Mikä on oman elämäni tarkoitus?

Olen täällä blogissa jo aiemmin kertoillut pienoisesta ikäkriisistä, joka ilmenee mm. näin: jos ja kun kissoista aika jättää, ehdinkö  hankkia kissanpentuja vielä tilalle ja vahtia kyseisiä kisuja, kisujen koko elinkaaren. Mitkä maat ovat top listalla, jotta varmasti ehdin nähdä kaikki ne maat, joita palavasti haluan. Muuttaako kerrostaloon, mutta milloin, milloin emme jaksa enää lapioida lunta ja hoitaa puutarhaa ja kaikkia muitakin omakotitaloon liittyviä kremppoja ja miten muuttaa ne kissat kerrostaloon, eli kissat ja kerrostalo pitäisi ajoittaa jotenkin kohdilleen. Mitäs jos miehestäni aika jättää ensin ja on omakotitalo käsissä?

Toinen asia mikä sivuaa vallitsevaa ikäkriisiä on, mikä on elämäni tarkoitus? Ennen pikemminkin vain elin ja nautin aidosti pienistä asioista ja miltei kaikista päivistä, jollei niitä epäonnen päiviä lasketa lukuun ja jo ennen lapsia ja lasten ollessa pieniä. Kun löysin mieheni ja minusta tuli kahden mahtavan tyypin äitipuoli, siinä kohden tiesin elämäni tarkoituksen, sehän on äitiys. Tätä virkaa olen aktiivisesti päässyt toteuttamaan tarpeellisena äitinä n. 17-vuoden ajan, kunnes pienimmät yhteiset lapsemme astuivat esimurkkulaan ja eivät enää tarvitsekaan niin kovin minua. 


Tästä lasten irrottautumisesta alkoi oman elämän tarkoituksen etsiminen sanoisinko joskus viime syksynä. Pääsääntöisesti olen onnellinen ja tasapainoinen, mutta jokaisessa viikossa on päiviä, kun rämmin syvissä vesissä. Tunnen oloni tarpeettomaksi ja itseni maapallon tarpeettommimmaksi muurahaiseksi. Tämä ajattelu herättää kouriintuvaa ja ihan vatsanpohjassa tuntuvaa ahdistusta ja olen aavistuksen huolissani, että onko kyseessä vaihe vai onko tämä loppuelämä nyt tätä oman merkityksettömyyden toteamista ja tunnustamista.


Kipuilin näiden asioiden kanssa hissukseen itsekseni ja jossain kohden oli pakko puhua tunteistani miehelleni ja heti helpotti. Vankka kallioni sai näkemään minut hetken muiden ihmisten silmissä ja se näky vaikutti ihan ok näyltä. On kuitenkin kurjaa tietää itsessään ne kaikkein huonoimmat puolet ja elää niiden kanssa niin tiiviisti, kun taas oma puoliso on miltei sokea niille huonoille puolilleni tai tottunut elämään niiden kanssa. Toisaalta itsekin näen puolisossani aina parhaimman, vaikka varmasti hänelläkin on joskus omat mietteensä itsensä suhteen eli kaiketi sitä vaan on itselleen liian ankara. 

Olen myös miettinyt, että neljä lasta, uusperhe ja mittavat taistelut hometalokeissi, tyttären sydänvika ja uusperheen haasteet ovat luoneet elämään kuitenkin ”tarkoitusta” ja kun tila onkin yhtäkkiä tasapainoisen stabiili, on aika hengähtää ja miettiä hetken kuka minä oikein olen eli onko tämä sitä luxusmurehtimista?

Yksi ongelmistani on myöskin, etten ole haaveilija, en haaveile juuri mistään, enkä myöskään asioista joita toisilla ihmisillä on, joten en saa ryhtiä ja potkua omaan sisäiseen maailmaani päiväunista. Haaveilu tai positiivinen kateus ovat, kuin nälkä, jotka pitävät ihmisen käynnin liekeissä.  Tässä kohtaa luonnollisesti sitten mietin, että ovatko asiani liian hyvin, siis sillä lailla normaalilla tavalla hyvin, että jollain kieroutuneella tavalla tarvitsisin elämääni jonkinlaisia ongelmia, jotta unhoittaisin minuuden etsimisen ja taistelisin  taas tuulimyllyjä vastaan.


Joka kulmasta olen yrittänyt miettiä, mikä nyt on ja löytämättä minkäänlaista vastausta. Tiedän, että kaiken järjen mukaan, jos asiat menevät toivotusti, on vielä monia hyviä vuosia jäljellä, mutta siltikin olen mielessäni pompannut jonnekin vanhuuteen ja mietin iäkkäänä minänä, mitä jäljelle jää, olinko hyvä ihminen, mitä jätin jälkeeni, olinko hyvä puoliso, äiti, ystävä tai olinko ylipäänsä riittävän hyvä, sillä jokainen meistähän on epätäydellinen, mutta toisaalta mitä on edes täydellisyys, tätäkin samalla mietin.

Voi olla, että miehen vanhempien äkillinen ja yhtäaikainen muistisairaus on ollut omiaan laukaisemaan kriisiä, oman mummin lähestyvä 100-vuoden ikä, mummin, joka on kuitenkin ollut minulle äiti. Miehen ystävän äkillinen kuolema, kissan kuolema, Osku-kissan selvä vanheneminen. Ehkä, kun nämä kaikki asiat ovat tapahtuneet niin yhtäaikaa, jokin sisuksissani on nitkahtanut pelosta, mitä jos elämä jääkin kesken ja miten elää parhaiten se loppuelämä.


Olen jo varmaan 30-veenä lukenut kaiken maailman opukset, miten ikäkriisissä ihminen miettii omaa tilannettaan, olenko siinä missä haluan, olenko elänyt hyvää elämää ja miten viettää se parhain loppuelämä? Tämä on se suurin huoli, miten viettää parhain loppuelämä niin, että minullakin on joku tarkoitus? Minkäänlaisista opuksista en saa tänä päivänä apua, enkä niitä enää luekaan. Tuntuu, että kirjoissa kaikki on jo niin ilmeistä, että hei kiitos juu tämän olen jo kelannut ihan itse. 

Bloggaajien kesken kiertää haaste omasta unelmaelämästä, mutta en osaa haasteeseen osallistua, sillä minulla on kaikki mitä ikinä halusin eli perhe ja oma miehenikin on minusta sanonut, että on harvoja, jotka tulevat niin pienestä kiitolliseksi. Olen kiitollinen, mutta miten jatkaa tästä eteenpäin ihan  minuna, ei nuorena ja railakkaana, kun elämä tuntui tuhansien vuoden mittaiselta matkalta ja myöhemmin äitinä, jota tarvittiin läpi vuorokauden ja nyt minuna, pelkästään minuna. Eikö tuo pelkästään ”minä” irrotettuna sanana jo kuulosta varsin surulliselta. En ole yksin, mutta mieleni sisällä olen osittain yksin, sillä vain minä yksin voin nämä asiat ratkaista, löytää uuden fokuksen.

Huomaan, ettei ulkonäköasioilla ole niin mitään merkitystä, juu toivoisin olevani hieman hoikempi tai noh 20kg hoikempi, mutta puntarissa suklaa tai ulkonäkö, niin valitsen kevyesti suklaan. Eli ulkonäkökriisistä tässä ei ole kyse. Huomaan, jos katson vaikka historiallista elokuvaa tai elokuvaa, joka on tehty omassa lapsuudessa, niin heti mietin, tuokin näyttelijä on jo kuollut tai onpa Liam Neesonkin vanhentunut, kohtahan Liamkin on jo vanhus ja tätä rataa. Näen itseni peilaavani kaiken ajatteluni tällä hetkellä elämän haurauteen ja lyhyyteen. 


Miten sitten tehdä hauraasta ja lyhyestä loppuelämästä merkityksellinen, ilman että lennän kuuhun, ratkaisen maan ylikansoittumisongelman, keksin alzheimer lääkkeen tai mitä tahansa hienoa ja kunniallista. En kaipaa urotekoja, että jään historiaan, mutta haluan olla itse itselleni ja läheisilleni tärkeä, tässä omassa minimaailmassani.

