Avainsana: etukäteisjännitys

Jännittäjän sulkeiset

Jännittäjän sulkeiset

Huomaan taas työstäväni suurempaa sisäistä vyyhtiä eli sisäinen minäni puhuttelee itselleni, että miten pääsisin jännittämisestä irti. Olen jopa päättänyt yrittää hyväksyä jännittämisen osana minua, asiana joka on vaan hyväksyttävä. 

Vaikka kokisi mitä ja vaikka kuinka paljon uusia ihmisiä olisi kohdannut ja vaikka kuinka monessa suossa ja liejussa olisi keitetty, niin jännittäminen ei katoa kaikesta kokemasta  ja kokemuksista huolimatta minnekään. 

Olen monesti kirjoittanut, miten saan ihmisistä energiaa, mutta miten uudet ihmiskohtaamiset myös vievät veronsa ja kohtaamisten jälkeen pitää vetäytyä luolaan aivomyrskyltä tai yhtälailla aivosumulta himmaamaan. 

Olen tässä viime aikoina pohtinut, että kuinka suurena osana tuo etukäteisjännittäminen toimii energiasyöppönä, tässä ihmisten kokonaiskohtaamisessa eli jos se ei menekään niin, että uudet ihmiskohtaamiset väsyttää, vaan se jännittäminen?


Jännittäminenhän on äärimmäisen väsyttävää ja etenkin, koska jännittäjänä sitä valvoo usein öisin ja miettii täysin turhia. No tähän voisi nyt joku todeta, että kenellä on kerran aikaa vatvoa turhuuksia, ei todellisia ongelmia olekaan, eli luxusmurheita tässä vaan murehdin. Kannattaa kuitenkin luottaa siihen, ettei murheilta tässä elämässä säästy kukaan eli murheitakin on yön pikkutunneilla tosiaan pureskeltu. 

Olen kuitenkin optimistisesti halunnut uskoa, että kaikki ikävät kokemukset jotenkin jalostavat ja vahvistavat ja vievät minua kohti jonkinlaista vanhuuden valaistumista eli zen-tilaa. Kohti jotain harmonista pääteasemaa, jolloin minä olen valmis, ehjä ja hyvällä tavalla itsevarma ihminen, valmiina maallisen tomumaajaani. 

Mutta jos kuitenkin totta puhutaan, niin hölönmarjat sentään tai jotain sinne päin, jos ikävät kokemukset ovatkin vahvistaneet, niin ei ainakaan tarpeeksi, sillä jännitän kaikkea mahdollista yhä edelleen.

Voin vaikka jännittää tämän päivän melontareissua. Tuleeko vessahätä, voinko oikeastaan juoda lainkaan kahvia aamulla,  jos iskee kanootissa se vessahätä. Ehkä olisi parempi ottaa kofeiinitabletti, etten olisi niin unipöhnäinen, mutta ei tulisi sitten sitä kauheaa vessahätää väärässä tilanteessa. Apua, voihan se vessahätä siltikin iskeä eli uskallanko juoda aamukahvia vai en, en kuulkaas uskalla…

Melonta hommiin meille laitetaan urheiluvaatteet päälle. No minä tässä sitten etukäteen murehdin myös sitä, että löytyykö riittävää vaatekokoa minulle. Mitä jos aiheutan kiusaannuttavan tilanteen järjestäjille, kun yritän kiskoa S-kokoisia makkarakuorisia asuja ylleni. Hirveää on jännittää jopa toisten puolesta, etten minä omalla nolauksellani samalla  nolaa muita ihmisiä.  

Tälläisissä tilanteissahan sitä sitten ei muuta kehtaa, kuin laittaa ne liian pienet vermeet päälle, jotka ratkeavat tietty heti kanoottiin laskeutuessa tai siitä noustessa. Ai niin, mitäs jos en pääse kanootista ylös, sekin vielä… 

Tuli kyllä tässä sitten samalla vielä lisäjännitystä siitä, mitäs jos ei ole ketään tuttua ihmistä mukana, että onhan kaikki nyt varmasti kivaa sakkia. Tätäkin pitää aina etukäteen jännittää, että tunnenko oloni ulkopuoliseksi ja pitääkö sitten väen väkisin yrittää punkea sisäpiiriin ja miten hivuttautua seuraan sillä lailla vaivihkaa. 

No sitten on vielä läskipyöräajelua, sitäkin jo murehdin, jos ei kunto riitä ja olen joukon riippa ja kaikki joutuvatkin polkemaan kohteliaisuuttaan minun etanamaiseen tahtiin. Ai kamala, on tämä elämä ja jännittäminen ja ihan minne vaan meneminen mietinnän paikka. Niin kovan mietinnän, että aina mietin päivätolkulla ja märehdin, voinko lähteä mukaan, kun on näin moninaiset ongelmat. 

Usein sitten päätän sanoa rohkeasti ”kyllä”, jos jonnekin minut kutsutaan ja heti tuon ”kyllä” sanan jälkeen alkaa tietenkin pienoinen katuminen ja ainakin armoton veivaaminen. Miksi menin lupautumaan ja ai, että taas stressatuttaa niin kovasti. 


