotsissa esimerkiksi vuokra-asunto ja omistusasunto hommelit on ihan normi juttu ja hyvin yleistä. Kauhean iso laina otetaan ja sitä sitten maksellaan läpi elämä, hulluutta omalla tavalla.

      Ihanaa ja mä oon sun ykkösfani. Pus Outi viikonloppuun. <3

  • Kaikkihan jotakin häpeää. Kun tulee ikää enemmän, häpeäkin vähenee, koska ymmärtää elämän rajallisuuden ja uskaltaa elää miettimättä muita ihmisiä. Häpeä on toisaalta ollut lajikehityksessä tarpeellinen tunne. Se on pitänyt yhteisön kiinteänä, koska ei ole voinut tehdä jotakin pahaa, mistä olisi seurannut häpeää ja ehkä yhteisöstä pois sulkeminen.

    • Se on Marja juuri näin ja ikä tuo helpotusta koko ajan, etenkin jos ajattelen vaikka omalla kohdalla nuoruutta ja miten häpeä suorastaan nieli alleen. Jotenkin kun pienet lapset ovat niin avoimesti omia itseään ja häpeilemättä sanovat mitä sylki suuhun tuo ja sitten iskee nuoruus ja aikuisen maailma ja häpeä ottaa vallan.

      Totta häpeä ja omatunto kulkevat tuossa rinta rinnan lajikehityksessä.

      Sydämellistä viikonloppua Marja. <3

  • Voi että, kyllä häpeän vaikka mitä, se kumpuaa jo lapsuudesta. Olin tosi ujo lapsi ja kotona oli alkoholisimia, työttömyyttä ja väkivaltaa. Silloin jo iskostui syvälle aika kokonaisvalatainen häpeä. Kutsuin harvoin ketään kaveria kotiini, koska häpesin niin paljon. Nyt jo yli viisikymppisenä häpeän ulkonäössäni vaikka mitä, häpeän sitä että häpeän omaa kotiani, koska se on vaatimattomampi kuin ystävilläni, häpeän sitä että kadehdin muita. Onhan näitä. Ja tiedän kyllä että on tyhmää hävetä, mulla on hyvä mies ja fiksut aikuiset lapset.
    Kiitos Tiia blogistasi <3

    • Kiitos ihan mielettömän paljon, että rohkeasti jaoit omia kokemuksia. Voin vain kuvitella, että kun on pitkään piilotellut ja tuntenut häpeää, häpeästä tulee toinen iho, eikä siitä pääse oikein millään irti. Kovin ikävää kuulla lapsuudestasi. <3

      Kuitenkin hienosti tunnistat mistä häpeä kumpuaa ja mikä on aiheuttanut minkä, moni ei esimerkiksi tunnista kateuden tunteita tai häpeää edes ja koen, että olet kyllä matkalla kohti helpotusta, koska olet tunnistanut syyt ja tunnistat tunteet.

      Niin ihanaa kuulla, että on hyvä mies ja fiksut lapset, loppupeleissä tässä elämässä muulla ei ole merkitystä. <3

      Halaus Maarit ja paljon lämpimiä ajatuksia ja arvostan kovasti, että kerrotta näistä tuntemuksistanne täällä. <3

  • Minä olen ollut ensin rinta rottingilla: en minä mitään häpeä! Ja heti päälle kuulin sisäisen ääneni ilkeän naurun. Itselleen on turha valehdella. Meillä kaikilla on omat pilkut, ei sille mitään voi. Joskus on suunnattoman vaikeaa päästä niistä yli. Pakko silti yrittää kai…

Vastaa käyttäjälle LauraKatarooma Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Protected with IP Blacklist CloudIP Blacklist Cloud