Fakta on, että kaiken tämän pyörittelyn kirjoittaminen ylös on taas yksi askel kohti mielenrauhaa, mutta tällä hetkellä kuitenkaan valmiita vastauksia ei käsissäni ole. On kuitenkin mielenkiintoista seurata miten asiat etenee ja välillä koenkin tarkkailevani elämääni oman itseni ulkopuolelta. Löydänkö tähänkin asiaan jossain kohden vastauksia vai onko tämä kaikki hösötys vain lähestyvän 50-vuotissyntymäpäivän pelkoa  tai ihan vaan tätä.


Olen aina ollut murehtija ja murheen kohteet ovat matkan varrella toki vaihtuneet ja edelleen murehdin eniten, että läheisilleni sattuu jotain, mutta murehdin myös vihdoin itseäni, miten käyttää laadukkaasti tämä loppuelämä, sillä huomaan jopa pähkäileväni, jos teen turhia asioita, kuten katson Netflixiltä sarjaa sun muuta, että tässä sitä vaan heitetään elämää hukkaan ja katsotaan pinnallisia sarjoja. 

Kun kirjoitin blogissani some fobioista ym. sain muutamilta kommentteja, miten he pitävät minua hyvänä somevaikuttajana tai adjektiivit olivat jopa ylistävämpiä, kuin tähän kehtaan laittaa. Silti näitä kommentteja lukiessa mietin, tuoltako näytän joillekin ulospäin ja miksi minusta itsestä ei tunnu lainkaan tuolta, ei millään lailla onnistuneelta. 


Blogini on tänä vuonna kulkenut tasaisesti ja ihan mielettömiä juttuja ja elämyksiä on pompahdellut matkan varrella ja on blogimatkojakin joita odottaa. Tässä kohden mietin, eikö minulle sitten mikään riitä, olenko tullut ahneeksi, olenko tilassa, ettei mikään tunnu enää miltään? Ei luulen, että käyn blogini suhteen myöskin tässä sivussa kipuilua, haluaisin, että blogini olisi minulle osaammatti, mutta usko itseeni ja omaan vanhenevaan ikääni ja kykyihini ei vaan riitä. Miksi tästäkin piti tulla näin vakavaa? Onko tässä kuitenkin sitä jotain elämän nälkää ja haaveilua mukana ja tavallaan kaikki niin lähellä, ihan hollilla ja silti niin kaukana, ainakin oma itseni pahimpana  muurina.

En ole cool hipsteri, saatoin sitä joskus olla, asuin nuorena ihan oikeilla Punavuoren boheemeilla asuinalueilla ja vietin aika hulvatonta ja rentoa elämää. Välillä mietin, olisipa silloin ollut blogi, se olisi taatusti ollut kutkuttavampaa luettavaa. Nyt olen vain keskivartaloinen keski-ikäinen, joka asuu omakotitalossa ja jolla on se kultainnennoutajakin. Olenko siis klisee ja ”hei ketä kiinnostaa tyyppi”.


Olen menossa erääseen tapahtumaan, jossa pitäisi vakuuttaa ulkomaalaiset pr-tyypit sun muut, odotan tätä kauhulla ja en käytä lääkkeitä, mutta nyt harkitsen vakavasti asiaa eli mitä ”tasaavaa” voisin ottaa, että saisin rohkeutta. Tässä tilaisuudessa tulisi tehdä hyvä vaikutus, jotta sitä kautta voisi syntyä hedelmänä aika hieno ”palkinto”. Hirveää, siis ihan pahinta, minglata ihmisten parissa ja olla sillä lailla chillaten cool, että hei mä olen vaan niin hyvä, että tietenkin valitsette minut ja hei se small talk, apua se on välillä niin hirveää!

Tällä lailla ollaan sitkuteltu blogin alusta lähtien. Ensimmäiseen blogitilaisuuteen tuli heittää alle pulssitroppi, sillä hirveistä hirveintä mennä paikkaan, jossa en ketään tuntenut ainakaan hyvin. Vieläkin tämä hirveä olotila jatkuu, vaikka rohkeutta on tullut hiipien matkan varrella suorastaan huomaamatta ja luonnollisesti olen tutustunut uusiin ihmisiin, saanut mahtavia ystäviä ja on ollut vielä hirmuisen hauskaa ja kivaa.  


Mutta miten olla vielä rohkeampi, miten ottaa härkää sarvista, miten tehdä blogista osa-ammatti tai edes olla rohkeampi ja uskaltaa yrittää tehdä sitä mitä rakastan, no siinäpä kysymys, etenkin, kun mielen sopukoissa aina kaikuu se ”piru”, joka hönkii korvaan ” lopeta haihattelu, aina on sinua parempia ja etevämpiä, et ole riittävän hyvä ja ei sinua ainakaan valita”. Miten olla hakkaamatta päätään seinään, vaikka pettymyksiä tulee ilman muuta kaikille ja nousta sieltä aina uudelleen ja miten uskaltaa heittäytyä?

Nimesin tämän vuoden rohkeuden vuodeksi ja on tunne, että olen nyt ylittämässä jotain rohkeuden kynnystä, koska tunnustan kaikki nämä päässä pyörivät pelkoni, kammoni, mitättömyyden tunteeni, kipuiluni ja oman tarkoituksettomuuden näin avoimesti. Joskus se vaatii vain sen, sanoa reippaasti ulos mitä mielen sisällä liikkuu ja sitä kautta saa taas uutta ytyä elämään eli sitä kohden.

Elämänsä itkijät ja märehtijät (joo minä nyt) ovat aina vähän rasittavia ja valittamista ei kukaan jaksa, kuten ei myöskään yes yes tyyppejä, kun kaikki on aina niin himputin hienosti. Kaikki me välillä taistelemme näiden samojen asioiden kanssa ja jos joku ei koskaan taistele, niin ehkä hän on selvinnyt elämästä vähän vähemmällä pohtivalla kelaamisella, mikä on hieno juttu sekin. Kaikki me tunnemme välillä olevamme epäonnistuneita, mutta kun keitokseen lisätään epäonnistumisen tunteet ja tietty ikä ja se ettei äitiä enää samalla lailla tarvita, voidaan puhua pienestä ikäkriisistä, jonka olen muuten kuullut olevan ohimenevää, että huh ja kippis sille. 


Kun tunnet olevasi kuopassa tai epäonnistunut tai välitilassa ja miten jatkaa eteenpäin, kun elät onnellista elämää, mutta käyt pienoista identiteettikriisiä itsesi kanssa, miten silloin menettelet ja mistä saada apua? Jotkut toki vaihtaa puolisoa tai ostaa prätkän tai veneen tai muuttaa vaikka ulkomaille, mutta jos jotain näiden mieltäni piinavien ajatusten keskeltä tiedän, on se ettei itseään voi koskaan paeta, joten miten kohdata itsensä ja olla tyytyväinen näkemäänsä, tässä nyt ja aina ja ikuisesti, siinäpä päivän poltteleva kysymys?

Apua siis tarvitaan, miten olette selättäneet omat henkilökohtaiset kriisinne tai onko sellaisia edes ollut. Minusta on ylimielistä itseltäni toisaalta edes kysyä moista, sillä totta kai kaikilla ihmisillä on omat kriisinsä, toisaalta on hullua tuntea syyllisyyttä  myös kriisittelyyn, sillä tähänkään kriisiini minulla terveellä ja onnellisella ihmisellä ei tavallaan olisi oikeus, koska maailmassa on ihmisiä, joilla on aidosti suuria suruja. Mutta kun itseään ei voi kuitenkaan aina verrata muiden elämän kautta. 


Jos valitsisin kelaamisen tai ei kelaamisen, niin kyllä kiitos kelaamisille, kaikkine näine kärsimyksineen ja pienuuden tunteineenkin. 

Joten miten olette selättäneet omat pähkäilynne, mitättömyyden tunteet, elämän haurauden  käsittelemisen ja mistä ammennatte itsellenne rohkeutta olla juuri sinä itse? 


Mukavaa sunnuntai-iltaa ja tässä teksti, joka oli itseni vuoksi pakko saada ulos, ehkä taas voi hengittää hetken verran täysillä palkeilla. 😉



73 thoughts on “Mikä on oman elämäni tarkoitus?”

