Avainsana: fazer

Ihana tarina, silmät kostui!

Luin sydäntä lämmittävän jutun Fazerin sivuilta ja tämä tarina on pakko jakaa täällä. Fazun uutiskirjeen olen tilannut ajat sitten, koska tämä herkkupylly haluaa pysyä ajan tasalla niin herkku uutisissa, kuin Fazun mainioissa resepteissä. Niin ja jokaista uutta herkkua on ainakin pakko maistaa kerran, eiks je. 
On fiilis, että olen kasvanut Fazerin kanssa käsi kädessä pienestä pitäen. Isovaarin lempisuklaa Wiener Nougat, oman vaarin lempparit Kiss Kiss karkit ja Fazerin sininen. Isä osti Fazun bebeleivoksia ja tänäkin päivänä kaikki muut bebet maistuu kummalta. Joulupöydässä Vihreitä kuulia. Kaikki muu, mikä ei ollut Fazerin, ei maistunut suussa aivan samalta, eikä maistu vieläkään. Monesti jotain kummaa niissä vieraidenkin maiden suklaissa on. 

Huomasin eilenkin natustelleeni Fazerin punaista eli vaaleaa maitosuklaata, jota käytetään muuten Fazerin ruskeassa levyssä eli pähkinärouhesuklaassa. Eilen illalla mies toi kauppareissulta tälle niiskuneidille Geisha levyn, kyllä oma rakas lempparisuklaani tuntee eli sehän on tietenkin Geisha ja, ja, ja…

No mutta siihen tarinaan, tämä juttu Sattuma loi ystäväporukan, joka on nauttinut aamukahvinsa yhdessä jo 30-vuotta sai ihan silmäkulmat kostumaan ja liikutti kovasti. Vaikka tälläistä tarinaa ei itsellä ole kerrottavana, ei se tarkoita sitä, ettei omat ystävätarinat olisi vähintääkin yhtä arvokkaita tai mielenkiintoisia. 

Juuri se, että ystävyys syntyy sattumasta, on täysin riippuvainen vapaaehtoisesta tahdosta, kun kahviporukan ystävää ei näy, heti syntyy kaipaus. Sen itsekin huomaa, että jos ystävän kanssa tulee pitkä hiljaiselo, tulee tunne, että onhan kaikki hyvin. Ystävää ei tarvitse joka päivä nähdä, kunhan tietää, että olemme siellä toinen toisillemme aina tarvittaessa ja niin ilon ja tuenkin kautta. 

Kahviporukalla on mitä mainioin rytmi ja syntynyt saumaton tiivis rutiini, joka on suorastaan kadehdittavaa. Tuossa porukassa, jos joku on reissussa tai flunssassa, niin aina löytyy kahviseuraa. 

Tästä porukasta tulee mieleen mummin ompeluseura, aluksi ommeltiin, lopulta vaan kokonnuttiin joka toinen kuukausi eri ystävän luona syömään, juttelemaan, nauramaan ja herkuttelemaan. Ikimuistoisimmat taisi olla ne ompeluseurat, joista ei tosin jälkikäteen muistettu mitään. Nuo seurat vietettiin mummin ja vaarin mökillä. Vahingossa paukkuihin oli mehun sijaan laitettu vahvaa viiniä ja siitähän ilo syntyi. Hihi ei tainnut puikot kilkattaa sinä iltana. 
Ei kiistellä, ei politikoida, mutta ah voidaan jutella mustista aukoista ja mielenkiintoisista aiheista, mutta ei synkistellä. Samanhenkinen porukka, yhtenäinen arvomaailma ja myönteinen ilmapiiri vetävät miehet Kluuvikadun kahvilaan päivästä toiseen.
”Vaikka itsellä olisi jonain aamuna huono fiilis, se unohtuu pian, kun pääsemme vauhtiin”, Tapio summaa.”

Olen usein täällä blogissakin todennyt, ettei ihminen ole ihminen ilman toista ihmistä. Paras ystävyys on sitä, että uskonnollinen ja poliittinenkin kanta voi olla eriävä, mutta mielipiteistä voidaan jutella ja hyvässä hengessä väitellä vaikka hamaan tappiin asti, mutta riitelemättä tai toisen mielipidettä vähättelemättä.


Pakottamatta toista yhtymään omaan mielipiteeseen. Juuri tässä pakottamisessa on yksi ystävyyden ja inhimillisyyden pahimpia sortumisvaaroja. 

Mikään ei voi olla rikastuttavampaa, kuin se, että omaa ajatusmaailmaa virkistää ja ravistaa vastakkaisetkin mielipiteet. Joskus sitä voikin olla ihan äimänä, että hei miten en tuosta kulmasta tätäkään asiaa ole osannut ajatella. 
Vaikka tämä kahviseurue ei kovin vakavia haluakaan jutella ja haluaa pitää yllä hyvän mielen balanssin, niin miten paljon tämä ryhmä saakaan. Syyn eläkeläisenä poistua neljän seinän sisältä, kuulla ja vaihtaa kuulumisia, kahvi ja pullakin maistuu seurassa paremmalta. Jakaa ja vastaanottaa ajatuksia.

