Jokaisella on oikeus oman näköiseen elämään ja kaikkiin tunteisiin
Saan ajoittain palautetta kommentoijilta henkilökohtaisesta elämästäni. Eilen illalla sain palautetta siitä, että minulla ei ole oikeutta tuntea masennusta, koska elän niin hyvää elämää. Tulin palautteesta yleismaailmallisesti surulliseksi, kaikkien masennusta tuntevien puolesta, että on jokin taho, joka määrittelee ihmisen oikeuden masennukseen. Masennushan ei katso aikaa, paikkaa, ei lompakon kokoa, ei elämäntilannetta, masennus voi olla kaiken elämässä koetun surun leikkauspiste. Jollekin syvästi masentuneella vastaava kommentti voi olla myös viimeinen tuomio. Kuten moni empaattinen ihminen tiedostaa, masentunut on ihminen, joka tuntee itsensä tässä yhteiskunnassa hylkiöksi, mitättömyydeksi, jolla ei ole ihmisarvoa. Olisi outoa olla myös koko ajan onnellinen ja koko vallitseva onnellisuuden tila onkin hypoteesi, pelkkä utopia.
En itse kärsi masennuksesta, mutta olen masennuksen 30-vuotiaana burn outin kautta kokenut. Kyseinen burn out opetti kuuntelemaan itseäni paremmin ja vaikka tuon jälkeen on elämä heitellyt rajulla kädellä, en ole enää katkennut, vaan taipunut. Opin siten tuosta episodista jotain. Siltikin burn out jätti tietynlaisen jäljen, pelon häivähdyksen tunteen siitä, että ihminen voi joskus katketa, meillä kaikilla on oma murtumispiste.
Helmikuussa tunnen yleistä vetämättömyyttä pitkällisen pimeän ajan kupatessa kesän tuomat energiavarastot tyhjiksi.
Kaikkien omien tuskien kipupisteiden kautta, en lähde koskaan arvostelemaan toisen elämää, koska en ole toisen saappaissa seisonut. Mitä ystävien ja eri ihmisten kanssa myös elämän aikana olen jutellut, kaikilla on omat murheensa, traumat ja kipupisteensä. On tietämättömyyttä olettaa muuta, että vain omassa elämässä on taistelua ja kärsimystä ja että muilla, kuten tässä tapauksessa bloggaajalla, joka näyttää blogissaan murto-osan elämästään, elää bloggaaja jotenkin onnellisempaa elämää. En usko, että moni haluaa saappaisiini, kun on niissä hetken kävellyt. Enkä myös itse halua elää kenenkään toisen elämää, oma elämäni, minun taakkani, murheeni ja onneni.
Olemme mieheni kanssa kokeneet murheiden suhteen jo yhden ihmiselämän ja arvostan nykyistä elämäämme suuresti. Myös sitä, että olemme pystyneet kääntämään murheet voimavaroiksi, jotka ovat hitsanneet meidät lujasti yhteen.
Koska tämän hetkiset murheet koskettavat muita ihmisiä ja vaikka vievät pääsääntöisesti tällä hetkellä kaiken huomiomme, en blogiini luonnollisesti kirjoita läheistemme asioista tämän enempää. Blogini aion jatkossakin pitää sillisalaattina, jossa on suruja, iloja, virtsavaivoja, kynsilakkoja, eläimiä ja kahvimukeja ja päivän polttavia aiheita. Blogini on iloa tuottava voimavara, joka ei kuitenkaan ainakaan minulle itselle määrittele kuka olen, blogi on vain yksi osa minua. Elän ja nautin omasta elämästäni, sen tuottamista onnistumista, enkä varmasti aio hävetä elämäni hyviä puolia, mutta saan silti tuntea myös surua, koska on niin monta asiaa, jotka milloinkin koskettaa sielua.
Kritisoidakin kommenttilaatikossa aina saa ja järkevät keskustelut ovat toivottavia, sellaiset, joissa pysyttäydytään henkilökohtaisuuksista poissa. Suurimmat sodatkin on taisteltu ennakkoluulojen, erilaisuuden, pelkojen ja olettamusten kautta. Keskitytään siihen, mikä omassa elämässä on hyvää ja annetaan muiden ihmisten olla. Ollaan hyviä toisillemme, heipataan sitä naapuria, annetaan lämpöä vieraille, sllä emme koskaan voi tietää minkälaista kivirekeä kukin ihminen kantaa perässään.
Mukavaa lauantaita kaikille ja hyviä ja onnellisia ajatuksia.