  • Moikka Tiia. Olipa monipuolinen elämän tarkoituksen pohdinta. Kaipa rakastaminen ja läheiset ovat lopultakin elämän tarkoitus. Ei se mitään suurta ole. Tavallista elämää jos etenkin saa pysyä terveenä. Meillä on vain yksi terveys mutta monta sairautta. Filosofian opena voisin luetella teoreettisia tarkoituksia elämälle. Mutta ne on vain teoriaa, enkä ole joutunut yhdenkään pauloihin. Luulisin, että me kaikki etsimme onneamme. Miten se onni sitteen määritellään? Ei ole yhtä onnea vaan jokaisella omansa. Kuten päämääärät, merkitykset on yksilön valintoja. Mutta ainakin minun ympyräni sulkeutuu rakkauteen ja läheisiini. Suurimmat kriisitkin ovat olleet läheisten menetykset kuolemalle. Mitään viidenkympin kriisiä – eikä muitakaan ikäkausikriisejä – ole juurikaan ollut. Onneksi nuoruuden koheltaminen ja mitä se mulle kuuluu mitä mä teen-ajatushurjastelu on eletty. Nykyisin minulle on hyvin tärkeää hiljentyminen ja rauha. Yleensä se on lukemista tai luonnossa kulkemista. Mukavaa sunnuntai illan jatkoa sinulle!

    • Näin se on rakkaus ja perhe ja elämän jatkuminen, näin sen koen. <3 Siinä on kaikki ja kaikki se minkä vuoksi elää ja olla ja taistella.

      Ehkä omaakin viidenkympin kriisiä laukaisee luopuminen ja isojen asioiden äärellä oleminen.

      Ihanaa päivää Marja ja kiitos <3

  • Tiia kulta ❤
    Mun yhdellä lempibändillä (Talk Talk) on biisi "Life's what you make it" jonka sanat sopii aika hyvin siihen mitä itse ajattelen näistä sun kuvaamista tunteista, huolista ja kelaamisista:

    "Baby, life's what you make it
    Can't escape it
    Baby, yesterday's favorite
    Don't you hate it
    Baby life's what you make it
    Don't back date it
    Baby, don't try to shade it
    Beauty is naked
    Baby, life's what you make it
    Celebrate it
    Anticipate it
    Yesterday's faded
    Nothing can change it
    Life's what you make it"

    Ja vaikka oikea elämä ei ihan näin mustavalkoista olekaan niin kummasti sitä löytää lohtua, innostusta ja jopa viisautta musiikin ja muun kauniin tai koskettavan asian kautta ❤

    Omat tunteet, oli ne sitten mitättömyyden tai riittämättömyyden tunteita tai pelkoa (joskus järjetöntäkin) kuuluu mielestäni elämään ja jo niiden pukeminen sanoiksi tarkoittaa sitä, että osaa ne tunnistaa eikä ne oikeasti ole niin suuria mörköjä kuin miltä ne saattaa tuntua…

    Sun blogikirjoitukset, ja ajatukset ylipäänsä, Tiia ovat suoraan sydämestä ja se miten uskallat avata näitä sulle kipeitä ja vaikeita asioita on mitä suurinta rohkeutta, vaikka et sitä itse aina pystykään näkemään!

    Joten leuka (leuat 😉) ylös ja etsit itsestäsi sen pienen Ihmemaan Liisan, joka syöksyy pelottaviin elämän koloihin ❤

    Olet I H A N A ! Älä unohda sitä ikinä!

    Halauksin, Heidi xxx

    • Olet niin oikeassa, ihmiselle tulee leikkauskohtia, jolloin sitä miettii enemmän ja välillä vaan elää ja on ja nauttii. Miettiminen on kuin portaat tai este, joita pitää välillä aina työstää, jotta kasvaa ihmisenä.

      Olet niin super ihana, kuten facen puolellekin eilen kirjoitin, suuret kiitokset sinulle tästä sydämen kultaisuudesta. <3

      iSO JÄTTIMÄINEN HALAUS SINNE <3

  • Normaaleja murehdit ja mietit. Itse kun täytin 50 ajattelin no nyt just kohta kuolen ja yleensäkin kuolema tuli enemmän mieleeni,kummaa vaikka itse saattohoitajana olen toiminut vuosia,mutta näin vain kävi. Välillä kaatuu kaikki päälle,ja sitä miettii ettei mitään osaa jne. Kaikki mietinnät joista kirjoitit,pelot,toivottomuus omaan itseen, ne ovat normaaleja ja hyvä on että niitä miettii,sillä minä uskon että näin se elämä itse tulee lähemmäksi ja tajuaa elää juuri tätä hetkeä, se tulee mikä tulee ja päivä antaa minkä antaa, näin itse elän. Kiitollisuus siitä että yleensä saa elää pitää jalat maassa ja mielen avoimena. Ja kun on oma itsensä se riittää muista viis! Ja itsensä on hyväksyttävä kuten on, ja jos ei kelpaa muille näin sitten ei kelpaa,eihän se ole minun ongelmani 🙂 Kaikkea kivaa sulle sinne ja mukavia hetkiä 🙂

    • Samaa mieltä, että kaikki tämä on normaalia ja näistä on hyvä jutella ja tässä tapauksessa kirjoittaakin, jotta oikein huomaa, miten normaalia nämä asiat ovat ja ns. saippuakupla jossa sitä on, puhkeaa. Välillä tulee näitä mietinnän paikkoja ja uskon, että niistä koituu aina hyvää ja ovat sysäyksiä eteenpäin.

      Ihan juuri näin, oma itsenä olo on maailman vapauttavinta. <3

      Ihanaa päivää <3

  • Ihana Tiia!<3
    Elämä on tehty nauttimista varten ja kun oivaltaa käyttää pienet hetket siihen, voi joskus jättää tämän maailman onnellisena.
    Nuoruus ei kestä ikuisesti, mutta onneksi kauneus kestää! <3

    Hymyä huulille ja kissanpentu kainaloon, silloin elämä on juuri sitä mitä toivot!

    • Ihan juuri näin ja aion kohta mennä hetkeksi nauttimaan tuonne ulos tuosta auringon ihmeestä.

      Ihanaa päivää sinulle ja niin totta, kauneus kestää ikuisesti <3

  • Voi sinua. Mutta, puolet ajatuksistasi on kuin minun. Omiani sivusin vaihdevuosi-videollani. En vaan pystynyt menemään näin syvälle siinä kohtaa kuin sinä tässä. Olisin varmaan alkanut itkemään.
    Mulla on oikeasti hirveä ikäkriisi – oikea romahdus – meneillään. Ehkä kaikki pitäisi antaa tulla ulos, oli ihana lukea kuitenkin tämä sinunkin kirjoitus. Se tietynlainen vertaistuki helpottaa hiukan vaikka tietenkään toiselle ei toivoisi kurjia ajatuksia. Itse asiassa juuri tänään parvekkeella miettiessäni elämääni mieleeni pälkähti, että olenkohan sittenkin masentunut vai lisääkö pitäisi homooneja hakea.

    Kiitos tästä kirjoituksesta <3.

    • Meillä syntyikin tästä isompi keskustelu, niin tubessa, kuin facessa. Ehkä minäkin tarvin jonkun hormonilisän.

      Muiskuja ja kiitos Heli sinulle avoimuudesta ja sparrauksesta <3

  • Varmaan me jokainen tunnemme joskus oman elämämme merkityksettömäksi. Joten pähkäilysi on tuttua. Olet rohkea ihminen Tiia, kun kirjoitat julki henkilökohtaisia ajatuksiasi, jotka ovat samalla niin monen naisen tuntoja.
    Minulle hyvä ystävä sanoi kerran: "Elämän tarkoitus on elää heidän kanssaan, jotka meille on annettu". Sinulle on annettu paljon muitakin ihmisiä kuin perheesi ja ystäväsi. Sinulle on annettu myös meidät lukijat.
    Huomaisiko niitä onnellisia päiviä, jos ei koskaan olisi näitä syvissä vesissä luotaavia joukossa? La Fontaine on sanonut: "Liian onnelliset tekevät aina jonkin virheen". Kuulostaa uskottavalta.
    Minä yritän nostaa itseni mitättömyyden suosta isäpuoleni sanoilla: "Muista Kirsti, että sinä olet yhtä hyvä ja arvokas kuin joku toinenkin. Et yhtään arvokkaampi, muttet myöskään yhtään vähemmän arvokas" Joskus se toimii, joskus ei
    Aina ei tarvitse suorittaa sata lasissa ja onnistua kaikessa, mihin ryhtyy. Olemme riittävän hyviä vähemmälläkin.
    Mukavia rentoja tapaamisia ja onnistumisia sinulle!

