Poika lähti metsään… ja vanhemmat olivat ihan pihalla…
Toissapäivänä tapahtui seuraavaa, että poika tuli ja ilmoitti, että lähtee metsään. Tuumin että lähimetsään siis, tässähän on aivan hyvät metsät ihan likellä… Ei lähelle, ei laisinkaan vaan 38km per suunta pyörällä polkien Pellinkiin.
No kuka lähtee seuraksi mietin, ei kuulemma kukaan ihan poika yksin… Mitä matkaan kannattaisi ottaa mukaan ehdottelin samalla ollen hyvin hämilläni. Offia, kyypakkaus, makuualusta sellainen lämpöä antava, villasukat, hernekeittoa, suklaata ja joku sähkögeneraattori jolla voi ladata puhelimeen akkua… Ei kiitos, ei mitään, kyypakkauksen suostui kuitenkin ottamaan.
Ensin olin jutussa mukana, mutta sitten tuli hätäännys, mieleen tulvi pusikoissa lojuvat kyykäärmeeet, ampiaisten pistot, kylmyys, sade, ei ruokaa, kaikki pyöri vinhana mielessä ja sanoin toiselle, ”toivoisin ettet lähtisi metsään”. Toinen täyttää kuitenkin pian 19-vuotta, joten kieltääkään ei voinut…
Metsään poljettuaan poika tyytyväisenä viestitteli kuvien kera maisemat, matojakin oli löytänyt, ahvenia saanut ja niitä tikun nokassa nuotiolla paistellut. Tuolloin alkoi jo rintaan hiipiä ylpeys ja taakka alkoi kevenemään..
Kävin toki yöllä katsomassa toiveikkaana, jos toisen kengät olisivat tuleet eteiseen takaisin, josko toinen yön pikkutunneilla olisi kuitenkin polkenut kylmyydessä kotiin. Mutta ei, aamulla tuli soitto, kylmää oli ollut aamuviideltä, ei muuta kuin nuotioon uusi tuli ja lisää ahvenia onkimaan ja oli kuulemma saanut kalaa. Kotiin päivällä saapui pää pystyssä oleva poika, joka ei ollut edes nälkäinen laisinkaan. Sanoi että lähtee toisekin, koska oli kuulemma niin mahtavaa.
Koko episodi oli mielestäni perin häkellyttävä, koska katsoin asiaa omasta perspektiivistä. Toki ehkä voisin metsään mennä, jos olisi kunnon varusteet ja teltta pään päällä, ruokaa, tulitarvikkeet kunnolliset, vuorattu offilla, syöty kyypillereitä varulta jo etukäteen, ehkä siinä juuri ja juuri voisi rentoutua siellä metsässä.
Metsään meno oli kuitenkin loppupeleissä erinomaisen hyvä ja opettavainen juttu, siis meille vanhemmille, tuli oivallettua että elämä kantaa ja nuoret pärjäävät hyvin ilman meitä hyysääviä aikuisiakin. Oivalsin myös taas kerran, että lapset ovat totaalisesti omia persoonia ja heillä on omat kujeet ja mieltymykset. Metsäkokemus kasvatti meitä kaikkia henkisesti ainakin 10cm pituutta lisää.
(Tarkennan tähän loppuun, että olen Helsingin keskustassa lapsuuteni asunut ja kesät Sipoossa oppinut soutamaan ja huopaamaan soutuveneellä, etsimään matoja, onkimaan. Mutta mökissäkin oli sähköt ja varustelut munankeittimiä myöten, joten en ole aikuisten oikeasti koskaan ollut kosketuksissa ja yhtä luonnon kanssa ja siksi minulle tälläinen ”metsäänmenoilmiö” oli varsin häkellyttävä ajatuksena jo ja mietin hetken onko toinen nyt vallan sekaisin. Tämä oli tätä omaa miniperspektiiviä, kun katsellaan asioita oman itsensä kautta, eikä laajemmalla spektrillä. Ystäväni Facebookissa kommentoikin, ”että meidän lapset eivät ole asfalttiviidakon lapsia”.)
Olisi mahtavaa kuulla, minkälaisia tempauksia teidän nuoret ovat tehneet, jotka ovat yllättäneet teidät perusteellisesti ja toki myös toisena kysymyksenä onko teistä mukavaa oleilla metsässä ja vielä ilman telttaa ym.varusteita, hrrr… hirvittää kyllä ajatuskin…
Oikein mukavaa keskiviikkoa!
