Voiko vain surun hetkinä tuntea elämän terän?
Adelen mykistävän upea ja syntyessään jo hitiksi syntynyt kappale ”Hello”, laukaisi kaikessa hienoudessaan sydänsuruihin liittyviä mietteitä. ”Hello” on upea ja olen kuunnellut kappaleen lukemattomia kertoja nautinnolla, mutta jäänyt myös pohtimaan, että kappale ei herätä haikeuden tunteita, jotka kaihertaisivat nyrkinkokoisella vasaralla vatsaa mourien, viiltäen sydänalaan asti…
Surujen kaiun ”Hello” tuo pintaan, muiston sydänsuruista, jotka joskus olivat ja joiden toivon väistyneen ja eivätkä toivottavasti aivan heti ole kolkuttamassa ovella.
Nuoruudessa elämä oli tunteiden vuoristorataa, tunsin ilot ja surut vahvana ja sydänsurut olivat maailmanloppu. Muistan kuitenkin tunteen miten terävältä elämä maistui, miten elossa sitä tunsi olevankaan, oli onnellien päivä tai surullinen. Tunteet velloivat vahvana ja väkevänä.
Nyt on tasaisempaa ja jos elämä potkii, en aivan heti syöksy draaman silmään ja jos syöksynkin, en jää sinne pitkäksi aikaa ja tiedän jo entuudestaan, että suru hellittää, selviän miltei mistä vaan.
Hetkittäin kaipaan kuitenkin sitä tunnetta, että tunteiden kirjo loimuaa vahvana, sillä silloin tunsin olevani täynnä elinvoimaa ja kaikki aistit valppaina.
Tätä on keski-ikäistyminen ja matka kohti vanhuutta, sielunrauhaa, ilman, että riita herättää valtavan tunnemyrskyn tai on heti ihmissuhteen loppu. Jos saisin valita, en vaihtaisi tätä nuoruuden tuskaan mistään hinnasta, sillä se taival on viiltopistojen siivittämä. Mutta silti mietin ”Hello” kappaletta kuunnellen, olenko aikuistumisen matkalla jotenkin pystyyn kuollut, koska Hello ei saa täysin samaistumaan surun karkeaan kovuuteen.
Vai muuttuko ihminen tälläiseksi koettuaan liian paljon suruja ja vastoinkäymisiä, muodostaa suojakilven, jotta kestää urheudella elämän väkisin tuomat surut, jotka siintävät horisontissa varjona, mutta vahvana. Suru ei olisikaan kadonnut minnekään vaan se on siististi paketoitu jonnekin sielun sopukkaan lukkojen taakse ja juuri ”Hello” ei riitä sitä laukaisemaan, mutta siellä se on, yhtä varmana, kuin tämä tasainen päivä tässä, jota hengitän ja elän.
Hmppphh… tähän loppuun jäin miettimään, että herättihän ”Hello” kuitenkin mielessä monia ajatuksia ja surun eri muotoja. Tänä syksynä olen surrut menetettyä ystävyyssuhdetta ja riipivän tuskan ei tarvitse aina liittyä parisuhteeseen, se voi olla mikä tahansa surun ja menetyksen muoto.
Mitä ajatuksia postaus herättää, suruista, nuoruudesta, rakkaussuruista, ystävän menetyksestä, kolahtaako Adele, kolahtaako Adelen Hello? Ehkä tämä postaus tosiaan juonsi siitä, että tänä aamuna tuli herättyä taas suden hetkenä…
Iloa alkaneeseen viikkoon kuitenkaan, tämä on nyt se viikko jota on pitkään ja hartaasti odotettu. 🙂
