Avainsana: avaruussisko

Seikkailusta seikkailuun Ad Astra

Seikkailusta seikkailuun Ad Astra

Tällä viikolla oli se päivä, jota vuoden pätkät oltiin suunniteltu, mutta se ihmeellinen aika vaan tuntui lipuvan sormien välitse. Mitä onko siitä jo vuosi, kun seikkailimme yhdessä Moskovassa.

Olen monesti miettinyt muitakin reissuja, kun ihmiset jakavat yhdessä kokemuksia, syntyy ryhmään reissun aikana erityinen kiintymys. Haikeutta tuntee siitä, ettei juuri tämä ryhmä varmaan ikinä enää kohtaa toisiaan. 

Ellin kanssa tämä avaruussiskous ehdottomasti sisältää avaruustaikaa ja tähtipölyä. Mikä todennäköisyys oli, kun hakuvideot Tuplan avaruusseikkailulle ilmestyi, tunsin Elliin heti tuttuuden tunnetta ja kommentoin Ellin videon alle, että toivottavasti pääsisimme seikkailemaan yhdessä.

Kun meidät molemmat valittiin Bootcampille ja näimme toisemme eräänä kesäisenä aamuna klo 6:00 steissin ovien edessä, Elli juoksi nauraen ja rutisti lujaa. Tiesin heti, että olin löytänyt merkityksellisen ihmisen elämääni. 

Saavuttuamme Moskovaan, minä joka en koskaan reissuilla nuku, nukahdin iltapäivällä päiväunille hotellihuoneessa ja Elli nukahti myös. Mitä ihmettä, päikkärit miltei vieraan ihmisen kanssa, tämä ystävyys oli selkeästi tähtiin kirjoitettu. 

Koko tämän vuoden on ollut Elliä ikävä ja olen seurannut Ellin elämää innolla. Elli tekee kaikkea sitä, mitä en itse nuorena uskaltanut, elää aidosti tässä hetkessä. Elli on elämää suurempi persoona, joka säteilee ihmeellistä valoa, on briljantti ja hauska ja myös tavallaan vanhakin persoona, sillä Elli on erittäin fiksu ja täynnä elämänkokemusta. 

Treffivalinnaksi meille oli varsin ilmeistä scifileffa. Se hetki, kun Elli veti vyölaukustaan villasukat ja meikäläinen Marimekkokassista, oli myös jotain käsittämätöntä. En tunne montaa ihmistä, joka vaihtaa villasukkiin elokuvateatterissa. Elli on tietenkin avaruussisko, mutta myös sielunsisko. Aika katoaa Ellin kanssa ja Ellin kanssa on voinut olla ensihetkestä asti myös hiljaa, eikä hiljaisuus ole ollut lainkaan painostavaa tai kiusaannuttavaa vaan rauhoittavaa. 

Miksi joidenkin ihmisten kanssa hiljainen hetki on äärimmäisen kiusallinen ja joidenkin ihmisten kanssa mahdottoman luontevaa?

Vaikka Ellin kanssa emme enää treffaisi, (toivottavasti ei niin käy), niin Elli asuu aina sydämessä. Yhdessä koimme järisyttävän seikkailun, jota puntaroimme vuosi sitten Moskovassa hotellihuoneessa yön pikkutunneille asti. Samalla jaettiin niin perhesuhteet, kuin elämän monimutkaisuudet. Ellin kanssa voi puhua mistä vaan. 

Tälläkin kertaa puhuimme kaikesta ja toki ruodittiin myös elokuva Ad Astra ja oli aika järisyttävää, että koimme elokuvan pienintä piirtoa myöten samalla tavoin ja olimme kiinnittäneet huomiota samoihin asioihin. 
Scififanina olin odottanut Ad Astra leffaa miltei vuoden. Tämä olisi se suuri scifileffa tapaus sitten Gravityn ja täydellisen Interstellar leffan jälkeen. Tähän hetkeen tuli panostaa ja valitsimme teatteriksi Itäkeskuksen IMAX salin.( Gravity oli muuten juuri se elokuva, jonka tiimoilta voitin Pohjoismaiden välisen kirjoituskilpailun, miksi haluan kokea painottoman lennon. )

Elokuva itsessään täytti odotukset ja ei täyttänyt odotuksia. Rakastin leffan suorastaan hartaan hidasta tunnelmaa ja etenemistä rauhallisella pieteetillä. Brad Pitt oli uskottava hieman ei tunteettomana, mutta tunteet syrjään laittaneena miehenä. 


