Avainsana: eitunnumissään

Ei tunnu missään eli meikäläisen haastattelu Kotivinkissä

Kotivinkki haastatteli meikäläistä jossain kohden kesällä lehtijuttuun ”Ei tunnu missään”. Otsikko on aika herättävä ja tietenkin myös samalla kyselevä, että tuntuuko tässä iässä enää mikään missään?

No kyllähän toki tuntuu, mutta monesti kyllä kiitän jotain suurempaa voimaa siitä, että olen jo ajat sitten hypännyt pois vuoristoradan kyydistä. Miten raskasta nuorena oli, kun kaikki kokemukset ja tunteet olivat uusia ja sitä kautta niihin suhtautuminen. Oli vahvaa surua, iloa ja pettymyksiä. 

Oli myös paljon ehdottomuutta, mutta elämä on opettanut, ettei juuri sellaista olekaan kuin absoluuttinen totuus ja on mahdollista olla asioissa kahta mieltä tai vaikka montaakin mieltä. Se kuka on oikeassa, sellaisen todistelun tarve on kadonnut jo ajat sitten. 

Ajoittain tosin vieläkin löytyy pientä oikeustaistelijaa, jos koen suurta epäoikeudenmukaisuutta tai vääryyttä joltain taholta ja etenkin ystäviäni ja rakkaitani olen hanakka puolustamaan. Monesti kuitenkin tähänkin ikään ehtinyt ”oikeustaistelija” saa huomata, että aina kun puolustaa jotain asiaa, samalla pyllistää toiseen suuntaan ja lopulta jopa saattaa joskus kaduttaa, voi miksi en pysynyt vain hiljaa.

Tästä ehdottomuudesta, joka hyvin vahvasti kuuluu nuoruuteen, ei kuitenkaan ollut lehtijutussa kyse vaan erilaisten tunteiden käsittelystä ja miltä nykyään ilon ja  onnen tunteet tuntuu. 
Nuorena oli hirmuinen into kokea ja nähdä kaikki mahdollinen, nyt on elämän rajallisuus tullut vastaan ja ymmärrys, etten millään ehdi nähdä ja kokea kaikkea, että tulee valikoida ne tärkeimmät asiat.

Ehkä suurin särkyminen ja haavoittuvaisuuden tunne omassa mielessä onkin elämän hauraiden siipien havina mielen taustalla. Ymmärrys, että elämä on lahja ja kovin lyhyt sellainen. Nuorena koin oloni kuolemattomaksi ja elämän olevan ikuinen seikkailu. 

Siltikin vaikka elämän lyhyys on tullut lähelle, ei se aiheuta kiihkeitä pelon tunteita vaan pikemminkin oivallusta, että pienetkin asiat on tehty nautittavaksi ja minulla on vain yksi elämä ja saan elää sitä oman näköisesti.
Uskon, että elämän on tarkoituskin noudattaa tiettyä kaavaa ja valojen on luontaisestikin hyvä hieman ”hiipua” pitkän matkan varrella. En pysyisi järjissäni, jos eläisin vieläkin sitä samaa nuoruuden vuoristoratakyytiä ja koen mielen seestymisen tervetulleena. Koen myös meneväni jotain kohden, kenties lopullista sielunrauhaa. 


On aika kaunis ajatuskin, että jos saa elää terveen elämän, sitä on henkisesti valmis ja jo seikkailuihinsa väsynytkin ja matkansa päässä valmis vaipumaan ikiuneen. 

Jos kaikki tunteet olisivat vieläkin pinnassa, en usko, että ikääntyvä fysiikkani moista kyytiä enää kestäisi. Kaikki menee siten, kuten on tarkoitettukin ja se tuntuu hyvälle.
Kotivinkin juttu päättyykin lauseeseeni ”Tunnen edelleen iloa, mutta rauhallisemmalla tavalla. Nykyään ilo on olotila ei piikki”. 

Tässä jutussa en käsitellyt Kotivinkin juttua kokonaisuudessaan ja Kotivinkin jutussa tekstiä muutenkin tukee psykologi ja filosofian tohtori Marja Saarenheimo. Oli mielenkiintoista saada tieteellisestä kulmasta vahvistusta omille ajatuksilleen ja sille, että kaikki on oikeastaan ihan biologiaa ja näin aivojen ja kropan toimintojen kuuluukin mennä.

Minkälaisia tunteita siellä heräsi jutusta? Huomaatko iän tuovan tunteiden lievenemistä ja ylipäänsä rauhoittumista ja onko voimakkaita tunteita ikävä? Kyllä täälläkin joskus niitäkin on  ikävä, mutta sitten kun järjellä ajattelee minkälaista kyytiä niihin tunteisiin liittyy, niin ei kiitos enää.. Tuleeko kotiin Kotivinkki tai oletko lukenut kyseisen jutun?

Aurinkoista sunnuntaita kaikille. <3