Miksi pitää olla liian herkkä?
Olen ollut täällä koko viikon hirmuisen suruisella mielellä, Onnin poistuttua meidän elämästä jotenkin aivan liian äkkinäisellä tavalla mihin olin valmis. Vai voiko eläimen kuolemaan koskaan olla valmis? Siis olen aivan vihainen itselleni, että olen niin surullinen. Haluaisin pikana jouduttaa tunteiden läpimenoa, mietin miten moni on käynyt saman läpi ja miten kyseessä oli kuitenkin eläin, ei ihminen.
Mikään järkeistäminen ei auta, vaikka mieheltänikin saan kuulla lempeää järjen ääntä, nyt oli Onnin aika, oli oikea hetki ja muuten Onni olisi kärsinyt. Niin monta vuotta, miltei 14-vuotta Onni oli siinä vieressä ja nyt kotona on ammottava tyhjiö, kuin kaikki äänet olisi vaimenneet. Koko henkilökemia on Onnia vailla tai siltä ainakin tuntuu, tuntuu että elämä oli täydempää silloin kun Onni vielä oli. Ukkeli muuten oli tuonut alhoisalle vaimolleen kukkia ja muuten vuosien jälkeen. Jane iredalen maahantuoja Pauliina lähetti liikuttavan kortin Onnille. <3 Tuossa alemmassa kuvassa, missä on tähtimaljakko, oli ukkelin eilen asettamat kukkaset, oli vaan unhoittanut leikata imupäät, mutta kyllä ne sieltä kukkaset lähti uuteen nousuun. 🙂
Pahinta on, että mieleni on kelannut ja kelannut, öisin ja päivisin filminä, Onnin viimeisiä hetkiä lääkärissä ja miksi koin itseni niin kaikkivoipaiseksi, että koin että voin saattaa Onnin viimeiselle matkalle yksin. Tunteet ovat yhtä sekamelskaa ja on jopa syyllinen olo, että petin Onnin jotenkin, kun vein mukamas vaan eläinlääkärille ja minun päätöksellä toinen vaivutettiin ikiuneen. Vaikka päätöksenhän teimme mieheni kanssa yhdessä.
Poistuttuani lääkäriltä kissankoppa kädessä ja Onni siellä sisällä menehtyneenä myttynä, meinasin oksentaa eläinlääkärin pihalle. Koko päivän pidättelin tuota oksentamisen tarvetta, kunnes illalla iski nokkosrokko. Tänään taasen iski lämpöä ja kaikki seurauksena siitä järkytyksestä, etten ole ollut valmis Onnista luopumaan ja että minä kamala ihminen vein Onnin lääkärin.
Niin ei näissä horinoissa ole järjen hiventäkään, sisäinen ääneni huutaa ryhdistäydy ihminen, teit ainoan oikean päätöksen ja rakkauden teon Onnia kohtaan, mutta kun ikävä on niin kova… Ärsyttää ja suututtaa olla niin herkkä, miksi tämä on taas yhtä räytymistä. Itse asiassa on täydellisen iso sarvikin otsassa ja kaikki tyhmät pienet asiat hiertää tavallista rajummin. Kiukku tosin taitaa olla hyväkin seikka.
Maailmanloppu meinasi jo tulla, kun läppärin johto teki tenät ja jouduin ostamaan uuden ja uusi johto maksoi 60e ja se tuntui turkasen kalliilta ja otti niin kyttyrää, niin kyttyrää. Tänään tässä läppärissä ei toimi hiiri(onneksi on kosketusnäyttö) ja hiiren viimeksikin temppuillessa poistin Chromen ja latasin uudelleen ja hups se alkoi toimimaan. Nyt läppäri ei anna poistaa Chromea vaan hokee, sulje kaikki selainikkunat, jotta voit poistaa Chromen, no ööh kaikki ikkunat on suljettu, paitsi se poista Chrome ikkuna, hermo menee!
Sitten otin aivan liikaa siipeeni sellaisesta asiasta, josta tuli oman pään sisällä hiekkalaatikko taantumaolo ja aikuisena pitäisi jo tietää paremmin eli jätettiin ulkopuoliseksi eräästä jutusta, joka olisi ollut minulle tärkeä. Minä hölmö itsesäälikäs riutumisiltani täällä, etsin syntyjä syviä, olenko liian vanha, liian nolo, liian jotain, että minua ei haluttu, vaikka ennen on haluttu ja kaverit haluttiin. Tuli paha mieli ja tunnen itseni aivan naurettavaksi, että tunnen näin eli olen nolo.
Tuon naurettavuuden takaa etsin nyt omia piileviä mustia aukkoja, olenko mustasukkainen, kateellinen, pieni ihminen, miksi kuvittelen, että minä, miksi ei tosiaan kaikki muut. Sitten vaan totean, nyt en ole parhaimmillani ja omat eläimelliset tunteet karkeammin nousee pintaan ja olen oikeastaan tosi vihainen itselleni näistä tunteista, en pidä itsestäni tällä hetkellä yhtään.
Elämä voisi olla ajoittain aika helppoa, jollei itse aina pitäisi jokaikistä asiaa monimutkaistaa, mutta minkäs teet. Tämä analysointi auttoi ehkä itseäni, vielä ei ole kyllä valjennut miten? Siksi kysynkin teiltä, samoilla fiiliksillä, onko ollut hetkiä, että teidät on omasta mielestä epäreilusti jätetty jonkun jutun ulkopuolelle ja se on kirvellyt kovasti, muistatteko vielä hyvin tuon hetken tai kirveleekö sen muisteleminen yhä? Kuinka kauan teillä on mennyt lemmikin poismenon surutyöhön, voisiko täällä helpottaa jo pian?
Eilen oli kiva päivä eri ystävien kanssa ja villaannuin shoppailemaan Starbucksillakin, mutta poikkeuksellisesti eilisen positiiviset energiat eivät kantaneet enää tälle päivälle, höh.
Aurinko ainakin paistaa, jos jotain eli aurinkoista päivää kaikille toivottaa kyttyräsarvinen keskari. <3
