Onnellisuus ja surullisuus ärsyttää muita
Kun olin päälle parikymppinen oli mielestäni lupa olla huithapelisti onnellinen ja vielä sillä lailla lilliputtimaisesti itsekäs. Vaikka elämä oli yhtä tunteiden vuoristorataa, elämään keskittyminen kulki tietynlaisessa kuplassa, minä ja mun kaverit. Jos kamuilla oli kaikki hyvin ja itsellä oli kaikki hyvin, niin onnellisuustila oli vallitseva olotila.
Nuorena sitä saa olla enemmän itsekäs ja luvan kanssa onnellinen. Kun ihminen täyttää n. 30-vuotta, mukaan pitää tulla jo enemmän kärsimystä ja kaiken kattavaa ulottuvaa ajattelua ja luonnollisesti vastuunkantoa. Onnellisuuttaan tulee alkaa hiljakseen piilottamaan ja elämää tulee ajatella laajemmalla skaalalla perspektiivin kautta.
Nelikymppisenä sitä on jo saanut aikalailla siipeensä, jos on kehdannut joskus näyttää tai tuulettaa onnen hetkiään ja elämä on laittanut ruotuun ja vetäissyt köniin jo moneen kertaan. On alkanut jopa hiipiä tunne, että jos ilmaisen onneani, elämä kostaa.
Lähempänä viidenkympin ikää, ympyrä alkaa hiljakseen sulkeutua ja alkaa matka kohti omaa vanhuutta ja luvalla tavoitettua onnellisuutta. Iän myötä on taas lupa avoimemmin tunnustaa olevansa onnellisempi, sillä jokainenhan tietää, että tiettyyn ikää mennessä on myös tallusteltu kärsimysten polkuja. Joten onnen hetket suotakoot perspektiivinä kaikelle ikävälle koetulle.
Vanhoilla senioripäivinään on jopa vastakkaisesti viisautta todeta, ääneen ”minä olen onnellinen”, koska on kuljettu pitkällinen riuduttava tie, päästessä valoon ja on lupa olla onnellinen ihan itsekkäästi, ajattelematta koko universumin kärsimystä, koska oma valo on sammumassa pian. Vanha ja onnellinen on kuin Buddha.
Pienoinen kapina sotii tätä kaikkea vastaan, miksi ihminen ei saa olla onnellinen aina ja kaikissa ikäryhmissä. Miksi kaikki pitää kokea vertauksen kautta, eli en saa olla tässä hetkessä onnellinen, koska maailmassa on parasta aikaa ihmisiä, jotka eivät ole onnellisia. En saa tuntea kaikkia näitä tunteiden kirjojani, koska aina on joko minua onnellisempia tai surullisempia ihmiskohtaloita.
Jos pitkään kasvattamani ja biotiinikuurittamat kynteni katkeavat näin kärjistettynä esimerkkinä, saan kai sanoa ärräpään tai tuntea hetkellistä turhautumista siinä omassa minikuplassani, vaikka kyseinen turhautuma tuntuukin äärettömän pinnalliselta, koska muualla maailmassa on monella asiat niin paljon huonommin. Mitä on yksi kynsi, vaikka sotatantereella, kun se menetetty asia voi olla vaikka raaja tai ihmiselämä
Suomalainen yhteiskunta on hyvä piilottamaan tunteita, joita jopa häpeälliseksi koetaan, saatikka onnen ilmaiseminen on suorastaan lankeemuksen helmasynti, vain ylpeä ihminen moista tekee, koska eihän se sovi, kun naapurin Jarkalla on juuri tällä hetkellä niin paljon enemmän kärsimystä.
Myös oikein suruakaan ei voi ilmaista, koska sekin tulee mitoittaa mittakaavoihin ja ymmärtää, että eihän tämä minun suru vaikka edesmenneestä kissasta ole mitään, koska maailmassa on ihmisiä, joilla on paljon suurempia suruja.
On tunne, että näytät avoimesti onnellisuutesi tai surusi, niin olet jotenkin hölmö ihminen, koska olet tunteiden vietävissä, etkä järjen, olet myös leuhka, itsekeskeinen ja jotenkin vastuuton. Hillitty ihminen pitää itsensä kauniisti kurissa. Mitä vikaa tunteissa on?