Ninä päivinä, kun huomaan ettei hotsittaisi lähteä minnekään, niinä päivinä juuri pitääkin lähteä ja kohdata ihmisiä, ystäviä, sillä merkillisesti se päivä muuttuu paremmaksi, kun kokee ihmiskohtaamisia, eikä jää liikaa mökkihöperöitymään omien ajatusten kanssa. 
Mökkihöperönä sitä saattaa jopa kiertää omien ajatusten kanssa kehää, ei saa ajatuksilleen vastakaikua, kulmaa,  pientä virkistävää ravistelua. Alkaa luulla ja kokea kummia. 

Eli kun rakas ystävänikin laittaa sushikutsun ja olen välillä kirjoittamassa sanan ”ei”. Ravistelen itseäni ja pyyhin ”ei” sanan pois ja vastaan kyllä kiitos. Aina kun olen vastannut kyllä, johan on maailmaa paranneltu tornitalon verran. 

Ai vitsi tulin hyvälle mielelle tästä kahviseurueen jutusta, vaikka tämän himskatin flunssan takia (jo 7vrk takana), jouduin huomiselle peruuttamaan tärskyt lapsuudenkamun kanssa. Tai no ei me mitään lapsuudenkamuja enää olla vaan ihan nykyisiä kamuja, tunnettu vaan tuhat vuotta jo. 
Meitä oli tiivis nelikko, joista yhden kanssa olemme toistemme lastemme kummeja ja pitäneet aina yhteyttä, sitten tämän huomisen peruuntuneen treffikamun kanssa oli vuosien pätkä ettemme oikein mistään riippuneista syistä pitäneet toisiimme yhteyttä, oli vaan niin eri ikäiset lapset ja eri elämäntilanne, mutta jee löysimme toisemme uudelleen.

Oli nelikossa toki neljäs, ehkä mietitte, hän poistui keskuudestamme onnettomuuden kautta nuorena. Trauma joka ei koskaan unohdu, eikä siihen aikaan ollut minkäänlaista terapiaa tälläisille asioille. Ehkä osittain myös tästä syystä pelkään, että jollekin rakkaalle sattuu jotain kamalaa. 

Mutta samalla tämä kokema nostaa mieleen myös sen, että koskaan ei tiedä milloin on kenenkin viimeinen päivä täällä on, joten vaikka ei aina ehtisi ystäviä nähdä ja olisi sellainen keski-ikään liitännäinen tunne, että paras meno on peruuntunut meno, niin nautitaan elämästä ja ollaan hyviä toisillemme silloin, kun kohdataan. 

Sillä miten haluaisimme, että ihmiset muistaisivat meidät jälkikäteen, ystävyydestä ja ystävällisyydestä, niistä pienistä hetkistä vaikka sen kahvin ja pullan ääressä, jolloin edes pikkuisen on parannettu maailmaa tai vaikka tullut siemailtua sitä kahvia yhdessä ihan hiljaisuudessa. 


Hiljaisuudessakin sydämessä läikähtää tunne, siinä on ihan minun ikioma ystävä, joka haluaa jakaa kanssani tämän hetken. 

Aurinkoista viikonloppua kaikille ja kiitos teille blogiystävyydestä ja sanokaa Fazer, kun haluatte hyvää. Oliko tämä mainospostaus, joku saattaa kysyä, ei ole vaan ihan suklaa, kahvi ja ystävyys, oli se omakohtainen tai toisen tarina ystävyydestä, tuo se hyvän fiiliksen sydämeen ja toivottavasti teillekin. 

Lisäksi Kluuvikadun Fazerin kahvilaan liittyy monia omakohtaisia hyviä muistoja, niin ystävien, tädin kuin isän vaimon kanssa. <3 Lisäksi tuossa kahvilassa kosketin Fazerin Muumimukia ja ajattelin, aijai miten ruma ja jätin ostamatta. Mutta tästäkin voi ajatella niin, että varmaan olisi muki mennyt säpäleiksi jossain tilanteessa kuitenkin ja se jos mikä sitten olisikin harmittanut. ”Kaatunutta maitoa nyt ei vaan kannata ikinä itkeä.” Niinpä Fazu muumimuki ei vaan ollut omissa korteissa. 🙂


 Lukekaa ihmeessä juttu, aijai miten ihana. Niin ja mikä on sinun lempiherkku tai lapsuuteen kuuluva herkku muistelo tai tarinoita ystävyydestä olisi mukavaa kuulla<3