Avainsana: haaveilu

Onko unelmoiminen turhaa?

Eilen lyttäsin aika armottomalla kädellä Fifty Shades Freedin muuna, kuin viihdyttävänä viihteenä. Sain kommenttilaatikkoon suloisen kommentin ”pilvenhattaralla elämisestä ja unelmoinnista”.  Tämä kommentti jäi pohdituttamaan, että mistä minä unelmoin ja haaveilen?

Pienenä muistan haaveilleeni pääseväni Abban konserttiin. Vahva urahaaveeni taasen oli isona tulla astronautiksi ja tähänhän isäni vastasi, ei selvästi unelmoijaluonne hänkään ”siinä kohden kun sinä olet aikuinen, Suomella ei tule olemaan vieläkään varoja omaan avaruusohjelmaan ja tokkopa USA tai siinä kohden vielä Neuvostoliitto ottavat ulkomaalaista avaruusohjelmaansa mukaan”. Nielin isäni selityksen siltä istumalta ja urahaave muuttui vain haikailuksi ääretöntä avaruutta kohtaan. 

Lukiossa muistan haaveilleeni miltä tuntuu painaa se yo-lakki päähän ja tämän jälkeen muistan haaveilleeni elämäni rakkaudesta ja myöhemmin lapsista. Mutta entä tämän jälkeen? 

Haaveeni, jos ei nyt tuota astronauttihommelia lasketa mukaan, ovat olleet käytännöllisiä ja järkeviä ja tavoitettavissa. Haaveet saavat toki olla miltei mahdottomiakin, sillä haaveista voi saada merkillistä voimaa toteuttaa unelmansa. Oivalsin kuitenkin, että omat haaveeni ovat olleet järkiperäisiä, eivätkä suorastaan unelmoivia ollenkaan ja jäin eiliseltä miettimään mistä tämä johtuu?

Oivalsin aihetta pohtiessani, että olen realisti ja jalat tukevasti maassa, johtuen osittain siitä, että elämä on aika paljon koetellut ja vienyt sitä kautta luvan unelmointiin. Jos unelmoit ja haave toteutuu, asia kuitenkin viedään pois tai tapahtuu jotain muuta ikävää, pohtii taikauskoinen mieleni. Olen oppinut suojelemaan itseäni töyssyiltä ja kieltämään itseltäni haaveilun ja pitäen unelmointia jopa hieman naurettavana ja täytteenä sille, ettei oma elämä riitä. Oivalsin eilen kuitenkin lukijan kommenttia lukiessa, miten aito kommentti oli, miten suloisen vilpitön ja miten hienoa on, että ihmisellä on lapsenomainen kyky haaveilla asioista ja mahdollisesti tätä kautta myös toteuttaa ne tai saada boostia haaveittensa tavoitteluun.

Otetaan vaikka esimerkkinä tämä bloggaaminen. Jos sisäinen ääneni yhtäkkiä kuiskii, olisipa ihanaa vaikka saada jonkinlainen tunnustus vuosien bloggaamisesta tai vaikka ihan jostain yhdestä tekstistä, vaikka sellainen tunnustus, että tekstiä jaettaisiin satoja kertoja jossain, tai vaikkapa lainattaisiin jossain lehdessä tai jotain muuta merkittävää. Heti tälläisen haaveen nostaessa päätään tuumin mielessäni, lopeta, olet kohta viiskymppinen, et riittävän hyvännäköinen, et riittävän lahjakas, et sitä ja tätä, miksi sinun tekstisi ansaitsisi jonkinlaista tunnusta sen enempää, kuin muiden ja etenkin, koska olet niin epäseksikäs keski-ikäinen, tämän ikäiset ei vaan kiinnosta! (Ikäkriisiä mitäpäs muuta;)

Mitä enemmän tunnustelen mieleni sopukoissa näitä suojelumekanismejani, olen hämmentynyt, että olen näin vahvasti oppinut poistamaan itseltäni unelmoimisen ilon. Minä olen se, joka hieman hymistelee mukamas kaiken maailman hömpötyksille aarrekartoista, elämän viisauskirjoista ym. kun nämä ovat kuitenkin monen ihmisen tukipilareita, jotka pitävät ihmisiä liekeissä ja auttavat matkustamaan kohti unelmiaan. Jokaisen mekanismit tavoitella asioita ovat luonnollisesti jokaisen omia. 

Tänä aamuna mieheni ajaessa partaansa, kiedoin kädet hänen ympärilleen ja sanoin ”siinä sinä olet, se josta unelmoin vuosia, tietäen varmasti, että olet siellä jossain ja tiedostaen, että tulet  elämääni jossain kohden ja mihinkään en ole uskonut niin varmasti”. Onneksi mies on tottunut erilaisiin avoimiin sanapläjäyksiini ja osaa suhtautua niihin lämpöisen halauksen kera ja suukotellen, tosin joskus myös todeten, että ”olet hullu”, mutta ei koskaan rakkaudentunnustuksen edessä sentään. Taikauskoisesti on kuitenkin aika kivaa pyöritellä, haaveilinko mieheni todeksi?

Oivalsin siinä hetkessä, miehen kanssa aamuhalauksessa, että haaveeni ovat toteutuneet sitä Abban konserttia ja avaruusmatkaa lukuunottamatta. Miksi en vain saisi nauttia päivä kerrallaan arjen pienistä hetkistä ja perheestä josta vuosia kuitenkin haaveilin. Ei kaikkien tarvitse haaveilla suuria, myös pienet haaveet ovat ihan yhtä hyviä, pienen ihmisen käsiteltävissä. Kaikkien ei tarvitse olla Steve Jobseja, luoden jotain merkittävää ja mullistavaa, vaan jo ihan perheen luominen ja avioliitossa pysyminen vaikeuksista huolimatta voi olla ihmisellä jotain todella suurta. 

Joten ainoa mistä haaveilen on terveyttä ja pitkää ikää koko perheelle ja kenties yhteisiä pysäyttäviä ja elämyksellisiä reissuja, sellaisia joissa kurotan katseeni tähtitaivaalle, enkä New Yorkin pilvenpiirtäjiin ja Abban musiikin toki soidessa taustalla ja huomaan, että minähän olen jo avaruusmatkalla, planeetalla nimeltä maa ja tämä elämä on minun ikioma avaruusseikkailuni pullollaan jokapäiväisiä ihmeitä. 

Miten siellä, onko sinulla unelmoimisen taito, miten paljon voimaa saat haaveista ja auttavatko haaveet toteuttamaan unelmat ja onko jokin unelma, josta haaveilit ja ajattelit ettei se ikinä toteudu, mutta toteutuipa kuitenkin, kun jaksait uskoa itseesi ja unelmoida. 

Suloista maanantaita kaikille ja kiitos Nannille, joka sai ajattelemaan ja myös muistuttamaan, että jokaisella on oikeus unelmoida ihan mistä vaan ja lupa heittäytyä, mutta ihan yhtä hyviä ovat pienet arkisemmatkin unelmat. <3