Miksi sitä heräsi n. siinä 30-vuoden iässä ajattelemaan kaikkea vertailun kautta ja näin tuli samalla mitätöityä ja lokeroitua omat tunteet piiloon, koska onnellisuuden näyttäminen osoittaa pinnallisuutta ja ajattelemattomuutta ja surunkin näyttäminen on vaivaannuttavaa muita kohtaan.
Olisi vapauttavaa vaan voida hyväksyä, että elämä on ajoittain onnellista ja suorastaan fantastista, joskus järisyttävän surullista ja epäonnistumisten siivittämää ja noin yleisesti aika paljon tasapaksua arkea. Uskon, että kärsisin vähemmän pää-ja hartiasäryistä ja vatsavaivoista, jos antaisin itselleni joskus luvan ajatella asioita oman itseni kautta, eikä koko maailmankaikkeuden.
Niin se kerran se akupuntiotyyppikin minulle sanoi, että kaikki nämä säryt ja jännitykset, kyllä kaikkoaa, kun uskallat avata suusi ja päästää myös ne mölyt ulos, eli tunteiden koko skaalan.
Saatteko koppia aiheeseen? Muistatteko nuoruuden itsekkäämmät ja onnellisemmat päivät (noh kenties on hieman aikakin kullannut muistoja) miten yhtäkkiä syntyi tietoisuus, ettei ihmiset pidä siitä, jos joku näyttää vapaasti tunteensa ja miten monen on tultava sanomaan, mutta hei eihän nuo sinun tunteet ole mitään, koska naapurinnaapurinnaapurilla on asiat vielä paremmin tai huonommin.
Nuollaan salaa haavojamme, kerrotaan superonnistumisesta vain ydinjoukolle, kourallisille ihmisiä. Olen päättänyt ei enää, hitsi vieköön, saan näyttää kaikki tunteeni vapautuneesti, itkeä vaikka metrossa ja olle tuntematta, että olen friikki ja tuulettaa vaikka Facebookissa onnistumista. Näin olen tosin jo tehnytkin, mutta aina on kovin syyllisyys taakkana painanut sitten jälkikäteen mieltä ja se tunne, mitä muut ajattelee ja aina joudun itseänikin oikein kovistelemaan, mitä sillä on väliä mitä muut ajattelee, pääasia on että itse ja lähimmäisesi näkevät sydämeesi.
Joten nyt annan palaa, tänään olen onnellinen uskomattomasta viikosta. Eilen minua eräässä tapaamisessa kohdeltiin kuin prinsessaa, blogini kautta olen saanut myös isoja onnistumisia, kuten tämän viikon kirjailijakohtaamiset ja Game of Thrones Pilou näyttelijän kohtaaminen ja olinpa minä vielä tällä viikolla blogimatkallakin Tampereella ja Talouslehdessäkin mainittiin Tädit tubettaa ja vissiin Tätien haastattelu ilmestyy pian eräässä toisessakin lehdessä eli sanoisinko, että aikalailla sellainen harvinaisen fantastinen viikko. Perheelläkin on tällä hetkellä kaikki hyvin. Miltei mietin pitäisikö tässä kohden painaa deleteä, koska onhan tämä sarake todella ärsyttää luettavaa ja minuakin itseäni hävettää moinen itserakkaus ja kohta se salama iskee päähän.
Toinen versio, pari viikkoa sitten meni päin peppua, surua, lastenklinikkakäyntiä, ahdistusta, unettomia öitä, nokkosrokkoa, anopin muistisairaus ja meidän surullinen kohtaaminen. Hyökkäys erään ihmisen taholta ja verbaalinen loukkaus, onko surun ilmaiseminen sitten säälin keruuta tai muuten vaan kiusaannuttavaa?
Eli tätä kaikkea aallokkoa on ihmiselämä, mutta jos ei ole lupa kokea ja tuntea ja sanoa ääneenkään omia tunteita, miten ikinä voisi kokea universaalista kokonaisvaltaista lämpöä niin muita, kuin itseään kohtaan. Ei anneta pelolle valtaa, että meidät kaikkine tunteinemme ammutaan alas, sillä viime kädessä jokainen meistä, perusjärjellä ja omallatunnolla varustettu, on itse oman itsensä pahin ja ankarin vihollinen, ei siihen enää muita tarvita.
Sydämellistä ja aurinkoista lauantaita ja olkaa onnellisia <3