Peukut ettei Brad Pitt ole käynyt kauneusleikkauksissa, sillä jos niitä silmäpussukoita ja ryppyjä ei olisi ollut ja nassu olisi ollut täynnä kireyttä ja botoxia, tuota surua ja tyhjyyttä ei olisi ilmeettömästä naamasta millään voinut tulkita. Yksi ”mutta” oli tässäkin kohdassa, paljon muita ilmeitä ei sitten näkynyt, mutta toisaalta rooli ei olisi antanut niihin myöten. 

Valitettavasti vaikka botoxia ym. ei ole mitään vastaan, juuri näyttelijän kykyyn tulkita rooleja, vaikuttaa ilmeettömyys totaalisesti. Aivan no no minulle, sillä ilmeikkyys ja naamarypyt ja naaman rypistyminen voivat vain luoda uskottavuuden eri tunnetiloihin. Kuminaama ei vaan pysty tulkitsemaan kaikkia tunnetiloja. Siksi näyttelijöiltä pitäisi kieltää liiat kauneusleikkaukset. Muille ne sitten sallittakoon. 
Ad Astran alussa tapahtuu jatkumona asioita, jotka alkoivat tuntua liian käsikirjoitetulta, miten nyt noin paljon tiettyjä sattumuksia tapahtui janassa. Se ärsytti, koska niihin tuli kiinnitettyä huomiota ja tapahtumat tuntuivat epäuskottavalta. 

Toisaalta oli huikeaa katsoa valkokankaalta valtavan upeasti luotua avaruutta, matkustamista avaruudessa, tulevaisuuden visioita. Kyseessä ei ole show, eikä elokuva, joka sinällään viihdyttää vaan aavistuksen surumielisyydellään tyhjäksi jättävä elokuva. Ei huonolla tavalla vaan juonellisesti koskettaen sielun sopukoita ja katsojana tuli olo, kuin olisin tirkistellyt toisen ihmisen tuskaa. 

Menin elokuviin odottaen avaruusseikkailua, avaruudellista iloa, mutta sainkin kokea ihmissuhteiden vaikeuksia, tyhjyyden tunnetta, vanhempien rakkauden etsimistä. Pitt tulkitsi näitä tunteita hiljaisen viipyvästi, joka jätti oman ihon alle elokuvan jälkeen surumielisyyden ja kaikkensa antaneen fiiliksen. Kuin olisin ollut toisen ihon alla. Näyttelemiseen ei tarvita suuria eleitä, aidosti elävät silmät vain riittävät. Kuin Brad olisi antanut avioeron ja epäonnistumisen tuskan rooliinsa, omakohtaisesta tuskasta ammentaen. Välillä jopa roolisanat kuulostivat, kuin ne olisi kuiskattu Angelinalle. 

NYT TULEE JUONIPALJASTUS, älä lue. 

Elokuvan suurin pettymys oli kuitenkin avaruushullulle siinä, että kun kuitenkin matkataan omassa aurinkokunnassa, eikä ole pötkitty pitemmälle avaruuden äärettömyydessä, ei voida sanoa ääneen, ettei avaruudessa ole elämää. Että isän pakkomielteinen etsintä sai vastauksen, elämää ei ole. Tämän jälkeen ei ollut enää syytä elää. (Olisi vain matkustanut kauemmaksi, hih)

Juonellisesti tämä pikkuseikka oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä. Älä hukkaa itseäsi mahdottoman etsimiseen, se kaikki tärkein on lähellä. Ihminen ei ole mitään ilman toista ihmistä, oli Ad Astran punainen lanka yhtä lailla, kuin superhienon tositarinaan perustuvan elokuvan juoni In to the Wild. Valitettavasti itselle tämä sama punainen lanka ei toiminut vaan tuli tunne toistosta. 

Koska koin In to the Wild elokuvan teeman niin valaisevana ja järisyttävänä. Miten ihminen joka haluaa paeta ihmisiä ja kaikkea elämää, elää erakkona, ymmärtääkin kuoleman saapuessa, ettei ihminen ole ihminen, ilman toista ihmistä. Toista kertaa sama juoni ei vaan voi hätkähdyttää samalla tavalla ja tästä asiasta Ad Astra kärsi Ellin ja minun kohdalla, vaikka tämä ei ole toki Ad Astran syy vaan Ellin ja minun vahvan In to the Wild elokuvakokemuksen. Jollekin toiselle ihmiselle Ad Astran juoni voi olla todella säväyttävä. 

