Kyllä elämä opettaa!
Olen ajatellut olevani erittäin jalat maan pinnalla elävä tyyppi (juu vaikka mieli halajaakin sinne avaruuteen), mutta case hillomunkki taas opetti, että minähän olen hitsin taikauskoinen tapaus. Tänä aamuna olin juuri pääsemässä hillomunkin parhaaseen kohtaan eli munkin keskivaiheille, josta löytyy se hillosydän ja aah kun se maku pääsee sinne suuhun asti, se on onnellinen hetki se. Mutta eipä tällä kertaa, hillo meinaan ei päässytkään makunystyröille asti, sillä kaikki hillo tippui rinnuksille ja hiuksiin myös. Heti tuli mieleen sanonta ”ei pidä nuolaista ennen, kuin tipahtaa”. Niin ja kyllä tuo on hammastahnaa tuossa rinnuksilla, sillä eikös se äiti ole opettanut, ensin hammaspesu ja sitten herkut vai miten se meni, suojaa suusi happohyökkäyksiltä.
Kuitenkin jäin miettimään ja ihan rakas mottonikin on mun, se joka ylentää itseään, se alennetaan ja voi pojat kyllä on alennettu. Taisin täälläkin uuden vuoden jälkeen tuuletella onnistumisista, ehkei omien, mutta kuitenkin vuosi oli noin kokonaisvaltaisesti lähtenyt hyvin käyntiin. Mitä sitten tapahtuu seuraavana päivänä, tytär tiputtaa lokakuussa ostetun älyluurinsa kanakastikkeeseen. Heti löysin tästä yhteyden, mitä menit tuulettelemaan, karma päätti heti tulla kummittelemaan.
Muistan myös hetken, kun taisimme ystäväpariskunnalle ääneen hengähtää illan istujaisissa, että olemme mieheni kanssa todella onnellisia, kaikenlaista vääntöä oli siinä elämässä ollut ja kai se oli sellainen helpottunut hetki, että kaikki on hyvin nyt. Mitä seuraavaksi tapahtuu, alkaa 2,5v hemputti ja hometalokeissi, perheemme tragedia oikeustaisteluineen. Voitte olla ihan vissin varmoja, etten koskaan tuon jälkeen ole sanonut ääneen, että olen onnellinen. Onnellista vitsalla päähän heti.
Vaikka en usko mustan kissan taikoihin sun muuhun, niin siihen uskon, että elämä tasapuolisesti kyykyttää ja nostaa, se on se elämän balanssi, ettei vaan pääse mikään onnellinen tilanne nousemaan huppuun, vaan että ihminen nöyränä jalostuen kulkee sinne loppumaaliin asti, saavuttaen jonkinlaisen eheän kehityksen, erittäin näännyttävän matkan jälkeen. Tai niin kuuluisi asian mennä, jotta ihminen olisi ottanut opikseen elämän eteen tuovista merkityksistä ja vihjeistä. Huomaan usein tulkitsevani näitä vihjeitä, kuin elämä haluaisi kertoa jotain minulle.
Ihan hassu visio iski silmien eteen, että sitten loppumetreillä ihminen on päässyt taakoistaan ja myös karvoistaan ja on aivan puhtaan kalju. Hmpphh, joku puhdistautumisriitti vissiin kävi mielessä. Siitä päästäänkin karvoihin, kun Tiia ja Maiju tädit menivät ja permanentit laittoivat. Miten kakkainen loppu kävi Tiialle, kun meni matkimaan Maijua ja miten kannattaa olla oma aito itsensä ihan loppuun asti. Mutta saako sitä koskaan ilmoille hengähtää, hei minä olen myös onnellinen?
Mitä olette mieltä, kannattaako pitää kynttilää vakan alla vai saako sitä hyvä ihminen nyt täällä planeetalla välillä jotain tuuletellakin, olla joskus ylpeä itsestään, ilman että se meteoriitti putoaa päähän? Case hillomunkki opettaa ettei saa, hih.
Mukavaa lauantaita kaikille ja täällähän mennään uudelleen katsomaan The Greatest Showman perheen kanssa, jihuu, miten siellä ja oletteko taikauskoisia?
