Kuukausi: joulukuu 2017

Miksi ärsyyntyä blogeista?

Viimeisen vuoden aikana olen usein törmännyt blogipostauksiin/teksteihin, joissa analysoidaan blogien laatua ja myös kesyyntymistä ja pelokkuutta kirjoittaa asioista rohkeammin, kuin monen bloggaajan terä olisi tylstynyt blogimatkan varrella. En ole aiemmin lähtenyt ottamaan omassa blogissani kantaa asiaan, sillä pääsääntöisesti ajattelen täällä kirjoittavani ihmisille, enkä vain muille bloggaajille. Joten olen miettinyt, avautuuko tälläinen keskustelunaihe lukijalle, joka ei bloggaa, mutta yritetään keskustella asiasta yleismaailmallisesti. 

Eli punaisena lankana, blogeihin ollaan petytty, koska niissä ei ole blogien alkuaikojen rosoa ja kenties myös rohkeutta. En lähde ottamaan kantaa muiden blogeihin, sillä mielestäni se asia ei kuulu minulle, jokainen kirjoittaa juuri niistä asioista ja juuri sillä tyylillä ja ihan niin usein kuin itse haluaa, sillä bloggaajan oma blogihan se blogi on, ihan sellainen ikioma. Siksi monesti koen hämmennystä ohjeistuksesta, miten kenenkin tulisi blogiaan kirjoittaa, miten siellä blogissa tulisi olla ja ei olla. 

Blogiahan voi kirjoittaa aivan omaksi ilokseen ja jos blogiin löytyy vielä lukijoita, niin hei mahtava asia ja ehdottomasti lisäporkkana, joka tuo lisädraivia blogin kirjoittamiseen ja ylläpitoon. Mutta olen omassa tekstissäni huomannut, että aina kun alan miettimään hetkeäkään, mitä tekstistäni muut ajattelee, uskallanko tätä nyt julkaista, ymmärretäänkö tämä väärin tai halutaanko tämä ymmärtää väärin tai vaikutanko pinnalliselta tai jopa vähän hullulta, jos kirjoitan niin tai näin, niin kirjoittamisestani katoaa ilo ja alan myös samalla sensuroida tekstejäni. 

Minulle blogini on positiivinen harrastus, jonne saatan jakaa ajatuksiani, kipuilujani, reseptejä, reissuja, leffasuosituksia, hyviä alelöytöjä tai kahvimukien kuvia ja kosmetiikkaa, joita rakastan eli ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Enkä ole mikään tuhkasta nouseva feeniks-lintu, joka alati pystyy muuntautumaan ja suoltamaan aina vaan uudenlaista ja inspiroivaa tekstiä.  Joten en todellakaan odota, että kukaan lukisi kaikkia tekstejäni, vaan kukin lukee ja poimii sen aiheen mikä itseään kiinnostaa tai jos ei kiinnosta, ei lue blogiani lainkaan. 

Blogipelkoa kuitenkin ajoittain aiheuttaa itsensä toistamisen pelko. Sitten ajattelen, että ihan ensimmäisenä teen tätä juttua itselleni, koska se on kivaa ja toisekseen on aivan luonnollista, että lukijatkin kyllästyy, putoaa matkalta ja vaihtaa uuteen osoitteeseen, on aivan turhaa kuvitella muuta, vaikka olisi maailman nerokkainkin kynäniekka. Otetaan esimerkkinä vaikka kirjailijat, harvaakin harvempi kirjailija pystyy läpielämänsä pukkaamaan tasalaatuista priimaa ulos, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen meissä ihmisissä. Meillä on vahvoja aikoja, meillä on heikkoja aikoja. 

Itselleni taas muiden blogien lukijana on tullut bloggaajia kohtaan kiintymys ja haluan kuulla ihan normaaleja asioita mitä heidän päivittäiseen elämään kuuluu, kuten ystävienkin kanssa. Koen asian välittämiseksi ja blogiystävyydeksi. Välillä ystävien kanssa jauhetaan henkeviä maailman tappiin asti ja välillä puhutaan arkisempia, kuten mikä huulipuna tai tuoksu on juuri nyt paras. Eli en odota keneltäkään, että kukaan järisyttää omaa maailmaani joka kohtaamisella tai joka tekstissä, vaan ajattelen vilpittömästi välittäväni kyseisestä bloggaajasta, jonka tekstejä luen, aivan kuten ystävistänikin, olisimme sitten vaikka hengittämättä hiljaakin tilanteessa. 