    • Tätä juuri ajattelen, ettei olisi onnea ilman varjoja ja siksi joskus tälläinen tietty rämpiminen on tärkeää ja sen jälkeen onni tuntuu vielä makeammalta. <3

      Ihana isäpuoli sinulla <3

      Kiitos niin paljon painavista ja kauniista sanoista ja aurinkoa päivääsi Kirsti Kaija <3

  • Onhan tämä elämä ollut välillä yhtä kriisiä, täytyy myöntää. Lapset ja työ, lapsien sairaudet ja oma riittämyys, läheisten kuolemat ja kolme vuotta hautajaisia peräkanaa. Mutta elämä kantaa vieläkin, vaikka kroppa ei aina kanna.
    Nyt eniten huolettaa, kun ei jaksa tarpeeksi auttaa lapsia lastenhoidossa, remontteissa ja muissa. Mutta jokaisessa tilanteessa on parhaansa edes yrittänyt, vaikka lopputulos olisi voinut olla parempikin.
    Jokainen aamu on lahja, vaikka peilistä ei katsokaan sellainen mummo kuin haluaisi. Mutta on niin paljon kaunistakin kuten vaikka tämä kevät.
    Älä Tiia huoli, kyllä sulle tulee kaikkea ihanaa ja sulla on se oma paikka ja arvo täällä. Koskaan ei tedä, mistä se ovi aukeaa, Usko vaan, mä tiedän. Mullekin se ovi avautui aikanaan, aika vanhana, mutta mä sain kokea, että osaan ja olen tarpeellinen.
    Leppeitä kevättuulia sinne ja muista mä nostan sua ainakin mielessä ylös kaikista syövereistä. <3

    • Ihana kirjoitus ja paljon paljon on surua mahtunut elämääsi ja näinhän se menee, ei suru jätä ketään ilman.

      Upeaa kuulla tuosta oven avautumisesta ja ehkä juuri tuosta kaikki on paljon kiinni, että saa olla tarpeellinen ja arvokas.

      Kiitos sinulle ihana Marketta ja sinulle myös <3

  • Minulla oli samantapainen ikriisi alkuvuodesta, vaikka tulenkin 10 vuotta jäljessä. Se keskeytyi kuin seinään ja tilalle tuli pelko vakavasta sairaudesta. Parin kuukauden syöpäpelon jälkeen sain pari viikkoa sitten "terveen paperit". Nyt en oikein tiedä miten päin olisi tämän myllerryksen jälkeen. Ehkä se ikäkriisi palailee pikkuhiljaa. Pitäisihän minun vihdoin tietää, mitä haluan tehdä työkseni.
    Eipä nämä minun höpötykseni sinua auta, mutta etpä ole ainoa.

    • Voi kuvitella, että noin suuren koettelumuksen jälkeen tulee jonkinlainen jälkilöyly ja ehkä lopulta helpotus, että nyt voin elää ja olla taas vapautuneesti. Huh mitä olet kokenut, sillä ei ole pahempaa, kuin pelätä sairautta rakkailla tai itsellä. Kiitos kun Minna jaoit tämän.

      Kyllä sinun höpötykset auttaa ja tuo myös perspektiiviä. <3

      Lempeää kevättä <3

  • Voi sinua … luulen että me itse kukin koetaan noita mitättömyyden ja tarpeettomuuden tunteita.
    Itse olen varmaan ihan pienestä asti kuullut että en ole yhtä hyvä kuin naapurissa asunut paras ystäväni tuolloin ( ja on sitä edelleen).Kaikkea tekemistäni verrattiin tähän ystävään. Ja verrataan edelleen – häneen, siskooni, ja suurin piirtein kaikkien muiden lapsiin.
    Niinpä olen oppinut ja tottunut siihen tunteeseen, että en ole koskaan, missään, milloinkaan riittänyt tai tee tarpeeksi. Haen hyväksyntää … enkä kuitenkaan osaa sitä vieläkään ottaa vastaan- jos jonkun mielestä kiitos olisikin aiheellista. Siinä se mun elämäni suurin kipukohta onkin.
    Mutta mistä olen hakenut tai saanut voimaa … ettei minusta tullut alkoholistia tmv. Koen että minulla on ollut onni löytää elämääni juuri se oikea ihminen, joka on ollut ja on edelleen tuki ja turva.Voisi sanoa, että minua on siunattu – vaikka uskovainen en varsinaisesti olekaan.
    Tämän kallioni lisäksi myös muu perhe, ja uskomattoman ihanat uskolliset ystävät, jotka ovat jaksaneet kuunnella ilojani ja varsinkin itkujani.
    Aikani aina murehdin, märehdin, itken, olen siellä syvissä vesissä, mutta aina olen jossain vaiheessa todennut, että nyt saa riittää- elämä jatkuu ja asiani ovat kuitenkin aika hyvin.
    Tuli kuitenkin tilanne ja asioita, joista en enää omin enkä perheen + ystävien avun voimin päässyt ylitse; silloin hain keskusteluapua. Ja se auttoi; tietyt asiat ovat edelleen niin kuin ennen apua, mutta sain työkaluja miten elää noiden asioiden kanssa.
    Ja yksi asia minua lohduttaa aina kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle – nimittäin se, että asioilla on tapana järjestyä; tavalla tai toisella.

    Mitä tulee siihen, kuinka paljon meillä itse kullakin on aikaa jäljellä …onneksi sitä ei tiedä.Pitää vain luottaa että niitä päiviä on jäljellä. Kun ikää tulee koko ajan lisää ja varsinkin kun oma ikäluokka alkaa harventua, saa se miettimään omaa elämää … yritän elää jokaisen päivän, niin että illalla voin nukahtaa edes suhteellisen rauhallisella mielellä. Yritän muistaa olla myös kiitollinen läheisistäni ja jokaisesta uudesta aamusta johon saan herätä.
    Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle Tiia ❤

    • En tiedä tuliko tuossa mun kommentissa vastaus otsikon kysymykseen,mikä on oman elämäni tarkoitus ?
      En ole itse löytänyt elämäni tarkoitusta työelämästä- varsinkin kun näyttää vahvasti että en vain kelpaa mihinkään. Niinpä olen todennut että mun paikka tässä elämässä on ollut olla kotona, pitää huolta perheestäni, rakkaistani.Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ei tullut uraohjusta vaan ihan tavallinen äiti. Kotiäiti. Enkä ole sitä vastaan kapinoinut; meitä kaikkia tarvitaan – niin kauan kuin on tyytyväinen uraan oli se äidin ura tai vaikkapa yritysjohtaja-äiti tmv. on kaikki hyvin. Kukaan muu ei voi tietää sitä miksi ja mikä on hyvä sulle tai mulle. Sen tietää jokainen itse. Se, että hyväksyy itsensä ja muut sellaisenaan, on tärkeää. Se ei ole helppoa mutta siihenkin ajan kanssa oppii -ehkä. Kun teet parhaasi siinä asemassa missä olet, siinä on tarpeeksi. Se riittää.

    • Ihana teksti ja tuosta jälkimmäisestä oli hirveästi apua, sillä lapset kasvaa ja kuka minä olen, luulen, että se on perimmäinen juttu täällä, koska olen niin pitkään ollut niin tarpeellinen muille, niin on outoa, että yhtäkkiä on niin paljonn "tilaa".

      Voi sinua ja naapuria, ei ihmisiä saisi verrata toisiinsa ja en ymmärrä miksi näin julmasti on tehty. Lapsuus on se, mikä kummittelee ajoittain ja sitä pitää työstää, jotta pääsee taas eteenpäin.

      Sydämellistä viikon alkua Ritva ja etpä tiedäkään, kuinka paljon tästä sinun kommentista oli apua, itseni hyväksyminen, siitä on kysymys selvästi <3

  • Oot vaan paras, ei siinä kummempaa. Katot aamulla peiliin ja sanot itelles, että oon hyvä parempi paras!

