Mikä on oman elämäni tarkoitus?
Tästä lasten irrottautumisesta alkoi oman elämän tarkoituksen etsiminen sanoisinko joskus viime syksynä. Pääsääntöisesti olen onnellinen ja tasapainoinen, mutta jokaisessa viikossa on päiviä, kun rämmin syvissä vesissä. Tunnen oloni tarpeettomaksi ja itseni maapallon tarpeettommimmaksi muurahaiseksi. Tämä ajattelu herättää kouriintuvaa ja ihan vatsanpohjassa tuntuvaa ahdistusta ja olen aavistuksen huolissani, että onko kyseessä vaihe vai onko tämä loppuelämä nyt tätä oman merkityksettömyyden toteamista ja tunnustamista.
Yksi ongelmistani on myöskin, etten ole haaveilija, en haaveile juuri mistään, enkä myöskään asioista joita toisilla ihmisillä on, joten en saa ryhtiä ja potkua omaan sisäiseen maailmaani päiväunista. Haaveilu tai positiivinen kateus ovat, kuin nälkä, jotka pitävät ihmisen käynnin liekeissä. Tässä kohtaa luonnollisesti sitten mietin, että ovatko asiani liian hyvin, siis sillä lailla normaalilla tavalla hyvin, että jollain kieroutuneella tavalla tarvitsisin elämääni jonkinlaisia ongelmia, jotta unhoittaisin minuuden etsimisen ja taistelisin taas tuulimyllyjä vastaan.
Voi olla, että miehen vanhempien äkillinen ja yhtäaikainen muistisairaus on ollut omiaan laukaisemaan kriisiä, oman mummin lähestyvä 100-vuoden ikä, mummin, joka on kuitenkin ollut minulle äiti. Miehen ystävän äkillinen kuolema, kissan kuolema, Osku-kissan selvä vanheneminen. Ehkä, kun nämä kaikki asiat ovat tapahtuneet niin yhtäaikaa, jokin sisuksissani on nitkahtanut pelosta, mitä jos elämä jääkin kesken ja miten elää parhaiten se loppuelämä.
Huomaan, ettei ulkonäköasioilla ole niin mitään merkitystä, juu toivoisin olevani hieman hoikempi tai noh 20kg hoikempi, mutta puntarissa suklaa tai ulkonäkö, niin valitsen kevyesti suklaan. Eli ulkonäkökriisistä tässä ei ole kyse. Huomaan, jos katson vaikka historiallista elokuvaa tai elokuvaa, joka on tehty omassa lapsuudessa, niin heti mietin, tuokin näyttelijä on jo kuollut tai onpa Liam Neesonkin vanhentunut, kohtahan Liamkin on jo vanhus ja tätä rataa. Näen itseni peilaavani kaiken ajatteluni tällä hetkellä elämän haurauteen ja lyhyyteen.
Fakta on, että kaiken tämän pyörittelyn kirjoittaminen ylös on taas yksi askel kohti mielenrauhaa, mutta tällä hetkellä kuitenkaan valmiita vastauksia ei käsissäni ole. On kuitenkin mielenkiintoista seurata miten asiat etenee ja välillä koenkin tarkkailevani elämääni oman itseni ulkopuolelta. Löydänkö tähänkin asiaan jossain kohden vastauksia vai onko tämä kaikki hösötys vain lähestyvän 50-vuotissyntymäpäivän pelkoa tai ihan vaan tätä.
Kun kirjoitin blogissani some fobioista ym. sain muutamilta kommentteja, miten he pitävät minua hyvänä somevaikuttajana tai adjektiivit olivat jopa ylistävämpiä, kuin tähän kehtaan laittaa. Silti näitä kommentteja lukiessa mietin, tuoltako näytän joillekin ulospäin ja miksi minusta itsestä ei tunnu lainkaan tuolta, ei millään lailla onnistuneelta.
En ole cool hipsteri, saatoin sitä joskus olla, asuin nuorena ihan oikeilla Punavuoren boheemeilla asuinalueilla ja vietin aika hulvatonta ja rentoa elämää. Välillä mietin, olisipa silloin ollut blogi, se olisi taatusti ollut kutkuttavampaa luettavaa. Nyt olen vain keskivartaloinen keski-ikäinen, joka asuu omakotitalossa ja jolla on se kultainnennoutajakin. Olenko siis klisee ja ”hei ketä kiinnostaa tyyppi”.
Tällä lailla ollaan sitkuteltu blogin alusta lähtien. Ensimmäiseen blogitilaisuuteen tuli heittää alle pulssitroppi, sillä hirveistä hirveintä mennä paikkaan, jossa en ketään tuntenut ainakaan hyvin. Vieläkin tämä hirveä olotila jatkuu, vaikka rohkeutta on tullut hiipien matkan varrella suorastaan huomaamatta ja luonnollisesti olen tutustunut uusiin ihmisiin, saanut mahtavia ystäviä ja on ollut vielä hirmuisen hauskaa ja kivaa.
Elämänsä itkijät ja märehtijät (joo minä nyt) ovat aina vähän rasittavia ja valittamista ei kukaan jaksa, kuten ei myöskään yes yes tyyppejä, kun kaikki on aina niin himputin hienosti. Kaikki me välillä taistelemme näiden samojen asioiden kanssa ja jos joku ei koskaan taistele, niin ehkä hän on selvinnyt elämästä vähän vähemmällä pohtivalla kelaamisella, mikä on hieno juttu sekin. Kaikki me tunnemme välillä olevamme epäonnistuneita, mutta kun keitokseen lisätään epäonnistumisen tunteet ja tietty ikä ja se ettei äitiä enää samalla lailla tarvita, voidaan puhua pienestä ikäkriisistä, jonka olen muuten kuullut olevan ohimenevää, että huh ja kippis sille.
Apua siis tarvitaan, miten olette selättäneet omat henkilökohtaiset kriisinne tai onko sellaisia edes ollut. Minusta on ylimielistä itseltäni toisaalta edes kysyä moista, sillä totta kai kaikilla ihmisillä on omat kriisinsä, toisaalta on hullua tuntea syyllisyyttä myös kriisittelyyn, sillä tähänkään kriisiini minulla terveellä ja onnellisella ihmisellä ei tavallaan olisi oikeus, koska maailmassa on ihmisiä, joilla on aidosti suuria suruja. Mutta kun itseään ei voi kuitenkaan aina verrata muiden elämän kautta.
Jos valitsisin kelaamisen tai ei kelaamisen, niin kyllä kiitos kelaamisille, kaikkine näine kärsimyksineen ja pienuuden tunteineenkin.