Ihminen ei voi paeta itseään ja paetessa, sitä on ontto tyhjä kuori, koska ei elä. Voi vaikka kuinka seikkailla, etsiä vastauksia avaruudesta, mutta ne todelliset vastaukset löytyvät sisältä ja se mielenrauha. 

Huomasin seuraavana päivänä miettiväni ajoittain Ad Astraa. Elokuva on silloin aina hyvä, kun sitä jää miettimään. Kun elokuvan tunnetila ja viipyilevä rauhallisuus jää itsellekin päälle. 

Kun tokenin In to the Wild elokuvan yhteneväisyydestä, oivalsin, että näin jotain todella hienoa. Suorastaan taiteellisen kuvauksen avaruudesta, kuin olisin ollut matkalla itsekin mukana. Surumielisen hahmon, ihmisen joka on varjo itsestään, joka ei elä vaan etsii ja samalla pakenee itseään.

On scifileffoja kuten Star Wars eli satumaailmoja. Sitten on ns. todellisia avaruuselokuvia, jotka kertovat mahdollisista tulevaisuuden todellisuuksista ja näistä kahdesta Interstellar ja Ad Astra ovat parhaita elokuvia mitä on ikinä tehty. Interstellar monipuolisuuden vuoksi vieläkin ykkösenä, mutta Ad Astra piirun verran kakkosena, koska Ad Astra ei ole scifihörhön unelma, kuten Interstellar vaan juonellisesti elokuva, jonka olisi voinut siirtää vaikka viidakkoretkelle. 

Isä joka etsii jotain, poika joka etsii isäänsä ja se lopputulema, että etsiessään sitä menettää sen kaiken, mikä on arvokasta ja todellista ja ihan siinä vieressä, ja jota pitää itsestäänselvyytenä ja joka on loppupeleissä elämässä kaikkein tärkeintä. 

Ajatellaan vaikka hienon uran tehneitä ihmisiä, jotka ovat omistautuneet työlleen. Kuoleman lähestyessä, eivät hekään muistele enää itse työtä vaan enemmän menetettyjä hetkiä rakkaittensa kanssa tai niitä vietettyjä hetkiä rakkaittensa kanssa, elämän aitoja kohokohtia.

Näistä syistä Ad Astra on elokuva, joka sopii myös ei scififaneille, sillä elokuvan tärkein juoni satutaan vain kertomaan henkeäsalpaavan upeasti kuvatussa avaruudessa, mutta on muuten ihmissuhteitten kannalta oivaltava ja tärkeä. Rakasta ja arvosta mitä sinulla on. 

Tähtiä 4,5 ja puolikas lähti siitä lapsuksesta, ettei meidän aurinkokunnassa ole elämää. Juu varmasti on näin, mutta avaruus on ääretön ja tuo ihmisen omassa aurinkokunnan kuplassa heitetty lause on avaruuden suuruuteen nähtynä kovin miniatyyrimäinen lause ja edustaa minulle samaa kastia, kun pieni tietämätön muurahainen toteaa, että maapallo on näkkileipä. Koin turhautumista. 

Brad Pitt oli loistava tässä roolissa, mutta silti pääsi vapaanäyttelemään vain  parilla ilmeellä, joten vaikka näyttelijä istuu kuin hansikas tiettyyn rooliin, vielä Bradin näyttelemisen suhteen olen omalla kohdalla varauksella ja odotan, että lunastaa lisää syvempiä rooleja ja  jotka vaativat ilmeikkyyttä. 


Näitä rooleja varmasti tulee, koska komeana miehenä Brad on antanut itsensä ikääntyä arvokkaasti, asia josta saa taas lisäpisteitä ja paljon. Siltikin Brad meni tällä roolilla heittämällä uudelle tasolle, sillä roolityö oli niin naulitsevan hieno. Tästä elokuvakokemuksesta lähtien, Brad on minulle vakavasti otettava näyttelijä. 

Seikkailuista seikkailuun, mitä ihmettä? Viime yönä vaan sattui venäläiset hyökkäämään ja jouduin jättämään eläimet ja kaiken, venäläisten sotilaiden kaapatessa meikäläisen Siperiaan. Passin ehdin kaapata kainaloon, jotta voin mahdollisesti ylittää rajan ööh vaikka uiden. 