  • Minä olen aina miettinyt, että elämän tarkoitus on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kun näin on, on sinulla jo niin paljon. Myönnän, että aina en uskalla olla oma itseni ja se on tosi voimia vievää. Silloin kun saan olla sellainen kuin olen, on sydämessä kevyt olo. Jos siis olet kelaaja, niin sitten olet, se on osa sinua ja siksi se on osa ihanuuttasi.
    Mukavaa sunnuntai-iltaa Tiia ystis <3

    • Ihan juuri samaa olen miettinyt ja näinhän se on. Ihan juuri näin, jos on kelaaja, niin on ja se on luonne siinä missä moni muukin.

      Ihanaa päivää Outi ystäväin <3

  • Mun on nyt pakko laittaa, sillä olin aamulla Sipoon Pappilassa kuuntelemassa Marja Mäkelää, viisasta naista, joka on elämässään kokemut yhtä sun toista, menetyksiä, sairauksia, mutta niistä huolimatta säteilee rauhaa, tasapainoa, rakkautta ja lempeyttä. Häneltä jäi mieleeni yksi lause: "Jos olet saanut yhdenkään ihmisen kiittämään Jumalaa takiasi, ei elämäsi ole turha". Siinä se on…

  • Oih mikä teksti <3 Selvä kriisi <3 Kyllä täälläkin nyt vähän ikäkriiseillään…ikää nyt 45v. ja alkaa tuntua siltä, ettäö ei sitä enää mikä nuori oo, vaikka mitä tekis. Mä koetan pitää nuo tunteet vielä muualla, mutta huomaa, että niin se aika kuluu. Kun katsoo omia lapsia, huomaa, että en minä enää mikä nuori ole, kun vanhin lapsi on kohta 20v…Voi tätä aikaa <3 Tsemppiä ja isot jaksuhalit sekä tsempit sulle Tiia <3

    • Selvä ikäkriisi tai vaihdevuosikriisi tai mikä lie. Niin omien lasten kautta sen ikääntymisen oikein huomaa ja sen, miten kiitolaukkaa elämä kiirii.

      Kiitos niin paljon ihana Jaana <3

  • Ajatuksella postaustasi luin ja moneen kohtaan nyökyttelin❤ Ikäkriisiä on täälläkin podettu..en olisi arvannut kuinka kova paikka on kun ne lapset alkavat yksi toisensa perään kotoa lähtemään..Tässäkö tämä elämä nyt on? Nuo ikäkriisi tunteet on varmaan tuttuja monelle ja jokaisella on oma tapansa niistä selviytyä..Olet kyllä upea persoona ja annat meille lukijoille paljon, myös mietittävää!❤ Tuo jännittävä tapaaminen sujuu varmasti hyvin..ajatuksissa on "blogisiskot" tukena:) Aurinkoista alkanutta viikkoa❤

    • Kiitos niin paljon sparrauksesta ihana Päde ja lapsista luopuminen, se on niin haikeaa. <3

      Ihanaa päivää sinulle ihanuuspakkaus <3

  • En ole selättänyt mitään, ikuinen murehtija minäkin. Tiedätkö, olen alkanut miettiä että mitähän minusta sanotaan hautajaisissani!? Tuntuu etten ole mitään ja minusta on vaikea keksiä mitään. Ihmettelen, mihin luovuus minussakin on kadonnut, se antoi elämälleni joskus 20-30:nä älyttömästi sisältöä, kuten myös pienet lapset. Lapsenhoidon ohella ehdin ja jaksoin harrastaa vaikka mitä; ompelin vaatteita, sisustin kotia, tuunailin huonekaluja, maalasin ja piirsin, luin kirjoja, kuntoilin jne. Siis uskomatonta. Viekö tämä nykyinen nettielämä sitten kaiken ajan ja energian? Mutta juu, en tiedä mikä kriisi on ollut menossa, ehkä joku identiteettikriisi, että olisi kiva saavuttaa vielä jotain…
    Sinusta todella saa sellaisen kuvan blogisi perusteella että olet aina iloinen ja sanavalmis 🙂 Ihanaa uutta viikkoa!

    • Voi ei, tuo hautajaisten ajattelu vetää surullikseksi ja elämä jatkuu ja niin sen kuuluukin, mutta oliko meillä merkitystä. No olemme saaneet elämää aikaiseksi ja koenkin, että sillä lailla olen merkityksellinen. Nettielämä vie energian ja ikä, jotain tarttisi tehdä, mutta jotenkin en usko, että sitä energiaa oikein saa mistään ammennettua. Minä taas olen ajattelut, että sinä olet super energinen, mutta näin se blogi ei vaan koskaan kerro kaikkea.

      Ihanaa uutta viikkoa sinullekin ja yritetää yhdessä <3

  • Ei kriiseilyistä ja tunteista voi sanoa, ettei ois syystä x tai y oikeutta semmoseen!!! Pystysitkö sanoon jollekulle toiselle, että ku sulla on ollu näin tai nuin elämä niin sulla ei oo oikeutta kriiseillä? Tarvitaanko jotain oikeutta tunteisiin? Mistä semmosen voi hommata ja paljonko maksaa? Kriiseistä ja muista pohdinnoista pääsee sillä, että antaa niiden tunteiden ja ajatusten tulla ja mennä ja pikkuhiljaa asiat loksahtaa paikoilleen.

    • En pystyisi ja sepä kertookin, että sitä on itse itselleen liian ankara. Olet niin oikeassa ja kaikella kriiseillä ja kelaamisilla on tarkoituksena, silloin ihminen työstää jotain asiaa.

      Olet super, kiitos kovasti tästä LauraKatarooma ja mukavaa viikkoa <3

  • Oletko ajatellut että ehkä vatvot asioita liikaa? Ehkä vähempikin riittäisi ja energiaa jäisi johonkin tãrkeämpään?

    • Oikeastaan ihminen, joka ei itse liikoja vatvo/pohdi voi vain heittää toiselle ihmiselle näin yksinkertaistetun kysymyksen…. Kuten kommenteistakin näkee, paljon muitakin paljon pohtivia ihmisiä on olemassa ja se on luonne, ei luonnettaan voi amputoida.

      Mukavaa päivää

    • Mikä elämässä sitten on se jokin tärkeämpi? Tuntuisi hyvinkin ontolta se, että eläisi elämänsä pysähtymättä miettimään missään vaiheessa yhtään sen elämän vaihetta. Ehkäpä pelko siitä, että pysähtyneisyys antaa tilaa syvemmille ajatuksille,on syy, joka saa aika monen ihmisen juoksemaan kieli vyön alla noiden "tärkeiden" asioiden parissa.Ei uskalleta pysähtyä. Tai joskus olen kyllä kateellinen niille ihmisille, jotka on varustettu ns. putkiaivoilla, jossa ei ole tilaa ylimääräiselle pohdiskelulle tms. Mutta toisaalta, pohdiskelevalle ihmiselle elämä näyttäytyy kaikkine kerroksineen myös täydellisen rikkaana. Ja samalla minun on helppo hyväksyä kaikenlaisilla ajatuskuvioilla varustetut ihmiset – myö ne, jotka eivät pysähdy vatvomaan elämäänsä. Elämän puutarhassa on tilaa kaikille kukille 🙂

    • Tämä on juuri kuten itsekin ajattelen, mikä elämässä onkaan tärkeämpää ja varmasti on ihmisiä, jotka eivät myös pysähdy, koska he pakenevat jotain ja taas toiset osaavat ottaa ilon yksinkertaisista asioista. Me ihmiset olemme erilaisia ja se onkin rikkaus ja nimenomaan puutarhassa on tilaa kaikille kukille ja jokainen me annamme toisille jotain.

      Sama juttu, joskus olisi yksinkertaisempaa olla pohtimatta ja nukkua aina yönsäkin mennen tullen, mutta toisaalta maailmasta puuttuisi suurempi sävyjen kirjo ja vaikka tämä on joskus tuskaisaa, niin en tätä vaihtaisi myöskään pois, en millään, tämä antaa myös niin paljon, kokea syvemmin ja kyllä myös ne murheelliset tunteet, mutta mitä parasta ne iloisetkin.

