Perustin blogini maaliskuussa jonain riehakkaana hyvän tuulen päivänä. Blogin perustaminen vaatii erinomaisen päivän, särmää keskittymistä, vahvaa itsetuntoa, joka ei todellakaan ole aina hallitsevin tai päällimmäisin tunne, pientä pilkettä ja jostain sisimmistä kumpuavaa rohkeutta. 


Tuumin tuolloin ettei kukaan tänne eksy ja tällä en vähättele teitä tänne eksyneitä vaan hieman pahan tapani mukaisesti itseäni. En vaan osannut kuvitella, että kiinnostaisin ketään. Osittain siksi, että blogeja on kovin paljon, toisaalta siksi, ettei blogini ole siisti, eivätkä kuvat aina niin tarkkoja tai teräviä, saatikka sitten nämä jorinani.


Blogi on kuitenkin kantanut kiitos teidän lukijoiden ja ahkerien kommentoijien ja blogi on teidän kautta antanut hyvää mieltä ja aurinkoisia päiviä enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa. 

Tuoksuni ovat kovin tyttömäisiä, sitä ei vaan ymmärrä vanheta ”arvokkaasti”. 😉

Välillä sitä kuitenkin mielessään ja haaveissaan pyörittelee blogiyhteistöitä, mitä ne ovat, miten niihin pääsee sisälle, miten paljon tarvitaan klikkauksia, lukijoita, kävijöitä, minkä sorttinen blogin tulee olla. Jos näitä alkaa liikaa pyörittelemään, blogini ei totisesti enää olisi minun sisältä tuleva tuotos, vaan muiden kautta peilautuva keitos. 


Silti myönnän, että tälläiselle kotiäidille blogiyhteistyöt olisivat kiinnostavia ja enemmän kuin tervetulleita. Mutta tälläisiä kun myöntää ääneen, sisäinen ääni ruotii pinnalliseksi ja myös sisäinen ääni huhuilee, mitä oikein kuvittelet itsestäsi. No en minä mitään kuvittele, kirjoitinpa vaan ääneen, että sellaiset olisivat kivoja.

Ihon puhdistus on tälläiselle iäkkäälle kaiken A ja O, Sensain tuotteet Karkkipäiväblogin huutajaisista postikulujen hinta.

Myönnän, jos Facebookissa tai naisten lehdessä haetaan testiryhmäläisiä, olen ensimmäisenä hakemassa. Yritän aina oikein kirjoittaa hakuraadin tainnoksiin, jotta varmasti valitsisivat minut. Joskus olen päässyt mukaan ja useimmiten en. Mutta kivaa on ollut. 

Jos vaikka pakkanenkin puree? Ei kun peltipurkkitauti!

Tässä sisikunnasta jostain kummasta pilkahti toivo, että olisipa kivaa joskus tämän bloginkin kautta testailla ja raportoida tuotteista. Mutta perään heräsi toinenkin kysymys, onko se itsensä myymistä tai oikeastaan mitä se on? Tämä bloggaaminen on noin ylipäänsä aika villi viidakko ja meitä bloggaajia on paljon. Taas se sisin ääni soimaa, mikä tekisi minusta haluttavan jollekin yhteistyökumppanille, miksi juuri minä?

Kaikkea on kokeiltu, mutta en vanno auttaako jokin…. Clarins isältä ja isän vaimolta ja  Lancome anopilta, ymmärtävät pitää naamavärkistäni huolta.

Jos joku yhteistyötä ehdottaisikin, olisin taatusti aivan huuli pyöreänä miten tulee toimia. Sopisin varmastikin tietämättättömänä ja autuaan onnellisena siitä, että joku haluaa juuri minun blogissani mainostaa, jonkun ikuisuusmainoksen, joka pyörisi vaikkapa ryppyrasvan hinnalla hamaan hautaani asti, kunnes blogini olisi dinosaurus. 