Ymmärrän myös hyvin, että harva jaksaa olla teksteissään koko ajan rohkea. Vaikein seikka omissa teksteissäni on, miten irroittaa teksteistä muut ihmiset. Saatan kipuilla tekstieni takana lasten elämästä, vanhemmista, miehen murheista tai ihan mistä tahansa, mutta koska murheeni ovat niin vahvasti sidoksissa muihin ihmisiin, en voi niistä blogissani kirjoittaa. Miten sitten kirjoittaa aidosti ja rohkeasti, kun joudun siivoamaan 90% ajatuksistani muiden  ihmisten kautta pois? 

Toinen seikka on se, että joskus sitä on niin herkillä omien murheiden tai muiden murheista, jotka kulkevat symbioosissa, ettei sitä blogissa jaksaisi enää lukea ilkeitä kommentteja omasta luonteesta tai ulkonäöstä. Välillä niitäkin haukkuja jaksaa hyvin, välillä ne naurattaa, mutta joskus ne voivat olla se viimeinen piste i:n päälle surulliseen päivään, jolloin kaikki elämässä on muutenkin vinksallaan. Voisin todeta, että niin kauan, kuin bloggaaja itse ei ole omalle kohdalleen saanut kasvotonta ja jatkuvaa ilkeilyä ja haukkua, on mahdotonta tietää miltä tuntuu blogissa olla rohkea ja joutua tämän jälkeen ammutuksi alas. 

Kolmannekseen, me kaikki olemme tällä maapallolla muurahaisia ja loppupeleissä briljantteja ja merkityksellisiä ihmisiä on aika vähän, jos ajatellaan isompaa kuvaa. Eikö tälläinen ajattelu olekin ahdistavaa, meiltä viedään meidän muurahaisen iloa tuottava osa elämästä pois, koska se ei ole merkityksellistä, filosofista tahi älykästä. Eli mitä tahansa minä teen, niin suuremmassa mittakaavassa sillä ei ole niin mitään merkitystä. Voisin sanoa, että sydänkirurgi, lääkäri, pappi tai rauhan asiaa ajava henkilö, joka tekee suuria, joka muuttaa toisen ihmisen elämää, on briljantti ja merkityksellinen isompaa mittakuvaa ajatellen. 

Siksi koskaan ei saisi lähteä arvostelemaan toisen ihmisen mielenkiinnon kohteita, että toinen mielenkiinnon kohde on parempi kuin toinen. Jos jokin asia tuottaa ihmiselle iloa, oli itse asia miten pinnallinen tahansa, silloin tuo asia on iloa tuottavana asiana merkityksellinen, eikä pinnallinen.

Näistä syistä jokainen saa kirjoittaa blogissaan ihan mitä haluaa, kuvata joka päivä vaikka samaa järvirantaa, taivasta, kissaansa, valkoista kukkamaljakkoa tai omaa naamaansa. Jokainen myös saa vaikka joka päivä tehdä kaupallista yhteistyötä tai julkaista postauksia vaikka viisi kertaa päivässä niin tahtoessaan. Nämä asiat eivät siltikään tee välttämättä kyseisestä bloggaajasta pinnallista tai narsistista. Otetaan esimerkkinä vaikka nuoret. 

Nuoret kuvaavat paljon enemmän itseään ja omia kasvojaan blogeihinsa, osittain koska he ovat nuoria ja peilaavat itseään vielä toisiinsa, osa epävarmuuttaan tai osa luulemaansa itsevarmuuttaan. Nuoret ovat myös uusi uljaampi sukupolvi, jotka ovat saaneet täysin erilaisen kasvatuksen, kuin esimerkiksi minä itse, joka olisin purskahtanut vielä muutama vuosi sitten nauruun ajatuksesta, että minulla olisi jonain päivänä blogi. Olisin tuolloin varmasti ajatellut, blogin pitäminenhän on pinnallista. Lapsemme tulevat aivan varmasti vielä tulevina vuosina saamaan kouluissaan opetusta somekäyttäytymisestä ja sometuksesta, sillä siihen on maailma menossa. Mielestäni some-etikettikoulutusta kipeästi tarvitaankin, sillä me aikuiset, jotka ohjaamme lapsiamme olemaan kiusaamatta muita lapsia vaikkapa koulussa, niin aikuisethan ihmiset vasta villinä kiusaavatkin toisiaan somessa, kuin some olisi heille jokin vapauttava hiekkalaatikko, jossa vihdoin voi laittaa ranttaliksi kaikki kaunat ja patoutumat. 

Toisekseen otetaan vaikka muotiblogi, sitä on varmasti aika vaikeaa pitää, jollei ole jatkuvasti esillä omalla olemuksellaan, mutta ei rakkaus vaatteisiin tee kyseisestä ihmistä pinnallista, vaan vaatteet ovat yksi murto-osa hänen elämästä, joka tuottaa hänelle iloa.