      Ihanaa päivää sinulle ja kiitos tästä <3

  • Minusta on hienoa, että näitä juttuja joku osaa sanottaa näin kuin Tiia tekee. Ihan varmasti hänellä riittää energiaa tärkeisiinkin – tai ehkä juuri siksi . Hyvää kevättä 🙂

  • Hei Tiia,

    voisin taas kommentoida vaikka mitä, mutta siinä menisi koko ilta. Ehkä se on sitä, että samanikäisenä on helppo samastua 🙂

    Kohdistan nyt asiani siihen, että pohdit, ottaisitko jotain rauhoittavaa ennen kuin astut ulkomaisten pr-ihmisten eteen. Kun olin nuori ja vasta aloittanut opiskeluni, jännitin sosiaalisia tilanteita niin paljon, että pyysin lääkäriä määräämään minulle lääkettä jännitykseen. Yhden ainoan kerran otin tämän rentouttavan lääkkeen ennen kuin lähdin yliopistolle. Se vaikutti niin, että tunsin kuin olisin ollut huppelissa. Se suorastaan humahti päähän, enkä ollenkaan tuntenut olevani normaali. Minusta tuntui että kaikki huomasivat minussa olevan jotain outoa. Se tuntui ilkeältä, luulivatko ihmiset minun olevan humalassa?

    Tämän jälkeen en koskaan enää käyttänyt tätä lääkettä. Nykyään en enää jännitä sosiaalisia tilanteita ihmisiä kasvotusten tavatessani. Ajattelen sen niin, että jos he pitävät minua outona tai hassuna, niin siinähän pitävät. Sen verran on itsetuntoni kasvanut, etten kauheasti piittaa asiasta enää noissa tilanteissa siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Toki kyllä edeltä jännitän tilanteita, joissa en edes tunne ketään.

    Olen aika kova höpöttelemään, mutta small talkia en osaa lainkaan. Siitä syystä en Pekingissäkään tullut toimeen amerikkalaisten ja brittien kanssa, he pitivät minua ihan outona. (Sen sijaan saksalaisten kanssa olin yleensä samalla aaltopituudella, meillä oli samanlainen huumorintaju: päivittäisille katastrofeille nauraminen.)

    Puhelimessa puhuminen on minulle yhä edelleen todella pelottava sosiaalinen tilanne. Vältän sitä viimeiseen asti ja joka kerta, kun joudun pakosta soittamaan jollekulle vieraalle tai jopa tutullekin ihmiselle, olen stressaantunut, suustani paukahtaa aina väärät sanat ja jälkeenpäin tunnen suoriutuneeni tilanteesta surkeasti. Pahimmissa tilanteissa, esimerkiksi hakiessani työpaikkaa, saan puhelimessa lähestulkoon paniikkikohtauksen. Saatan tällöin lopettaa puhelun jopa niin yllättäen, että hyvä etten lyö luuria rehtorin korvaan! Ilman vakituista virkaa joudun hakemaan töitä ja soittelemaan aika usein, mutta aina se on minulle yhtä vaikeaa…

    Miten selätän epäonnistumisen tunteeni? Jotenkin se vain unohtuu – kunnes tulee taas seuraava jännittävä kerta. Olen luonteeltani vatvoja, käyn onnistumiseni ja epäonnistumiseni läpi mielessäni eläen ne keskustelut useaan kertaan (yleensä seuraavana yönä, mistä johtuu, että kärsin helposti unettomuudesta). Olen pohjimmiltani kuitenkin aika positiivinen sekä myös suunnaton haaveilija, joten loppujen lopuksi yleensä toivun todella vaikeistakin tilanteista muutamassa päivässä, minkä jälkeen taas taaperran tyytyväisenä hymyillen eteenpäin. Mieheni lempitapa kiusoitella minua on ollut sanomalla, että päässäni ei pyöri kuin pimpeli pom, ja tässä mielessä se kyllä pitää erittäin hyvin paikkansa =D

    Onnea ja menestystä sinulle siihen tärkeään tapahtumaan. Olen aivan varma, että pärjäät erinomaisesti – ihan omana itsenäsi! <3

    • Juu ei troppeja ja olen sitä mieltä, että rohkeus löytyy sisältä ja vaikka matkan varrella nostattavasta musiikista. Tänään kuitenkin sain tietää, etten mahdukaan tuohon juttuun mukaan, jei, taas kylmää kyytiä keski-ikäiselle elikä, ei ole pelättävää, mutta ei sitten iloittavakaakin. Kiitos tuesta. <3

      Ollaan muuten ihan samanlaisia, muutama päivä, joskus vain päivä menee alhossa, todella syvissä vesissä ja sitten sieltä taas optimistisesti noustaan ja uskon, että tämä on juuri sitä, että asian surutyö on tehty. <3 Haaveilla en oikein osaa, mutta toki olen huomannut, että jos siimaa annetaan, alan haaveilemaan, mutta ihan tyhjästä en saa haaveilleni siipiä, olen liian realisti.

      Olet ihana ja kiitos niin paljon tästä tuesta ja itsesi antamisesta kommenttiin <3

    • Kiitos sinullekin! Olet ihana, kun jaksat aivan vastata ja auttaa, privaatistikin <3 Todella harmi, ettet mahtunut mukaan, mutta toisella kertaa. Silloin ei ehkä enää niin jännitäkään, jännitystyö on tehty jo 🙂

  • Osaan kyllä samaistua tuohon, että kun se elämän suurin urakka, velvollisuus ja onni eli lasten kasvattaminen omille siivilleen alkaa lähestyä finaalia, iskee sellainen tyhjyyden tunne. Mitä seuraavaksi? Mikä määrittää minut? Olen itse töissä harjoitellut noita hektisten projektien jälkitiloja ja ne ovat harjoituksesta huolimatta hankalia. Puhumattakaan siitä, että mittasuhden äitiyden kiirevuosiin on aivan erilainen.

    Minä olen ainakin alustavasti ajatellut, että sitten kun lapset haluavat lisää itsenäisyyttä, alkaa se aika jolloin minulla on aikaa enemmän ihan mihin tahansa mieltä ilahdutavaan hömppään itsekseni, mieheni ja ystävieni kanssa. Vähän niin kuin sellaista kiirevuosien jälkeistä chillailua.

    Minusta tärkeintä on kuitenkin pitää mieli avoimena uudelle eikä käpertyä sisäänpäin.

    • Niin hyvin todettu tuo "elämän suurin urakka, velvollisuus ja onni eli lasten kasvattaminen omille siivilleen alkaa lähestyä finaalia, iskee sellainen tyhjyyden tunne. Mitä seuraavaksi? Mikä määrittää minut?" Olen tämän tiimoilta postauksen jälkeen miettinyt paljon sallimista, että sallii itselleen enemmän, että saa jo luvan hengähtää. Eli juuri kuten olet ajatellut ja kuule Rva Kepponen sinun sanathan ne siellä kummittelee takaraivossa myöskin eli johan tässä on se suuri työ tehty, että saa ihan luvalla hellittää.

      Niin totta, joskus vähän käperryn ja huomaan, että syksystä asti on ollut prosessi päällä, joka on estänyt tuota maailmalle antautumista, mutta luulen, että koska postasin, olin valmis tunnustamaan nämä asiat itselle ja samalla hyväksymään.

      Aurinkoa viikkoon <3

  • Täälä kans ikäkriisi ! Lapset isoja , välillä tulee mieleen että mitä nyt sitt?!?!
    Lapsille se olis katastrooffi jos mua ei enää olis , heidän takia vieläki nousen joka aamu sängystä ,vaikka en heitä edes joka päivä näe……

  • En tiedä voiko askeleita elämänvaiheista seuraaviin ottaa ilman kipua ja painia, jossa ajatukset ottaa mittaa toisistaan. Ehkä elämä on rakennettu meihin siten, että se varmistaa syvillä vesillä sen, että me huomaamme, kun olemme valmiit menemään eteenpäin, halusimme sitä tai emme. <3

  • Varmasti ikäkriisi vaan tavallaan kuuluu elämään ja jokaisella se esiintyy omalla laillaan. Ehkä kaiki eivtä todella edes tajua pysähtyä miettimään syntyjä syviä tai ikäkriisit eivät tule samaan aikaan kuin luulisi. Joku kärsii kaikki kriisit jo 30 v ja joku vasta 60 v:) Mutta kyllä sä Tiia siellä tilaisuudessa selviät! Olethan sä aina nämä klaarannut:) <3

    • Juu ja yllättävä paniikki, muutos tai romahdus voi tulla yllättäen, jos ei pohdi joskus, eli luulen, että kaikki pohtivat eri tavallaan tai jos ei pohdi lainkaan, niin kyllä se pohdinta kuitenkin jossain taustalta kumpuaa ja jos ei ole valmiuksia tähän reagoida, voi tulla iso kriisi.

