Avainsana: elämäntarkoitus

Universumin ajattelusta lohtua

Universumin ajattelusta lohtua

Bongasin muutama viikko sitten jossain tekstin, joka meni jotenkin näin: ”Ihminen on kadottanut itsensä suhteessa universumiin.” Hyvin tuttua eikö vaan, elämme maapallolla ja katsomme maailmaa omasta perspektiivistä, omat huolet, haasteet, stressit ja ilot. Universumi on jossain kaukaisuudessa ja jotain selittämätöntä.

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut muutaman kerran täällä blogissa, saan universumin ajattelusta lohtua. Universumi on aina ollut ja tulee aina olemaan ja me olemme osa tätä ykseyttä. Jonain päivänä oma ruumis maatuu ja katoava energia yhtyy universumin energiaan ja kauniimmin sanottuna, muuttuu osaksi tähtipölyä. Tähtipölyssä energiamme kohtaavat edesmenneet.

Mieheni kanssa olemme innoissamme seuranneet Disney+ National Geographic kanavan sarjaa ”Cosmos A Spacetime Odyssey”, joka on antanut tukea ihmettelemään elämän ja maailman ihmeellisyyttä.

Ohjelmassa mm. ”kutistutaan” molekyylitasolle eli niin pieneksi, että mahtuisimme miljoona kertaa yhteen hiekanjyvään. Proteiinit nimeltään kinesiinit kuljettavat tavaraa solun sisällä, hieman kuin muurahaiset pesään. Kuin elävät pikkualienit solujen sisällä, joille solu on oma iso universumi.

”Elämän turvapaikka löytyy tumasta. Tuman sisällä sijaitsee DNA eli geneettinen koodimme ja se on kirjoitettu kielellä, jota kaikki elämä osaa lukea. Yhdessä DNA-molekyylissä on yhtä paljon atomeja kuin tavallisessa galaksissa on tähtiä.”

Me olemme kaikkia pieniä universumeja. Avaruus ja me kaikki olemme yhtä. Kaikilla elollisilla on samankaltainen DNA ja itse asiassa olemme sukulaisia puiden, sienien, kaiken elollisen kanssa, ns. kaukaisia serkkuja toistemme kanssa.

Tämä kaikkihan on tullut opittua joskus koulunpenkillä. Silloin joskus kaikki tämä oli jopa tylsää jorinaa ja vaikka nuoren mieli elämää ihmettelikin, niin tavallaan etenkin teininä, maailman perspektiivi saattoi olla kovin pieni ja omat ongelmat tuntuivat kovin isoilta.

Tässä iässä kaipaan universumilta lohtua. Vanhempien eli mummin ja vaarin menehtyminen ja miehen vanhempien ikääntyminen ja toki oma ikääntyminen ja lasten kasvaminen on tuottanut tietynlaista ahdistusta. Mitä kaiken jälkeen on, elämä on kovin lyhyt, suorastaan vitsi, kuten isäni joskus sanoi. Nuorena sitä luulee olevansa kuolematon ja iätön ja tässä iässä oivaltaa, että kaikki voi keskeytyä ihan tavallisena päivänä.

Näistä syistä jo pienenä katsoin avaruuteen, kurkotan sinne harvasen viikko, etsiäkseni ja saadakseni jotain lohtua ja myös vakautta elämän järjettömyyteen.

Katsoin tässä taas avaruusleffaa, joka alkoi näin:

”Olemme niin vihamielisyyden pauloissa, että unohdamme usein, kuinka moni asia yhdistää maailman ihmisiä. Ehkä me ”kaipaamme” jotain ulkopuolista uhkaa, joka saisi meidät tunnistamaan yhteisen siteemme.”

”Ajattelen joskus, kuinka pian erimielisyytemme katoaisivat, jos me kohtaisimme vieraan uhan maailman ulkopuolelta.

”Silti kysyn: ”Eikö keskuudessamme ole jo vieras voima? Mikä olisi vieraampaa kansojemme yhteisille toiveille, kuin sota ja sodan uhka?”

Näin olen usein itsekin miettinyt, että vasta joku isompi sairaus/virus/bakteeri/alieneiden hyökkäys, joka pyyhkisi 99% ihmiskunnasta, saisi ihmiset yhdistymään yhtenäiseksi kansaksi. Ei enää rotuja, ei erottelua, ihmiset yhdessä oivaltaen elämän hienouden ja maailmankaikkeuden upeuden ja samalla kunnioittaen elämän haurautta.

Nythän korona on vaan saanut meidät pelkäämään jopa ruotsalaisia, muukalaisviha on korostunut entisestään, kyttäämme toinen toisiamme, kenellä on kasvosuoja ja kenellä ei. Kun toiveissa olisi, että tässäkin olisimme yhdessä, ihmiset vastaan korona, eikä ihmiset vastaan ihmiset.

Joskus syventyminen solutasolle auttaa. Miettiä elämän ihmeellisyyttä, miten suuri lahja on syntyä tälle planeetalle, maailmankaikkeuteen ja miten oikeastaan ihmisen solun sisällä on jo vastaava hieno oma universuminsa, vastaava kuin avaruus itse.

Jopa itse silmä on hienompi ”rakennelma” kuin mitä pieni ihminen on ikinä keksinyt. Hienompi ja monisyisempi ”kone.”

Heti on lohdullisempi olo, jokainen meistä on merkityksellinen oma universuminsa maailmankaikkeudessa, pala jotain isoa suunnitelmaa. Joskus on hyvä kurkottaa kauas, jotta näkee katsoa lähelle.

Miten siellä teidän suhde universumiin? Onko se enemmän maapallokeskeistä vai kurkotatteko tähtiin?

Tähtitieteellisen upeaa viikonloppua kaikille. <3