Elämä on luopumista. Tätä on tullut paljon pyöriteltyä viime aikoina, kun elämässä tapahtuu sellaisia askeleita tai syklejä, että elämä ryöpsähtää yhden aikakauden eteenpäin.

Mummin poislähtö, mummi joka oli äitini ja mummin kodin tyhjeneminen ja kotia yhtäkkiä ei enää ole. Kesäpaikan siirtyminen uusille omistajille, kaikki ne poijut, jotka kiinnitti edesmenneet vielä tänne maan kamaralle. Paikat joissa mummin ja vaarin sielut majaili.

Nyt hiljakseen kaikki on poissa. Vain muistot elää sydämissä.

Kaikki on yhtä aikaa haikeaa, surullista ja myös kaunista. Olla osana tätä ketjua ja ”elää” niin kauan, kuin joku vielä muistaa meidät.

Kukaan ei saa mitään täältä mukaan, se laittaa miettimään myös tavaran merkitystä. Kaiken merkitystä. Tulisiko elää tästä syystä askeettisesti vai kuitenkin nauttia elämästä. Mistä saada merkitystä elämään? Millä on väliä loppupeleissä?

Tietystä alhon näkövinkkelistä kaikki on merkityksetöntä. Kaikki mitä me pienet muurahaiset täällä maan päällä puuhataan, tuntuu tietystä perspektiivistä älyttömältä. Kauhea puurtaminen ja murehtiminen ja tulee päivä ja meistä ei jää jälkeen juuri mitään.

Myönnän, että omaan ikäkriisiin on mahtunut myös elämän mielettömyyden ja mitättömyyden ajattelu. Vanhempien menetys, omat vaihdevuodet ovella, lasten kasvaminen ja sitä kautta tietty tarpeettomuuden tunne. Kaiken tämän nivoutuessa yhteen, välillä synkimpinä hetkinä on vaikea kaikessa sumussa löytää oman elämän tarkoitusta.

Kaiken tämän kasaantuessa huomaan, että päällimmäisenä olen alkanut murehtimaan ja pelkäämään, että läheisille tapahtuu jotain. Koska elämä on välillä armotonta, surullista ja tuskaa.

Juuri näistä syistä takaraivossa kuiskii mummini sanat, jotka haluan välittää kaikille näissä aalloissa rypeville ja omille lapsille.

Mummi 94v totesi, että ”Tiia kuules, olen vihdoin alkanut oikein kunnolla nauttia elämästä, enää ei tarvitse passata ketään, olen kaiken hemmottelun ja elämän herkut ansainnut.”

Ei ymmärretä mummia väärin. Mummi rakasti passata, keittää, hillottaa, pullottaa, vahata lattioita, silittää kalsarit, kutoa, laittaa mahtavaa ruokaa ja vaikka mitä. Mummi oli oman sukupolvensa edustaja, maailman ahkerin, joka ei levännyt laakereillaan. Mutta silloin harvoin, kun mummi lepäsi, mummi osasi pitää hauskaa.

Elämä on lyhyt ja hauras ja kaikkein tärkein merkitys on läheisillä ihmisillä ja sillä, että on hyvä toisille, että ne jotka jälkeen jäävät, muistelevat hyvällä. Elämä ei ole tuomitsemista vaan elämä opettaa, olen tälläinen ja tuo toinen on tuollainen ja se on aivan ok. Meidän ei tarvitse olla samanlaisia, ei tykätä samoista asioista, eikä edes olla samaa mieltä, mutta silti voimme kunnoittaa toisia ihmisinä.

Sitten siihen mummiin ja mummin viisauteen, elämästä kuuluu, saa ja pitää nauttia ihan hamaan tappiin asti. Olla juuri niin hassu kuin haluaa, harrastaa mitä haluaa, tykätä mistä haluaa, pukeutua glitteriin ja väreihin tai halutessaan pelkkään mustiin. Ikä ja muiden ihmisten asettamat rajoitteet eivät saa toimia pakkopaitana.

Katsoin eilen kahden vanhemman haastattelun ja nämä vanhemmat olivat tatuoitu kauttaaltaan, myös kasvoista. Parasta mitä heille oli koskaan sanottu, ”vitsi kuinka mageeta, että joku on noin rohkea ja uskaltaa olla juuri sellainen kuin itse haluaa.” Arvaatte varmaan kuinka paljon tuomitsemista he myös ovat saaneet osakseen ja vain siksi, että heillä on erilainen elämäntapa, he erottautuvat massasta vaikka ihmisyys on aivan samanlainen kuin kaikilla muilla.

Tuntuu, että ihan pian olen siellä, miltei maalissa, antaen armoa itselleni, että saan olla juuri sellainen kuin lystään, eikä koko ajan tarvitse olla miettimässä, tykkääkö muut tästä, mitä muut ajattelee. Ja silloin ymmärrän jetsulleen mistä se mummi puhui, mitä on totaalinen mielen vapaus.

Joten ei muuta kuin iloista viikonloppua ja ollaan omia itseämme, rakastetaan läheisiämme, juodaan muumilimppaa ja kyllästetään itsemme glitteriin, jos siis siltä tuntuu. 😉