Tänään oli sitten se suuri päivä, kun kävimme aamusella ukkoni kanssa autokaupoilla. Minähän kävin aikoinaan autokoulun Latviassa ja siitähän on jo peräti 13-vuotta. Autokoulun opettajani Aigars antoi minulle jo ensimmäisen ajotunnin perusteella liikanimen ”Schumacher”. Meikäläinen tykkää siis vauhdista eikä jää esimerkiksi valoihin junnaamaan, puntaroimaan sielun sopukoita tai korjailemaan meikkejä. 

En ole myöskään sellainen autoilija jolla herpaantuu autolla ajo häiriöistä ja mielestäni huomioin muut ”kuplani” ulkopuolella. On minulle jopa ukkelit tööttäilleet koska ymmärrän antaa tietä jalankulkijoille ja lisäksi kohdassa, jossa käännytään vasemmalla ja vastaantulijoilla jotka kääntyvät oikealle on etuajooikeus. Kummallisia nuo ukkelit, aina joku testosteronimyrsky päällä mitä autoiluun tulee.


Etten minä siis vallan törppö ole… Vaikka olenkin ajellut betoniporsaaseen, enkä edes tiennyt mikä iski, naarmutellut auton kylkeä parkkihallin tolppaan, omaan aitaan ja myös kaivoon, noh tulikohan syntilista siinä. Tuosta betonipossukeissistä ukkelikin oli hieman tolaltaan, heitti ilmoille lauseen ”että olisinko ajanut kadulla makaavan ihmisen päälle”. Moinen ajatus kyllä niin hurjana järkytti, etten ole sen koommin raapinut autoa mihinkään elottomaan. Kop, kop koputtelee puupää täällä päätään. )

Miehellä ollut miltei pääasiassa aina työsuhdeauto, joka on mukavuussyistä ollut aina automaatti. Joten autokoulun jälkeen en ole koskaan ajanut muilla kuin automaateilla ja kaikki omatkin autoni olleet automaatteja. 

Nyt mieheni oli kuitenkin löytänyt minulle varsinaisen ”helmen” uudeksi autoksi ja vielä lompakollekin sopivan, mutta kyseessä oli manuaali… No ei muuta kuin kaupoille ja eukko rattiin… 
Ja sitten seuraa kertomus miten ”Schumacher” voisi hakea ”Suomen surkein autokuski” sarjaan ja liput liehuen päästä vielä mukaan ja voittaa hitsinpimpula vieköön koko ohjelman.

Ei muuta kuin menoksi, helpommin sanottu kuin tehty. Auton sain liikkeelle mutta nytkähti niin lujaa matkaan, että ukko karjaisi jo heti ensi sekunnilla ”jarruta!” No minähän olin jo jarruttanut ja auto pysähtyi siihen paikkaan, mutta niitä polkimia kun nyt sitten oli peräti kolmin kappalein olisin yhtä hyvin voinut painaa kaasua!

Kyseinen ajatus hirvitti siinä kohden jo niin paljon, että jo puoli metriä ajettuani näin ilmoille syntyneen ukkospilven perheriidan muodossa.

Jatkettiin matkaa ja kappas pääsin tielle, vaihteet oli sikin sokin, piti olla kolmonen ja olikin ykkönen, vaihteen vaihdot aivan liian kovakouraisia ja jyrkkiä ja kytkimen päästökin aivan liian terävä. Peruutustakin oli aikomus opetella kaupan pihalla, mutta käännyttäessä auto simahti siltä istumalta, yhden kerran, toisen kerran ja viidennen kerran ja aina samalla himppasen valuen taaksepäin… Kaupan pihalla ukko vaihtoi rattiin ja koeajo oli siinä, simsalabim.

Ukko näki että Tiia alias ”Schumi” oli käynyt muodonmuutoksen ja muuttunut Suomen surkeimmaksi kuskiksi ja oli tempoilevine liikkeineen, yllättävine pysäytyksineen ja painaako jarrua vai kaasua autoileva kataströöffi ja vaaraksi niin itselle, perheen lapsille ja koko Suomen autoilevalle kansalle.

Loppumatkan ukko oli hyvin ymmärtäväinen ja tuumi, että hänestä ei ole opettajaksi kun tunteet kuumenevat tuhatta ja sataa ja eihän ihminen joka on oppinut ajamaan pelkällä automaatilla ilman ajo-opetusta voi lähteä maailmalle tuosta vaan noin pörräämään. Ukko lähti töihin ja totesin ukolle, että sisuksissa kyllä nyt on sellaista pidätettyä itkua, että taidan tästä mennä kotiin hieman tirauttamaan. Ja kappas kylläpä tirauttelu auttoi kaikkiin tukahdetettuihin tuntemuksiin, niin vapautunut olo on nyt, voi että. 🙂



Täällä ollaan vielä autotta ja etsitään uutta helmeä, ”ei vanha koira opi uusia temppuja” ja sitä on ihmishenkien kustannuksella turhaa edes yrittääkään. 😉

Ei olisi meikkikuvissakaan näin vapautuneita hymyjä nähty, jollen olisi hieman itkeä tirauttanut manuaalisössimiskokeilun jälkeen… Alakuvassa nähtävillä pienehköä kajalin pakoilua ja itkun jälkeistä pussukkaa potenssiin vaikkapa kolme.