Mutta tiedättekö mitä, aina itse kokemuksen jälkeen, en ole koskaan mukaan menoa katunut, vaan päinvastoin, aina on ollut kivaa. Ihmiset ovat pääsääntöisesti aina olleet kivoja ja näin olen saanut elämääni myös mahtavia uusia ystäviä. Eläköön rohkeus!

Vessakin on muuten yleensä löytynyt, vaikka kesällä yhdellä reissulla, kerron reissusta joskus lisää myöhemmin,  mutta tuolla reissulla kävi sitten juuri se kamalin asia, joka sai taas miettimään kannattaako  minun ikinä ilmiintyä ylipäänsä minnekään, vaan pysyä vaan neljän seinän sisällä kotona ja tiiviisti vessan lähellä.


Jouduin meinaan tuolla reissulla menemään puskalirulle eräässä ulkotapahtumassa ja miten  siinä sitten kävikään. Noh päällä oleva vaate pukiessa sitten tipahtikin siihen lirukasaan ja tuli märäksi. Siinä sitten muista erkaantuneena kuivattelin itseäni paahtavassa auringonpaisteessa ja minulle huudeltiin, että ”kannattaa ehkä tulla sieltä suorasta auringonpaisteesta varjoon”, johon  minä tietenkin luikautin häpeältäni hätävalheen ”täällä tuulee niin kivasti”, että täällä sitä vaan raikastutaan. Juu ei tuullut ei, vaan oli suorastaan pirullisen läkähdyttävää. No mutta hyvää tässäkin  kuumassa tilanteessa oli, että vaate ainakin kuivui vikkelään.

Eli tätä kun on elämä, niin ei ole ihme, että jännittää. Mutta hei tuostakin selvittiin ja vaikka asuni saattoi sitten vähän haiskahtaa muulle joukolle, niin kukaan ei ainakaan kohteliaisuuttaan sanonut mitään. Asua kyllä pyyhin lehtiin ja maahan tuhat kertaa juuri tuon raikastamisen vuoksi. Mutta kun näitä aina sattuu, niin panee se miettimään yön pikkutunneilla, että mitähän taas tapahtuu.

Eli peukut pystyyn, ettei iske kanoottivessahätä, etten molskahda veteen, että pääsen coolina kanootista ylös, ettei tarvitse kutsua nosturia apuun. Että peffa kestää sen pyöräilyn ja pohkeet, että peruskunto riittää, eikä muut ole sellaista kisaavaa materiaalia, että kuka perillä ekana. 

On tämä rankkaa tämä turhan murehtiminen ja välillä mietin, vähemmilläkin aivosoluilla voisi pärjätä tai ne aivosolut voisivat kohdistaa itse itsensä, vaikka jonkin matemaattisen tärkeän yhtälön ratkaisemiseen, ennemmin kuin tyyliin missä on vessa ja uskallanko mennä minnekään, kun olen tälläinen kävelevä katastrofi kuitenkin. 

Jännittäminen kuitenkin  itse asiassa viestittää, että tämä asia on minulle mieluisa ja tärkeä ja siksi tässä nyt vain vähän jännittää eli ainakin sitä on elossa tunteittensa kanssa, eikä pystyynkuollut. 

Jännittäjän sulkeisilla viittaan yön pikkutunneilla itseni psyykkaamiseen, ota aamulla kofeiinitabletti, ota reppuun vessapaperia, ota kosteuspyyhkeitä, laita pöksyihin varulta kuitenkin Tenat ja hymyile muille ihmisille, mutta älä hymyile, kuin heikkopäinen tai sitten et ainakaan saa uusia ystäviä. 

Sen pituinen se, tänään tämän julkaisun jälkeen melotaan ja ajetaan läskipyörillä ja nähtäväksi jää, paukkuuko makkarankuoret päällä vai löytyykö keskivartaloiselle sopivat kuteet ja löytyykö se vessa?
Joskus haluaisin nukkua yöni hyvin ennen, kuin on jokin kivakin tapahtuma, enkä käyttää yötäni tälläiseen turhan vatvomiseen, mutta mitä on vuosia vierinyt ja unettomia öitä,  niin hyväksyttävä se on, minun aivot, minun murheet, minun elämä ja minun toilailut. 

Miten siellä, käyttekö tälläisiä sulkeisia yön pikkutunneilla ja murehditteko samalla ihan älyttömiä. Vai menettekö vain rohkeana soitellen sotaan ja kaikki yleensä meneekin hyvin ja ihan ilman turhia murehtimatta. Miten te murehtijat taasen selviätte kaikesta tästä  murehtimisesta? Miten murehtimiseen käyttämän energian voisi kanavoida johonkin muuhun?

Ihanaa tiistaita kaikille ja loppuraportista sitten kuulette, miten taas kaikki meni. 🙂


Ai niin ja asiasta tuhanteen, muistakaa osallistua klik Instagramin puolella kymmenen upean sheet mask kasvonaamion arvontaan. Tänään on viimeinen päivä aikaa osallistua. Säännöt ja palkinto löytyy Instan puolelta. 


<3