Miksi ärsytän niin monia?
Eilen oli aivoilla tilaa ja tuli pohdittua muurahaiskekoa nimeltä tyttöjen maailma. Muistelin lapsuutta, milloin pidin hyvänä ystävänä erästä, joka tuuppi ja tökki koulumatkoilla, repi hienoksi pitämäni piirustuksen, tuikkaisi mustan silmän ja ei antanut barbieleikeissä Barbieni olla koskaan Angelika, koska hän määräsi tahdin. Hän jopa päätti viihdyttää itseään ja muita ja itkettää minua, koska näytin kuulemma niin koomiselta, kun itkin. Silti pidin häntä ystävänä, vaikka muitakin hyviä ystäviä oli ja yksi aivan paraskin sellainen, joka on tänä päivänäkin minulle kuin sisko, mutta silti pidin luonnollisena, että minua saa kohdella kuin roskakasaa.
Sama peli on yrittänyt jossain kohdin toistua työpaikkakiusaamisena tai taasen hyvinä pitävien ystävien seurassa. Töistä vaihdoin toiseen, koska olin oppinut suojelemaan itseäni ja ystävää en vaihtanut toiseen, koska hyviä ystäviä on useampi vaan luovuin ystävyydestä, josta olin kerännyt vuosien ajan vaakakuppiin enemmän negatiivista kuin positiivista lastia.
Olen kärsivällinen ihminen ja katselen pitkään myös huonoa käyttäymistä, yritän ymmärtää ja oivaltaa, että syy ei ole välttämättä minussa, äyskijällä, mollaajalla tai minua vähättelevällä ihmisellä on paha olla, mutta onko se siltikään oikeutus tai tarvitseeko minun oikeastaan edes jaksaa, kun rinnalla kulkee niitä aitoja sydämellisiä ystävyyssuhteita, jotka eivät vähättele koskaan, joilla ei ole merkillisiä tarkoitusperiä, jotka eivät puhu rivien väleistä. Jotka eivät hauskuuta itseään ja toisiaan joukossa pitäen minua sirkuseläimenä.
Blogimaailma on kiva, mutta toki sielläkin on omat jekkunsa ja kujeensa, onneksi kuitenkin todella vähän. Koska olen aikuinen hyvin täytyy käyttäytyä, mutta siviilissä voin valita ja siviiliaikaan eivät kuulu ihmiset, jotka mollivat tai vähättelevät blogiani/minua tai yrittävät neuvoa ”hyvässä hengessä” tai lausahtelevat kummallisuuksia rivien välistä. Miksi maailmassa on niin paljon pahaa oloa, että sitä pitää muihin purkaa, ”miksi ei takaisin sanova” ihminen ärsyttää niin monia, että hän on helppo maalitaulu kiusaajan surun piikikkäille tikoille. Olen muuten oppinut hieman sanomaan takaisin ja se vasta villiä onkin. Iskee kauhea syyllisyys ja paniikki ja joutuu itselleen aika tovin vakuutella, että puolustin vain itseäni. Kaikki menee myös hyvin oudoksi, jos annan vain takaisin samaa mitä itsekin osakseni sain. Ajoittain mietin, olisiko vain parempi kuitenkin niellä ja nimenomaan ottaa etäisyyttä. Draama ja riidat, niistä seuraa ahdistusta ja yöunien menetystä.
Sorrun itsekin ystävien kanssa vatvomiseen ja veivaamiseen, hetkiin joissa analysoidaan tilanteita miksi joku toimi niin tai näin, yritetään ymmärtää, mutta puretaan myös suuttumusta. Näistä juttutuokiosta tulee jälkikäteen huono olo, tunne olenko lainkaan parempi, kuin ”kiusaaja”. ”Pahan” puhuminen on aina negatiivinen voimavara itselle, mutta mitä jos ei olisi ketään kenen kanssa purkaa ja peilata tilanteita vaan ottaisin vaan iskut avohaavoina vastaan?
Sorrun itsekin ystävien kanssa vatvomiseen ja veivaamiseen, hetkiin joissa analysoidaan tilanteita miksi joku toimi niin tai näin, yritetään ymmärtää, mutta puretaan myös suuttumusta. Näistä juttutuokiosta tulee jälkikäteen huono olo, tunne olenko lainkaan parempi, kuin ”kiusaaja”. ”Pahan” puhuminen on aina negatiivinen voimavara itselle, mutta mitä jos ei olisi ketään kenen kanssa purkaa ja peilata tilanteita vaan ottaisin vaan iskut avohaavoina vastaan?
Otan toki mielelläni uuden ihmisen puhtaana tauluna vastaan, avoimin sylin, mutta mitä enemmän ikää, jos toinen pelaa omia pelejään, otan nopeammin etäisyyttä. Eläköön aikuisuus ja se tunne, etten pidä yhtenä parhaimmista ystävistä ”mustaksi silmäksi mottaajaa”, minulla on vapaus ja vihdoin rohkeus valita. Vaikka ylikilot vyöryy ja naama on aamulla kuin traktorin peruuttama, silti olen rohkeampi, valikoivampi ja kääntöpuolena hieman myös kyynisempi. Tai oikeastaan kyynisyys on väärä sana, antennit on vaan hiottu tarkemmaksi ja virhemarginaalinkin osuus on toki olemassa. Joskus ne tutkat ovat liian herkät ja olen joutunut muuttamaan ensivaikutelmaa, mutta se onkin vain iloinen asia.
Näitä samoja kujeita olen vatvonut täällä aiemminkin, mutta taas nousivat pintaan ja kenties siellä joku tämän tuoreenakin tekstinä lukee, mutta tyttöjen maailma ja hiekkalaatikkotemmellykset ovat aina ajankohtaisia ja minkähänlainen on miesten maailma?
Kokemuksia, purkamista, tunnelmia tai valaisevia pointteja, jotta ymmärtäisin paremmin vähättelijöitä ja olisin askeleen edempänä jotain, jotain mitä en vielä edes tiedosta, ymmärrystä toivoakseni tai vapautusta olla ymmärtämättä.