Kaikkein vaarallisinta ja minulle ärsyttävintä on tuomitsevaisuus ja tuomitsevaisuus niin, että sanotaan toisen iloa tuottavan harrastuksen olevan pinnallista. Hevonkukkua sanon minä, kuten aiemmin kirjoitin, me kaikki olemme miltei muurahaisia tällä planeetalla ja se asia mikä tuottaa itsekullekin iloa, se asia on merkityksellinen, sillä loppupeleissä meidän kenenkään tekemisillä ei täällä ole juuri niin mitään merkitystä. 

Joku voi ajatella vaikka, että kirjojen lukeminen on vähemmän pinnallista, kuin innostus kosmetiikkaan. Kirjaharrastajien parissa nousee sitten taas esille eri kategoriat, siellä sellainen kirjojen lukija on taas pinnallinen, joka lukee hömppäkirjoja. Aina ihmisiä kategorisoidaan ymmärtämättä sitä, että juuri tuo kategorisoiminen ja olettama muista jonkun harrastuksen perusteella, tekee itse tuomitsijasta minun silmiini pinnallisen ja tietämättömän. 
Kukaan ei kuitenkaan aina jaksa olla rohkea, ainakaan blogissa ja altistaa itsensä arvostelulle. Mutta jokainen saa blogissa olla myös kesy ja näyttää vaikka ne leijonanhampaansa muualla. Sillä blogi on vain pieni sipaisu meistä, kuin pieni häivähdyksen hetki aamuhämärän vaihtuessa päiväksi.

Rohkea ihminen vetää huulilleen punaista huulipunaa ja ihastelee punaa samalla, lukee chic litiä metrossa, nauttii sen edukkaan olkkosen valkoisten pöytäliinojen ja kristallikuunujen ravintolassa. Rohkea ihminen lukee illalla Finland tai Nobel palkittua kirjaa sängyssä pitämättä mölyä asiasta ja korkkaa samalla auki sen kalliin vuosikertaviinin. Rohkea ihminen ei mieti kumpaisessakaan tilanteessa, että näkeekö kukaan. Rohkea ihminen on täynnä ristiriitoja, kulttuuria, pinnallisuutta, sivistystä, ajoittaista tyhmyyttä, maisemia, pilvien muotojen ihastelua, matkustelua, sisustusta, ihan mitä vaan. Rohkea ihminen tekee omaa juttua, saa nautinnon siitä, eikä arvostele toisia, vaan tekee mitä lystää ja mitä muut eivät uskalla. 


Tähän lisäys, koska tämä rohkea ihminen aihe herätti eräässä kysymyksen. Eli saa kuvata samppanjaa ja hienoja kirjoja ja ihan mitä vaan. Pointti oli tässä rohkeudessa se, että ihminen uskaltaa olla myös muutakin, kuin ”hieno” ja etenkin se, että siinä ei ole niin mitään pahaa laittaa someen kaikkea kaunista ja hienoa, niin kauan, kuin ei arvostele muita samalla. Sitä hain tällä rohkeudella eli ihminen on mitä on. Eli kuvatkaa rauhassa hienoja hetkiänne ja mölytkää niistä, ne ei ole toisilta pois ja niin minäkin teen. Kunhan kukaan ei luule olevansa parempi toista, oli se mitä tällä vastakkain asettelulla hain. 

Tätä nakutellessa vielä juuri äsken anonyymin kommentti aiempaan postaukseeni eli tähän ei voi todeta, kuin kaikki on niin suhteellista ja on aina ihmisiä, jotka ei pidä ja aina, jotka pitää, sellainen on maailmanmeno. Sana on siltikin vapaa, sillä olenhan käynyt bloggaajien koulutuksen Tylypahkan koulussa ja siellä sydämen sivistyksen oppitunnilla kannustettiin yhteisöllisyyteen, sillä se on sellainen voimavara, josta jokainen saa jotakin, kuten varmasti kyseinen anonyymikin, kun meni ja jätti kuitenkin kommentin, kun minä sitä kerran postaukseni lopussa pyysin. 😉

Anonyymi noreply-comment@blogger.com

20.16 (29 minuuttia sitten)

-> minä
Anonyymi on lisännyt kommentin tekstiisi ”Uuden vuoden ei-lupaukset”:

Tuo on niin täyttä jaskaa, mitä kirjoitat. Blogin pitäjille on vissiin sanottu (ohjeistettu), että postauksen lopuksi pitää esittää kysymys! Näin saadaan lukijoita 😜


*Guerlain kosmetiikka saatu blogiin uuden vuoden toivotusyllätyksenä, kiitoksena vuoden 2017 yhteistyöstä.