Miltä tuntuu olla keskinkertainen?
Tässä on nyt aihe, josta olen palavasti halunnut kirjoittaa jo pitkään, mutta jonka olen aiheena kokenut vaikeaksi koska, mitä oikein luulen itsestäni, enhän ole edes keskinkertainen vaan surkea. Eli keskinkertaisuus voi olla jopa omahyväinen kehu tai sitten sen voi ottaa kaikki muut keskinkertaiset kanssasisaret vaikkapa negatiivisena. Eli nyt kirjoitan subjektiivisesti omasta keskinkertaisuudesta ja mottoni muutenkin aina on, älkää verratko itseänne muihin, nähkää itsenne ja kyllä tuota mantraa, joudun itse itselleni vakuutellen hokemaan päivittäin.
Pitkällisestä alustuksesta huolimatta lähdetään matkaan. Nuorena olin ujo ja arka ja koin hyvin pitkälle etten ole mitään. Toisaalta tunsin suurtakin omanarvontuntoa ja en lähtenyt koskaan muiden polkuja talsimaan yhteisön paineesta, esimerkiksi vaikka polttamaan tupakkaa, koska muutkin.
Silti omanarvontuntoani nakersi jo päiväkodissa tunne, etten osaa mitään erityislaatuisen hyvin. Muistan kuin eilisen päivän tilanteen, kun askartelimme tulppaanikorttia, jonka tuli seistä ns. itse askarrellulla telineellään. Muistan miten sain tulppaanin viimeisenä valmiiksi ja miten eräs tyttö, ilkkui törpölle tekeleelleni. Silloin päätin, etten ole askartelevainen ihminen eli luovutin heti alkuunsa. Se oli se hetki milloin tein virheen, en uskonut itseeni vaan määrittelin itseni muiden kautta.
Samaa puuroa syntyi käsityötunnilla, eikä se puukkokaan sen paremmin pysynyt kädessä. Kirjoitukset menivät keskinkertaisesti, mutta kuitenkin ihan hyvin. En koskaan loistanut oikein missään, paitsi ehkä kielet olivat minulle helpohkoja.
Mietin, että suoritustasoani on voinut laskea huono itsetunto, uskon puuttuminen omiin taitoihin. Mietin myös, miten syksyllä eräs anonyymi pääsi ihon alle, koska kirjoitti, etten osaa mitään ja luetteli pitkät pätkät asioita, joita osaamalla olisin parempi ja mielenkiintoisempi ihminen. Anonyymi toi toisintona tuon päiväkodissa tulppaanille ilkkuvan tytön, ihan kuin sama vanha kokemus olisi uusiutunut.
Elämääni on siivittänyt keskinkertaisuus ja nuorempana jopa huonous ja uskon vahvasti, että vanhoilla päivillä ajattelen katsoessani elämää taaksepäin ja erityisesti lapsiani silmiin, etten minä niin huono ollutkaan.
Ei ole tarkoitus, että kaikki ihmiset elävät loistokkaan elämän, ovat kuuluisia tai omaavat jonkun ylimaallisen merkittävän taidon. Ilman keskinkertaisuutta, ei toinen voisi loistaa ja keskinkertaista harva kadehtii. Vaikka nuorena halusinkin aikuisena astronautiksi, piili toiveen takana palo avaruuteen, eikä erinomaisuuten. Uskon, että lahjakkaimpia ja menestyneimpiä ihmisiä on ajanut intohimo omaan tekemiseensä.
Kaikkinensa tälläinen ihmisten lokerointi mahdollistaa itsensä vertaamisen muihin ja joudun ajoittain vahvasti päättämään, että lopeta vertaaminen ja muista huomioida omat onnistumiset ja pidä niitä omina mittareina. Inhoan lokerointia, mutta kaiketi sekin on välttämätöntä, jotta maailma pysyy yksinkertaisempana, koska maailma ja elämä on ajoittain niin suurta sekasotkua.
Halusin kirjoittaa tämän keskinkertaisuus aiheen ulos, koska haluan lakata ajattelemasta niin itsestäni. Lady of the Mess kirjoitti hyvin omassa uuden vuoden lupauksessaan, että joka ilta kiittää, jotain hyvää asiaa mitä päivän aikana on tapahtunut, vaikka päivä olisi ollut maailman surkein päivä. Itse ajattelin viedä asian oman itsetunnon herättämisen tasolle eli miettiä iltaisin, teinkö tänään jotain hyvää tai hyvin? Onnistuinko jossain, vaikka se olisikin vain pahaisten sämpylöiden leipominen, jotka osaisin tehdä vaikka unissani.
En kaipaa kuuluisuutta tai että jättäisin jonkin erityisen jäljen tälle maapallolle, muussa kuin jälkikasvujeni ketjumossa. Kasvattaen heidän sydämet viisaiksi kuulostelemaan tätä maailmaa ja miten toisia ihmisiä kohdellaan hyvin, siitä lähtee hyvän ketju, johon minulla on mahdollisuus vaikuttaa.
Kaipaan vaan vapautusta keskinkertaisuuden ikeestä, siitä itse luodusta vankilasta, tunteesta etten ole erinomainen missään eli sitä kautta jotenkin mitätön. Hyvyys koskettaa ja hyvä luo hyvää, jos siihen pystyy, on pärjännyt jo aika hyvin tällä maapallolla ja kaikkea muuta, kuin keskinkertaisesti.
Joskus voisi miettiä vielä miten itseään kohtelee, tulisi muistaa olla itselle hyvä, eikä niin loputtoman ankara. Useimmiten kaikkein rumiten kohtelemme juuri itseämme. Elää hyvä ja omannäköinen elämä, siinä on jo loistokkuutta kerrakseen.
Nyt on enää sitten pikku ongelma, mistähän sitten kiitän itseäni illalla, taidan tänä iltana lainata, kuin harjoitukseksi Eeva Kilven sanoja: ”puhuttelen ystävällisesti itseäni ja luotan minuun.”
Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. -Eeva Kilpi
Miten siellä, oletko itse itsellesi se ankarin tuomitsija, koetko ettet ole missään hyvä tai jos koet olevasi hyvä, niin siitäkin olisi ihanaa kuulla, sillä me ihmiset saisimme enemmän kuiskia oman päämme sisällä itselle kehuja. Mielestäni minä olen ainakin hyvällä matkalla, en pidä itseäni enää luuserina ja tiedostan ongelman. 🙂