      Noh tilaisuutta ei omalla kohdalla tulekaan, en mahtunutkaan mukaan, tää on tätä, elämää.

      Ihanaa iltaa <3

  • Oman elämäni ohjenuorana olen pitänyt sitä, että pitää elää tässä ja nyt. Eilistä ei saa takaisin ja huomista on turha vielä murehtia. Elämä on kudelma sekä varjoja että valoja ja niitä ihan valtavia onnenhetkiä. Ei kannata liikaa miettiä vaan antaa auringon nousta ja laskea nauttien jokaisesta tunnista siinä välissä.

    En mielestäni ole koskaan potenut sen kummempaa ikäkriisiä koska vuodet seuraavat toisiaan eikä sillä iällä oikeastaan ole mitään väliä. Pääasia, että tuntee itsensä tietyn ikäiseksi koska ikähän on vain numero. Hymyä huuleen siihen tapaamiseen niin kaikki meneen kyllä hyvin <3

    • Juuri näin ja viisaita sanoja kaikki, toki joskus helpommin sanottu, kuin tehty, siis täällä.

      Valoa ja aurinkoa viikkoosi Marjo <3 ja kiitos <3

  • Tämä on niin tätä, meidän naisten elämää, koskaan ei riitä – omasta mielestään siis. Tiia sinä osaat ja pystyt ja kaikki menee hyvin, ja jos ei kaikki mene ekalla kerralla nappiin, niin sitten avautuu toinen ovi, josta kulkea. Olen itse aina välillä miettinyt, että pitäisikö alkaa hokea itselleen aamuin illoin "minä osaan, minä voin, minä pystyn, minä saan" muutamaan kertaan, että sitä uskaltaisi ja tekisi vaan, eikä jäisi epäröimään itsetuntokriisissä, sillä heti, kun vaan laittaa itsensä likoon, niin tulostakin syntyy. Mukavaa päivää sinulle!

    • Ihan niin totta, kun vaan laittaa itsensä likoon ja sitä kohden ja sitä tehden. 🙂 Kiitos Susanna niin kovasti, kyllä te kaikki vaan olette niin viisaita naisia.

      Ihania unia <3

  • Poistin poikkeuksellisesti aikaisemman kommenttini, koska se oli niin köpö.

    Mutta kiitos Tiia. Ihana, analyyttinen ja riipivän rehellinen kirjoitus. Luv U! ❤

    Minusta ei ole mitään hyötyä ja viisaaksisanojaa tähän. Ei neuvojaksi, ei kuolemattomia lauseita suoltavaksi iättömäksi naisguruksi. Rämmin täsmälleen samoissa. Voi, niin samoissa.

    Se että tietää asioista, ei tee niistä yhtään helpompia. Se että ymmärtää, ei siloita mitään polkuja. Ihmiset, jotka eivät koskaan kysy "miksi", eivät ole matkalla mihinkään. Kai sekin voi olla elämän tarkoitus. Olla vaan. Kunpa osaisikin.

    En suostu uskomaan, että viisikymppinen ammattibloggaaja olisi jo auttamatta vanha. En, en ja en! Ja samalla mietin ihan samoja juttuja kuin sinäkin. Miks en tiennyt jo 10 vuotta sitten mitä nyt tiedän? Missä rohkeus ja usko?

    Itselle ikä on myös vain numero, mutta vain silloin kun en ajattele sitä. Eli…ööö…noin kerran kolmessa viikossa? 😁

    Puit niin hyvin tämän kaiken sanoiksi, ettei mitään lisättävää. Samaistun joka kohtaan. Vaikka ihan unelmaelämääni en eläkään. Kiitos että olet. ❤

    Voimia, hali. ❤

    (p.s. suosittelen beetasalpaajaa; Propral. Sitä käyttää monet luennoitsijat ym. eikä mene nuppi pöhinälle Tsemppiä!)

    • Se ei ollut köpö, se oli erinomainen ja mielessäni jo juttelin sinulle vaikka mitä. Olisit antanut olla vaan <3

      Toki voi olla elämän tarkoitus olla vaan ja ehkä onnellisia ovat tietämättömät, näin kait se menee.

      Propral, tämä olikin mielenkiintoinen, kiitos tästä. <3 Vaikka se juttu mistä kirjoitin, no ei se omalta osalta toteudukaan, että silleen. Eli tää on tätä ja mistä saada lisää rohkeutta lisää, ei hajuakaan, mutta kiven läpi.

      Kuten olet sinulle sanonut, olet loistava kirjoittaja, joten anna palaa, uskon suhun. <3

      Muiskuja <3

  • Hyviä syvällisiä pohdintoja Tiia rakas, niitä kai meistä jokainen pohtii jossain vaiheessa. Tärkeintä varmasti on tutustua omaan itseensä, sismpään <3 Outia komppaan myös siinä että tärkeää on rakastaa ja tulla rakastetuksi <3
    Haliruttaus <3

    • Näillä on aina menty ja hyvin on lopulta mennyt ja en turruta, silloin en olisi oma itseni, eikä minulle ole edes turrutuslääkkeitä. <3 Kiitos välittämisestä Nina <3

      Kauniita unia <3

  • Hei taas. Minua jäi vaivaamaan oma ehkä vähän negatiivinen kommenttini tuolla aiemmin 🙂 toivottavasti et saanut kuvaa että olen kauhea valittaja enkä ole elämääni tyytyväinen koska se ei ole totta. On vaan näitä samantyylisiä tunteita ja hormonimyrskyjä kuin sinullakin mitä kuvailit tuossa postauksessa. Eli pohjamudista hyperiloiseen ja kaikkea siltä väliltä. Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisesta itsensä kehittämisestä ja katsoin juuri Netflixistä Salaisuus -leffan. (kirjan luin joskus vuosi sitten) Siinä sanottin hyvin, suurinpiirtein näin: "Elämän tarkoitusta ei ole etukäteen kirjoittu, määrittelet itse mikä on elämäsi tarkoitus. Tehtäväsi on se, minkä itsellesi määräät. Elämästäsi tulee sellainen millaiseksi sen luot eikä kukaan voi koskaan tuomita sitä. Ilo, rakkaus, vapaus, onni, nauru. Siitä siinä on kyse (ehkä myös suklaasta hih) Synnyit tähän maailmaan ollaksesi paras mahdollinen sinä." Aurinkoista loppuviikkoa, let`s enjoy!

    • En ajatellut sitä niin ja kuten sanottu näissä omissakin tunteissa, ne menevät vuoristorataa. Välillä ihan suossa ja välillä jopa pilvissä, noin yleensä tosin tunkkina maan kamaralla.

      Kiitos vinkistä eli tuosta leffasta, aion mennä kurkkaamaan mistä kyse.

      Ihana teksti ja suklaa lisäys hyvin tärkeä 😉 Mutta niin totta ja pitää muistaa, että saada syntyä näin ihmeelliseen maailmaan, se on jo käsittämätön ihme.

      Aurinkoa sinullekin ja tehdään niin, itselle ainakin tuli tämän postauksen jälkeen hirmuisen paljon parempi olo ja sitä on jatkunut. Tämä postaus oli syyskuusta asti jatkuneiden kelausten summa ja ehkä käsitellyt asiat, jotka kun sain ulos, oli aika lähteä taas uuteen nousuun.