Lisäksi hyppysissäni oli Nokian ikivanha kännykkä, jolla ehdin kuolemaa uhaten laittaa miehelleni viestin ”olen hengissä ja kuoleta luottokortit.” Jeps ehdin murehtia, etteivät vaan venäläiset vinguta luottokortteja ja miehelleni tulee ikävä yllätys. Tämä nauratti meitä aamulla. 

Lisäksi uni jatkui vielä vessareissun jälkeen ja seuraavaksi olin päässyt pakoon uiden, mutta saari olikin venäläisten. Kiersin saaren, mistään ei oikein päässyt hyppäämään takaisin mereen, ilman henkeään uhaten. Lopulta löytyi pieni rantakaistale ja pääsin uimaan suomalaiselle saarelle, josta odottamaan kyytiä kotiin. Tässä välissä eräs nainen kuiski kaislikon keskeltä, että tule tänne piiloon, venäläiset tulee.

Pyydän nyt anteeksi kaikkia venäläisiä kohtaan tätä untani. Mutta Putinilta en pyydä. Tässä saattaa olla viitteitä lapsuudesta ja isovanhempien sotatarinoista tai eilisestä harkinnasta lukea kirja ”Tulisiipi”, joka kertoo suomalaisen siirtolaisuuden historiasta ja Neuvostoliiton 1900-luvun kuohunnasta. 

Mene ja tiedä, mutta tänä aamuna oli taas olo, kuin olisi kaikkensa antanut. Sodan uhka jäi kuitenkin kytemään mieltä, miten se on toisille ollut todellisuutta ja miten toisille se on tänä päivänäkin sitä. Miten onnekas olen, että täällä shaalin alla voin syödä korvapuustia syvässä rauhassa ja nauttia kanelipullaa. 

Uni kuten Ad Astra viestii, arvosta pieniä hetkiä, sitä mitä sinulla on, sillä ne hetket ovat kaikki. 
Joten myös kaikille ei scififaneille, menkää nauttimaan järisyttävän upeasta visuaalisesta avaruudellisesta kauneudesta valkokankaan ääreen. Brad Pittin vaikuttavan hiljaisesta ja eleettömästä roolista ja ihmisen mielipuolisesta etsintäretkestä, jolloin menettää jotain kaikkein arvokkainta, itse elämän ja ihmissuhteet. 

Ne jotka eivät ole nähneet In to the Wild elokuvaa, niin suosittelen. Perustuu tositapahtumiin. Mikään picnic elokuva ei ole, kuten ei Ad Astrakaan, kumpikin jättää katsojan hiljaisen nöyräksi, mutta saa tuntemaan turvaa ja kiitollisuutta omasta elämästä ja niistä rakkaista ihmisistä, jotka kuuluvat elämään. 

Kaksi elämää isompaa elokuvaa kyllä ja ihana Elli ja vielä venäläisten hyökkäys, mikä viikko!

Kaikki me tunnemme ihmisiä, jotka pakenevat itseään, eivät keskity miettimään, mikä elämässä on arvokkaita. Eivät saa iloa elämän pienuudesta, vaan etsivät aina jotain suurinta elämystä, koska eivät välttämättä muuten tuntisi olevansa elossa? 

Tämä kaikki on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoista, kuten myös se, miten toisen ihmisen kanssa voi olla tutustumisen ensihetkistä turvallisesti hiljaa, kun toisen ihmisen kanssa hiljaisuus on kuin kiusallinen huutomerkki siitä, ettei teillä kahdella ole mitään juteltavaa. 

No niin ja nyt nautinnolla perheen kanssa rauhallinen viikonloppu, kahvi ja kanelipulla, voisiko olla parempaa. Noh tietty meikäläiselle voisi, jos perheen kanssa saisimme nauttia tämän hetken avaruusaluksella. 


Haha, mutta ei mahda mitään, unelmoida saa ja antaa mielen häilyä tähtitaivaalle, kunhan ei hylkää kaikkea muuta tärkeää, oman palonsa varjolla. (Toki on ihmisiä, jotka meidän kaikkien eteen antavat koko elämänsä, harjoittaen töitä ihmiskunnan hyväksi eli nyt puhun tästä omasta lilliputtielämästä)

Ihanaa viikonloppua kaikille. <3