Ihmissuhdemyrskyissä!
Olen viime aikoina seikkaillut sellaisissa ihmissuhdemyrskyissä, joihin en edes osannut ennakoida joutuvani, mutta näin jälkiviisaana olisihan se pitänyt ymmärtää. Olen avannut suuni ajatellen, että olen sydämeni asialla ja vieläkin voin tunnustaa, että sydämeni ei horju.
Siltikin myrsky on aiheuttanut päällimmäisenä sen tunteen, että kannattaako yltiöpäinen rehellisyys ja onko omalla asialla oleminen ajoittain itsepetosta. Rehellisyyden kasvothan ovat aina omakohtaisia ja toiset voivat nähdä asian toisin.
Ovatko vaikuttimeni olleet oikeat ja riittävän hyvät, vai olenko ajanut sokeana omaa asiaani. Näitä seikkoja on aina hyvä syväluodata itselleen, omille ajatuksilleen ei saa jäädä sokeaksi. Keskustelu on aina rikastuttavaa ja vastakkaiset mielipiteetkin, jos ne osataan ilmaista diplomaattisesti, silti aina joku pahoittaa mielensä ja olen onnistunut loukkaamaan ihmisiä, tahtomattanikin.
Lopputulemana joudun miettimään, onko omien arvojensa puolustaminen riittävän hyvä syy avata suunsa, tiedostaen ainakin näin jälkikäteen loukanneensa ihmisiä, myös ihmisiä joista kovasti pitää. Onko parempi aina vaieta ja muistella vanhoja viisauksia ”viisas vaikenee ja vaikeneminen on kultaa”.
Enkö ole mitään oppinut 4-vuoden oikeustaisteluista, joihin tahtomattamme, mutta pakosta jouduimme, jotka näennäisesti voitimme, mutta loppupeleissä voittajia ei ollut kukaan. Oli vain surullisia taisteluja, jotka veivät 4-vuotta elämästä ja ilon elämästä kaikilta ja taistelun jäljet jättivät ikuisen surun tahran.
Ajoittain sisuksissani kiehuu ja päällimmäiseksi nousee kapinallinen, mieheni kutsuu lempeästi ”suureksi kostajaksi”, kun ajan mielestäni oikeuden ja hyvyyden asiaa. Kaikella on aina kuitenkin puolensa ja olenko sokea toiselle puolelle ja näenkö vain omani.
Jos olen jotain oppinut 4-vuoden oikeustaisteluista ja viikon sivaltavista ihmissuhdemyrkyistä, kaikista riidoista kärsii myös sivulliset ja kaikki tulee myös valtavan uupumuksen kautta omaan nilkkaan. Mikään ei voi olla kuluttavampaa, kuin riiteleminen, väittely, syyttely ja syyllisten etsintä.
En vieläkään kadu sanomisiani, mutta kenties olisin voinut valita sanani vielä diplomaattisemmin, jotta en olisi tahtomattani muita ihmisiä loukannut.
Olen miettinyt paljon rehellisyyttä, miten paljon arvostan sitä, suoraa puhetta ja jopa väittelyä. Mutta kun rehellisyys verhotaan ilkeyteen, kadottaa rehellisyys merkityksensä ja on vain henkilön omaa itsepetosta ja rehellisyyden hyveellä ratsastamista. On tietystä syystä keksitty ”valkoinen valhe” ja moraalin eettiset säännöt, jos kaikki paukuttaisivat maailmalla joka päivä suoraan ajatuksensa, montakohan ihmistä enää olisi maapallolla. Pahimpien ajatustensa salaaminen on sivistyneen yhteiskunnan merkki.
Joten joudun vieläkin kuulostelemaan itseäni, vaikenenko jatkossa, onko joskus kuitenkin ihmisen sanottava asiansa ääneen, tehtävä arvovalintoja, koska ei hyssyttely-yhteiskunnassa mikään asia kehity ja ei muutu. Vai vaikenenko viisaasti ja vältyn itse kaikelta pahalta ja saan elää rauhan kuplassa, jossa sisuksissani kuitenkin kiehuu.
Mitä olette mieltä, voiko asioista koskaan sanoa suoraan muita loukkaamatta. Kirjoitettu teksti kuulostaa aina pahemmalta, kuin jos kuulija näkisi eleet ja ilmeet ja oivaltaisi ettei toinen tule pahat aikeet mielessä. Vai vaikeneeko viisas aina? Minä en tiedä, olen uupunut ja eksyksissä, ihmissuhteet ovat vaikeita ja maailman parhaita, ihmiset ovat elämän suola, niin kauan kuin niissä ei ole hippustakaan pahuutta, niin kaikesta selvitään. <3 Olenko minä nyt paha vai en, kun puolustin uskomaani asiaa, sitä täällä ihmettelen kumpi on minulle tärkeämpää, puolustaa omaa arvomaailmaa ja joutua myrskyyn vai vaieta ja seilata tyynillä vesillä. Ehkä vanhana ja väsyneenä tarkkailen, kun muu maailma keuhkoaa ja itse hiljaa viisaasti vaikenen ja hieman salaperäisellä viisaudella hymyilen ”tämä kaikki on jo niin nähty ja koettu ja kaikki räpellys on aivan turhaa”, mutta ehkä kenties silloin on jo aika vaipuakin lopulliseen tomumajaan, koska viisaus on kasvanut täydeksi ja elämänpalo on kuollut.
Mielipiteitä kaivataan, monenlaisia, vastakkaisia, hyvää ja sivistynyttä keskustelua puolesta ja vastaan ja myös omia kokemuksia, mitä on tapahtunut kun olet avannut suusi tai oletko katunut, ettet ole avannut tietyissä tilanteissa suuta. Missä menee rehellisyyden ja ilkeyden raja?
Iloa päivään ja tästä taas uuteen nousuun ja toivottavasti hieman viisaampana, mutta en tosin ole vielä kiteyttää muotoillut ajatuksen helmeksi, mikä se viisaus on ja siihen kaipaan teidän apua. <3