Mutta tässä herääkin kysymys, onko pienellä blogilla edes halutessaan yhteistöitä varaa valita. Toisaalta nuo yhteistyöt taitavat olla sellaista sikiävää sorttia, että kun yhden kiinni nappaa, saattaa poikia lisää. Mene ja tiedä, tämä ongelma ei vielä ole ajankohtainen. Koska blogini on vielä pieni pikkarainen…


Toinen kysymys herää selvästi sukupolvien eroista. Luin juuri Hesarin jutun, miten nuorelle bloggaajalle eli uudelle sukupolvelle tuhlaus on hyve. Toisaalta tuhlaaminen onkin hyve, tuhlaus tuo työpaikkoja. Tuhlaaminen itse on ruma sana, joka kaikuu omilta vanhemmilta tai peräti isovanhemmilta, jolloin säästäminen oli ainoa oikea tapa elää sodanjälkeisessä Suomessa.


Kuluttaminen on tärkeää oikeissa mittakaavoissa, silloin kun eletään omien varojen puitteissa. Tuhlaaminen on oikeastaan vanhanaikainen sana ja joutaisi romukoppaan.

Huuhaa Innasen kosmetiikkavarasto, kyllä näillä keski-ikäisenkin nassu virkoaa!

Joku voisi perustaa isohkon yrityksen, joka ottaisi untuvikkobloggajia hellään huomaansa, hieman kuin ”mallimammat” toimii, sellaiset hyväsydämiset sellaiset. Siellä sitten pitäisivät hellästi huolta, miten tulee toimia ja tehdä, mikä on pitkällä aikavälillä järkevää ja mikä vallan pöljää.

Mielestäni oli kivaa, että kirpputoria sivutoimenaan tai työn ohella harrastuksenaan pyörittävä pikkuserkkuni toivoi, että bloggaisin hänen lastentarvikeliike Hippulasta. Olin otettu, että pikkuserkkuni koki ja osoitti, että blogillani on arvoa. Laitoin blogini sivulle Hippulan ikuisuusmainoksen halutessani osoittaa kannustusta Hippulalle, sukulaisuudelle ja yksityisyrittämiselle. Tälläiset asiat ovat arvokkaita ja yhteispelillä on uskomaton voima. Koskaan ei tiedä mikä kantaa ja miten. Tärkeintä on noudattaa omaa moraaliaan ja kuunnella omaa sisintään.


Välttämättä kaikki ajatukseni eivät siltikään ole mustavalkoisesti menneisyyden kaikuja isovanhempien muodossa, joille säästäminen oli hyve ja ainoa oikea tapa toimia silloisessa yhteiskunnassa. Kaikki haluaminen ei ole ahneutta, ihmisen kuuluukin tavoitella asioita ja hyvällä omalla tunnolla varustettuja Jenkkejä lainatakseni onnea saakin tavoitella ja itseensä pitääkin uskoa. 


p.s. Iskostettuani Jenkkiaatokset, päätin haukkailla oikein suurta omenaa ja täräytin yhteydenoton Lumenelle, kiinnostunut blogiyhteistyöstä jne. Vaikka tiesin tilastot ja tiesin, että koputtelen niin jämerää ovea, ettei varmaankaan koskaan aukene vaikka kuinka kolkuttelisin. Mutta tuli hyvä ja nostattava fiilis, otin yhteyttä kaikkia kertoimia vastaan. Jos ei yritä, ei saakaan. Ja en saanut, en tietenkään, mutta sain itsetuntoa, siitä että toimin.  Tästä se lähtee se maailman valloitus. 😉 Hih, tuo oli sitten vitsi, toivottavasti aukeni kaikille. 


Lumene muuten vastasi takaisin todella kauniisti, rivien välistä osaan lukea kohteliaan ”ei kiitos” lauseen ja ymmärtää tilastolliset puutokset. Hieman hölmö olokin tuli, ei sitä itselleen kuitenkaan mitään voi,  mutta samalla olen ylpeä  yrityksestä. 

Jenkeillähän on kaikissa purkeissa ja purnukoissa kaameat sepustukset, älkää laittako suuhun vain ulkoisesti käytettynä jne. Korostan tämä postaus oli omakohtainen subjektiivinen näkemykseni, joka kaikuaa omasta kasvuympäristöstäni, isovanhempien viisauksista ja nykyisestä keski-ikäisyydestä,  joka on yllättävän vapauttavaa ja jopa itsetuntoa voimistavaa aikaa.