      <3

  • Hei Tiia, tuttuakin tutumpaa pohdintaa myös minulle! Aloin kelata näitä jo alle 30-vuotiaana ja nyt päälle kolmekymppisenä alkaa jotenkin hellittää, liekö sitten alkaa seuraavan rajapyykin myötä uudestaan 😀 Minulle on ollut oleellista ymmärtää, että kyse omalla kohdallani on luonnetyypistä. Olen syväkyntäjä (ajoittain) ja voin suhtautua tähän puoleen itsessäni lämpimästi vaikka toisten silmissä se on joskus rasittavaa. Huomaatko, että blogisi myötä sinulla on päivittäin suuri merkitys kanssapohtijana ja ilahduttajana sadoille ihmisille?
    Tuosta jännittämisestä…toistaiseksi vaikuttavimman näkökulman asiaan olen kuullut Tommy Hellsteniltä, joka selätti oman jännittämisensä oivaltamalla yhtäkkiä, että tilanne kantaa. Tilanteessa, johon menet, on jo kaikki valmiina. Tilanne kannattalee sinua kun uskallat olla siinä läsnä omana itsenäsi. Ihan hullu ajatus, joka ainakin minusta kuulosti ensin ihan lässynläältä, mutta kokeilemalla asennoitua näin omiin jännitysnäytelmiini, aloin tajuta, että sehän toimii 😀 Ja mitä noihin ahdistuksiin elämän loppumisesta ja merkityksen etsimisestä tulee, pakko suositella viisaan jo edesmenneen Anthony de Mellon pientä kirjaa Havahtuminen. Ensilukemalta lähinnä naurattaa ja melkein suututtaa, että miten joku voi väittää sellaisia asioita, mutta vähitellen alkaa oivaltamaan, että siinä on totuuden siemeniä. Ehkä aivan kaikkea ei voi allekirjoittaa, mutta arvokkaan näkökulman vaihdoksen tuo kirja tarjoaa. Ihanaa alkavaa kesää ja kiitos kanssakulkijuudesta, jota meille sadoille ellei tuhansille lukijoille tarjoat viikoittain 🙂 t. Maarit

    • Tiedätkö, kun luin tämän viestin aamulla, niin silmät kostui. Tämä sinun kommenttisi kosketti minua ja lujaa. <3

      Sepä siinä on, että jotkut ovat luonteeltaan niitä "syväkyntäjiä", eikä ihmisestä voi niin oleellista osaa amputoida pois. En toisaalta myöskään vaihtaisi sitä mihinkään, sillä kaikessa myös kamaluudessaan, se on suuri rikkaus, sillä näin tuntee elämässä ihan ne kaikki vivahteet.

      Huomaan teidät ja olen asiasta niin kiitollinen ja koenkin, että ilman teitä blogini olisi ihan nolla. Parasta on tämä vuorovaikutus täällä kommenttikentässä ja aina, kun te lukijat avaatte minulle sydäntä, koen olevani äärettömän onnellinen ja jollain merkillisellä tavalla "rikas". Silloin tuntuu, että olen vuorovaikutuksessa ja yhteisöllisyyden tunne on hyvin voimakas. Kuten juuri tämä sinun tekstisi kolahti minuun sydänjuuria myöten.

      Myönnän, että välillä synkistelen kuplassa ja en ymmärrä omaa arvoani, ajattelen olevani täällä jopa yksin, vaikka tiedän etten ole. Järjellä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, se on vain sellainen tunne. Sitten kun joku avaa näin sydäntään, koen etten olekaan yksin.

      Äkkiseltään tuo voisikin olla hullu ajatus tuo Tommyn, mutta jos järjelläkin miettii, niin näinhän on aina mennyt, joten miksi en uskoisi tuleviin hetkiin, kun kaikki aiemmatkin ovat siinä tilanteessa kannatelleet. Harvoin on katastrofia käynyt.

      Laitan tuon kirjan ylös, koska kuolemanpelkoa ja kuoleman haurautta en olisi kaivannut elämääni. Olen suhtautunut kuolemaan aika rationaalisestikin ja ajatellut näin, en pelännyt ennen syntymäänikään, sillä minua ei ollut, en pelkää kuolemaakaan ja sitä ettei minua enää ole, sillä tila on sama, kuin syntymää ennen.

      Kiitos niin paljon Maarit aivan hurjasta määrästä sparrausta ja sielujen kohtaamisesta. <3 Aurinkoa sinulle <3

  • Hei Tiia, tuttuakin tutumpaa pohdintaa myös minulle! Aloin kelata näitä jo alle 30-vuotiaana ja nyt päälle kolmekymppisenä alkaa jotenkin hellittää, liekö sitten alkaa seuraavan rajapyykin myötä uudestaan 😀 Minulle on ollut oleellista ymmärtää, että kyse omalla kohdallani on luonnetyypistä. Olen syväkyntäjä (ajoittain) ja voin suhtautua tähän puoleen itsessäni lämpimästi vaikka toisten silmissä se on joskus rasittavaa. Huomaatko, että blogisi myötä sinulla on päivittäin suuri merkitys kanssapohtijana ja ilahduttajana sadoille ihmisille?
    Tuosta jännittämisestä…toistaiseksi vaikuttavimman näkökulman asiaan olen kuullut Tommy Hellsteniltä, joka selätti oman jännittämisensä oivaltamalla yhtäkkiä, että tilanne kantaa. Tilanteessa, johon menet, on jo kaikki valmiina. Tilanne kannattalee sinua kun uskallat olla siinä läsnä omana itsenäsi. Ihan hullu ajatus, joka ainakin minusta kuulosti ensin ihan lässynläältä, mutta kokeilemalla asennoitua näin omiin jännitysnäytelmiini, aloin tajuta, että sehän toimii 😀 Ja mitä noihin ahdistuksiin elämän loppumisesta ja merkityksen etsimisestä tulee, pakko suositella viisaan jo edesmenneen Anthony de Mellon pientä kirjaa Havahtuminen. Ensilukemalta lähinnä naurattaa ja melkein suututtaa, että miten joku voi väittää sellaisia asioita, mutta vähitellen alkaa oivaltamaan, että siinä on totuuden siemeniä. Ehkä aivan kaikkea ei voi allekirjoittaa, mutta arvokkaan näkökulman vaihdoksen tuo kirja tarjoaa. Ihanaa alkavaa kesää ja kiitos kanssakulkijuudesta, jota meille sadoille ellei tuhansille lukijoille tarjoat viikoittain 🙂 t. Maarit

  • Hei Tiia, tuttuakin tutumpaa pohdintaa myös minulle! Aloin kelata näitä jo alle 30-vuotiaana ja nyt päälle kolmekymppisenä alkaa jotenkin hellittää, liekö sitten alkaa seuraavan rajapyykin myötä uudestaan 😀 Minulle on ollut oleellista ymmärtää, että kyse omalla kohdallani on luonnetyypistä. Olen syväkyntäjä (ajoittain) ja voin suhtautua tähän puoleen itsessäni lämpimästi vaikka toisten silmissä se on joskus rasittavaa. Huomaatko, että blogisi myötä sinulla on päivittäin suuri merkitys kanssapohtijana ja ilahduttajana sadoille ihmisille?
    Tuosta jännittämisestä…toistaiseksi vaikuttavimman näkökulman asiaan olen kuullut Tommy Hellsteniltä, joka selätti oman jännittämisensä oivaltamalla yhtäkkiä, että tilanne kantaa. Tilanteessa, johon menet, on jo kaikki valmiina. Tilanne kannattalee sinua kun uskallat olla siinä läsnä omana itsenäsi. Ihan hullu ajatus, joka ainakin minusta kuulosti ensin ihan lässynläältä, mutta kokeilemalla asennoitua näin omiin jännitysnäytelmiini, aloin tajuta, että sehän toimii 😀 Ja mitä noihin ahdistuksiin elämän loppumisesta ja merkityksen etsimisestä tulee, pakko suositella viisaan jo edesmenneen Anthony de Mellon pientä kirjaa Havahtuminen. Ensilukemalta lähinnä naurattaa ja melkein suututtaa, että miten joku voi väittää sellaisia asioita, mutta vähitellen alkaa oivaltamaan, että siinä on totuuden siemeniä. Ehkä aivan kaikkea ei voi allekirjoittaa, mutta arvokkaan näkökulman vaihdoksen tuo kirja tarjoaa. Ihanaa alkavaa kesää ja kiitos kanssakulkijuudesta, jota meille sadoille ellei tuhansille lukijoille tarjoat viikoittain 🙂 t. Maarit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Protected with IP Blacklist CloudIP Blacklist Cloud