Blogipostauksen julkaisemisen aiheuttama ”jälkikrapula” ja kasakaupalla hymymerkkejä.
Kutsuisin itseäni ”märkäkorvabloggaajaksi” tai en oikeastaan bloggaajaksi laisinkaan. Kirjoitan tekstiä koneelle, kuten lapsuudessa paperille päiväkirjan muodossa ja painan ” julkaise” nappulaa. Ennen ”julkaise” nappulan painamista sensuroin kaiken liian henkilökohtaisen, kivuliaan ja suruakin aiheuttavan tekstin, koska pelkään että joku saattaa eksyä sivuilleni ja eksyä vahingossa sieluuni.
Mietin vuosia blogin perustamista, mutta aina jarruna toimi valtava itsekriittisyys ja sisälläni puhuva ”mörkö ”mitä oikein kuvittelet itsestäsi” ja ”ketä mukamas kiinnostaisi sinun elämä tai edes elämäsi sivuaminen”. ”Mörkö” on kiva ja rehellinen kaveri ja ahkera kuiskuttelemaan korvaani, mutta aikamoinen rajoittaja ja mielen lannistaja.
Myös ikä toimi hidastustöyssynä, ketä kiinnostaa keski-ikäinen ihminen, keski-ikä sanana kuulostaa tylsyyden huipentumalta.
Harmillista että yhteiskunta ja samalla oma minuus kategorisoituu tiettyihin ikäryhmiin ja ihmisen myös toivotaan käyttäytyvän tiettyjen ikänormien puitteissa. Koska eihän tälläisen perus 45-vuotiaan elo ole lainkaan tylsää. Viikkoon mahtuu paljon ja mitä enemmän on elettyä elämää takana, sitä syvemmin asioita tuntee ja on tuntematta riippuen asianhaaroista.
Viimeisen viikon aikana olen saanut vierailla leimuavien tunnemyrskyjen viidakoissa, niin omien kuin perheenjäsenten. Ensimmäistä luokkaa käyvä tyttäreni on soittanut minulle noin 20 kertaa päivässä ja useimmiten puhelut ovat sujuneet näin, ”hei äiti, saanko sitä, tätä tai tota” ja minä sanon ”ei” ja sieltä kuuluu ”vihaan sinua” ja luuri korvaan. Tunne siinä nyt äitiyden onnea tai onnistumista.
Kissoilla matoja>madotettu, lapsen nivunen venähtänyt, tulisiko tilata lääkärinaika, täitarkastuksia aamulla ja illalla, päitä ylipesty viikon sisällä neljä kertaa. Koiran peppu tulehtunut, pesua ja koiralle sinkkivoidetta, jos ei helpota, pitää tilata lääkäri. Tässä kohti mietin jo miksi näitä karvatteja on pitänyt tuhatkaupalla hankkia, iloksi vai vaivaksi, juuri nyt en ole aivan varma.
Oma korvani putsattiin tänään ”painepesurilla”, allergia aiheuttaa sakkautumisen… Koulusta juuri tuli kihomatoilmoitus… Tässä kohden alahuuli jo hieman väpättää…
Tätä on arkinen meininki eli kovinkin kihisevää ja kutittavaa kuin muurahaispesässä. Kuinka paljon on todellisten vipeltäjien aiheuttamaa kutkaa ja kuinka paljon mielikuvituksen kirvoittamaa syyhyä… Mahdotonta tietää, mutta tylsää elämä ei ainakaan ehdi olla.
Ja taas painaisessani ”julkaise” nappulaa pulssi kiihtyy, hätäännyn, mitä teinkään, jaoin julkisesti kaistaleen parasiittien täyttämästä elämästämme. Olenko siis hullu>tämän totean, en kysy…
Rauhoitun kuitenkin mielessäni tuota pikaa, kukaan ei välttämättä kuule virtuaalisessa maailmassa, vaikka selkäranka katkeaisi. Onneksi todellisessa elämässä, joka on loiseläimien sävyttämä, ystävät kuulee ja perhe kantaa. Joten on turha tuntea paljasteluista ”henkistä krapulaa”. Vaan yrittää nähdä itsensä ystävien ja perheenjäsenten silmin, epätäydellisenä, mutta ihan kohtuullisena, iästä ja epätäydellisestä elämästä huolimatta ja juurikin siksi, koska täydellisyys ei ole totta vain haaveiden täyttämä sekunnin murto-osan elävä saippuakupla. 🙂
Päätän tämän höpinän hymymerkillä, vaikka olen ymmärtänyt ettei kukaan itseään vakavasti ottava viljele hymymerkkejä, koska osaa ilmaista hymyn rivien väliin piilotettuna tekstiin. Ei tarvitse lapsenomaisesti ”korostaa ja alleviivailla” sananhelinöitään viljelemällä hymynaamoja. No minähän viljelen, keski-ikäistä lapsettaa. 🙂 🙂 🙂 Noin, noin, noin ja vielä pari, 🙂 🙂 oikein kasakaupalla hymymerkkejä ihan vain iloksi ja pienen oman pään sisällä tapahtuvan kapinoinnin sinetöimiseksi.
