Avainsana: keskiikä

Ikäkriisiä sittenkin?

Ikäkriisiä sittenkin?

Blogiin tuli fiksu kommentti johonkin postaukseen, jossa uumoilin ettei olisi ikäkriisiä päällä. Kommentti herätti alitajunnan kuitenkin työstämään ikäkriisiä ja huomaan kyseleväni tuota ikäkriisi asiaa itseltäni nyt ajoittain.




Toki suorastaan kyrsii nyppiä jatkuvasti tuota partaa ja kesä on ajakohtana minulle lihomisen aikaa ja en nyt  muutenkaan mikään hoikkeliini enää ole. Lihominen pääsee syöksyraiteille, koska arkiset rutiinit ovat vinkkarallaan. Silti olen uumoillut, ettei ikäkriisi ainakaan niin kovin paljon koske rapistuvaa ruumista, vaan seikkailee ja poukkoilee merkillisesti mieleni sopukoissa.

Tänään aivan yllättäen keittiötä siivotessani mielikuviini plumpsahti hautakivi, jossa oli minun nimeni ja se näky pysäytti. Jäin oikein pohtimaan, miksi tuollaisia näkyjä pullahtelee mielen uumenista?



Päättelin sitten tovin mietittyäni, että mieleni valmistautuu vanhenemiseen, yrittää hyväksyä myös elämän päättymisen, joka nuorena tuntui ajatuksen tasolla ikuisuudelta ja joltain käsitteeltä, jota ei edes tule tapahtumaan, koska siihen on niin pitkä aika.

Elämän puolessa välissä, mitä toivoakseni elän juuri nyt, jos hyvin asiat sujuu ja pysyn terveenä, mieli kuitenkin on alkanut hyväksyä vanhenemisen ja hyvästellä nuoruuden.

Huomaan muutenkin, etten enää innostu samoin asioista niin, että joutuisin valtaville ylikierroksille tai ylipäänsä tunteet ovat kadottaneet sellaisen syöksykierre terän, mikä on todella huojentavaa ja oikesti niitä vanhenemisen iloja ja eihän sitä turhaan kutsuta seestymiseksi. 

En kaipaa lainkaan nuoruuden vuoristorataa ja olen sitä mieltä, että nyt on aika hyvä. Ajanpyörän ratas on vaan siitä vinha, että ajan eteneminen vaan kiihtyy, kesät humahtavat hetkessä ohi, kun lapsuuden kesät kestivät ikuisuuden. Lapsuuden aikaperspektiivi oli valtaisa, koska vuosia mittarissa oli vain muutamia. 



Helpottaa, ettei kuitenkaan ole jotain järisyttävää kriisiä, jonka tiimoilta kyseenalaistaisin koko minuuteni, elämäni, kaiken ympärillä olevan. Niinkin voi joskus ihmiselle käydä, erityisesti varmaan silloin, jos muutenkaan ei elä oman näköistä elämäänsä vaan kenties muita miellyttäen liikaa.

On oikeastaan aika mukavaa, että mieli askartelee ja työstää hiljakseen tosiasioita vanhenemisen suhteen,  pyrkii hyväksymään sen, että joskus on kaikkien aika täältä lähteä. Asia tuo merkillistä sielunrauhaa tähän hetkeen. 

Eli kysymykseen onko minulla ikäkriisiä, niin ehkä minulla on jonkinlainen pysyvä ikäkriisi, joka valmistelee muutoksiin, niin kehossa kuin mielessä. Ehkä ikäkriisilläkin on tarkoitus, siloittaa tietä vanhenemiseen.




Oletko kokenut ikäkriisiä ja jos olet, minkälaisia kokemuksia sinulla on siitä? Mikä on elämän mottosi?

Suloista sunnuntaita kaikille. Tänne tulee pikkuserkut kylään ja menemme vähän tutkimaan Porvoossa sellaisia paikkoja, joissa minäkään en ole ikinä käynyt. Taas kutitellaan vähän uteliaisuutta ja pääkoppaa, vaikka tuo kaatosade ei kyllä kovin ylennä mieltä 😉