UUSIOPERH(S)E ensi-ilta eilen Aleksanterin teatterissa naulitsi heti ensi dialogista penkkiin kiinni. Mietinkö vaikkapa penkin kovuutta, no en ehtinyt sillä rikas, nokkela ja kipupisteisiin loputtomasti tuikkiva näytelmä vei heti mennessään. Voisin jopa todeta, että tuikki nopeatempoisesti kuin ompelukone.


Niin nokkelaa ja syväluotaavaa tekstiä ei olisi voinut kirjoittaa, kuin henkilö jolla on omakohtaisia tai ystävän olkapäänä koettuja tuntemuksia uusperheen elämästä.


Olin suorastaan helpottunut, että omassa uusperheessä vallitsee rauha ja näytelmässä Kiti Kokkosen esittämän Elinan rooli ei aiheuttanut tuskaisia hetkiä, täydellisen samaistumisen kylläkin. Se miten uusperheen moninaiset ongelmat, itselle asetetut mukamas toisten ihmisten odotukset, hyväksytyksi tulemisen tunne ja rakkauden kaiho oli puettu syvälliseen, mutta silti hauskaan pakettiin suorastaan mykisti. Näytelmä oli täydellisen älykkään ja sydämellisen tiimin ja ennen kaikkea Kitin nerokkaan käsikirjoituksen tuotos. 


Jos uusperheemme arki olisi vasta alkumetreillä tai edessämme, olisi ne surut ja murheet, mitä olemme käyneet uusperheenä läpi, itkettäneet eilen vuolaasti. Eilen en itkenyt, mutta tänään olen jo kahdesti itkenyt katsoessani Ruutu.fi:stä Australian Master Chefiä. Suru ja haavojen avaus tulikin jälkijunassa koskettaen lujasti. Sieluni on tällä hetkellä aivan auki. Aikamoinen vaikutus näytelmällä. 🙂


Miten näytelmä onnistuikaan olemaan sekä hauska, että loputtoman syvällinen, näytelmä on helmi eikä vain helmi vaan täydellinen timantti.


Punaisena lankana, sallivuus, joustavuus, unohdetaan puolivanhemmuudet, miksi lapsia kasvattavat aikuiset eivät voi olla vanhempi nimikkeellä. Miksi koulunäytelmään saa tulla vain kiintiövanhemmat, miksi isät jäävät erossa helposti äidin armoille. 


Suomessa tulisi siirtyä Ruotsin malliin,  sekä isä että äiti yhteishuoltajuudessa ovat lapsen ns. lähivanhempia. Lapsilisä voidaan jakaa lasten vanhempien kesken, jos lapsi asuu viikoittain systeemillä kahdessa kodissa. Etävanhempaa, yleensä isää ei velvoiteta maksamaan elatusmaksuja. Tässä olisi isosti muutoksen paikka, maailman mallit ovat muuttuneet, isä on yhtä hyvä kuin äiti, mutta byrokratia ja tasa-arvo laahaavat perässä. Edelleen huoltajuuskiistoissa vain noin 5% isistä saa lapset itselleen. Odotusarvo on aina ensisijaisesti se, että lapsen on paras äidin luona. 


Olen itse puolikas äiti, äitipuoli eli vanhempi ja myös biologinen äiti. Olen saanut tuntea lapsi(puoli)eni kautta suurta rakkautta, ulkopuolisuuden tunnetta lähinnä mielen omien pelkojen kautta, vastarakkautta, syyllisyyttä vastarakkaudesta, onko se lasten äidiltä pois. Vai voisiko olla, että lasten kuten omaanikin sydämeen mahtuu loputtomasti rakkautta. Olen saanut myös kokea onnistumisia,  äitiyden tunteita ja myös tunnustusta lasten äidiltä. Se hetki kun poikamme pääsi ripille ja hänen äitinsä sanoi, ”mennäänkös me äidit kuvaan” oli se hetki ja kaunis ele häneltä. Silloin ja nyt me kaikki olemme lastemme vanhempia, eikä puolikkaita enää ole. Se missä olemme nyt, on tapahtunut, ilon, surun ja riitelynkin kautta. 


Äitipuolen roolissa voi tuntea vahvasti ulkopuolisuutta, sillä biologinen äitiys on niin vankkumatonta. Sitä tuntee mustasukkaisuutta äitiä kohtaan, mutta mustasukkaisuus kulkee myös toiseen suuntaan. Jos mieheni kanssa eroaisimme ja tunteiden ollessa vereslihalla, uuden ihmisen astuminen nimenomaan lasten elämään tekisi mielettömän kipeää. Vaikka haluaisin, että tuo uusi ihminen olisi hyvä ja rakastaisi lapsiani, voisi olla hetken vaikeaa, että lapset rakastaisivat myös häntä. Kunnes oivaltaisin, että rakkaus uuteen ihmiseen ei minimoi rakkautta ”minuun” vaan Kitin sanoin ”Rakkaus ikään kuin laajenee”.


Näytelmälle annan täydet viisi tähteä ja oli ilo kuulla lopuksi vielä Kitin laulu Kahlil Gibranin runosta ”Sinun lapsesi”. Kitin lauluääni on herkkä, vahva ja kaunis, kuten näytelmä ja Kiti itse. 


Olen onnekas, että sain tutustua Kitiin Hehku-ohjelmassa ja sain kutsun eiliseen UUSIOPERH(S)E näytelmän ensi-iltaan. Tapani mukaan jankkasin miehelleni, että en ymmärrä miten juuri minä sain kutsun. Mieheni katsoi silmiin ja sanoi, ”etkö ymmärrä että Kiti pitää sinusta Tiia”. Miten sellaista on niin vaikeaa oivaltaa. No niin nyt taas itkettää, kiitos näytelmän tiimille, erittäin puhdistava vaikutus avata tunnelukot ja antaa tunteiden huuhtoutua vapaana soljuvana virtana. 


Vanhemmuus on kaiken muotoista, mutta sitä sävyttää suuri rakkaus ja se, että lapsen etu menee kaiken edelle. Se onko synnyttänyt tai ei, se on täysin toissijaista. Vanhemmuus on maailman rankin ja palkitsevin matka ja se joka vanhemmuudesta kunnialla suoriutuu on ansainnut vanhemman tittelin, ilman puolikas etuliitteitä.


Nostan maljan suvaitsevaisuudelle, avoimille sydämille ja vanhemmuudelle kaikissa muodoissaan ja ennen kaikkea lapsille, joille kaikki on huomattavasti yksinkertaisempaa, me aikuiset näistä asioista yleensä vaikeita teemme. 😉