Hätää kärsimässä, paniikkitilassa jos joutuu sanomaan ei!
Olen aiemminkin kirjoittanut blogissa kiltin tytön syndroomasta, miellyttämisen tarpeesta ja myös ns. kiinni jäämisen pelosta, paljastuvansa joksikin, ilmeisesti siksi huonoimmaksi itseksi joksi ajoittain kokee minuutensa.
Mietin eilen tilanteita joihin välillä joudun ja joissa haluan sanoa ”ei”. Noissa tilanteissa huomaan kropan ja mielen joutuvan hälytystilaan, kuin pääni päällä soisi ambulanssin sireeni hälyyttäen mieleni sisällä käytävää sisäistä taistoa.
Näissä epämukavissa tilanteissa joissa haluan sanoa ei, pohjaton jo lapsuudessa juurtunut miellyttämisen tarve ja myös iän suurempi varmuus mitä minä haluan, ovat tukkanuottasilla keskenään.
Eilen minua pyydettiin yhteen lehtijuttuun kertomaan lisää blogipostaukseni tiimoilta ”Puska vai brassi” ja heti jouduin sisäisen sekamelskan pyörteisiin. Osa minusta halusi sanoa kyllä, mutta jokin sisimmissäni kuiskutti, ei tämä ei ole sinun juttusi.
Näissä tilanteissa on hirmu vaikeaa ottaa etäisyyttä mieleensä ja katsella itseään ikään kuin sivusta ja aidosti oivaltaa, mitä minä Tiia itse haluan? On aika pelottavaakin, että vieläkin ja kohta viisikymppisenä käyn tätä ikuista taistelua, jossa toivon etten vaan suututa muita ihmisiä kieltäytymällä heidän esittämästä toiveesta.
Toki jokainen joutuu tekemään ei niin mieluisia asioita vähän väliäkin, mutta en nyt kirjoita niistä tavanomaisista jutuista vaan niistä tilanteista, joissa tiedän, että haluan sanoa ei, mutta joissa tuo ikuinen kiltin tytön syndrooma saa kipuilemaan asian kanssa ja erityisesti vastauksen esittämisen kanssa.
Eilen kävi juuri näin, mutta lopulta kun vastasin ”ei kiitos”, miten hyvältä se tuntui, tein päätöksen juuri itseäni kuunnellen ja täysin oman näköisen ja oloisen päätöksen. Kuka pitää minun puoliani ellen minä itse?
Sitä ei turhaan sanota, että tämän ikäiset naiset ovat hieman ”kiukkuisia”. Ehkäpä vaihdevuosillakin on syynsä (tosin ehkei minulla niitä vielä ole, no paitsi se parta;) eli voisiko vaihdevuodet olla naisen murrosikä, jolloin naisen on jo aika ajatella myös itseään?
Takana on yleensä pikkulapsiaika ja omistautuneet äitiysvuodet ja nainen on ikänsä puolesta uuden elämänvaiheen alussa. Eikö olekin aika tämän ikäisenä jo hiljakseen oppia tiedostamaan mitä haluaa ja miten ja miksi?
Jotkut voivat ilmaista tämän ilmiön olevan jonkinlainen vaikean ihmisen tauti, koska joidenkin ihmisten on vaikeaa kohdata muutosta, että aiemmin kiltti ja myöntyväinen sanookin välillä ”ei”. Mitä jos tämä onkin sitä, että minä olen vihdoin kasvamassa aikuiseksi?
Tämä ihmisen elämä on kyllä sellainen matka, että jo nyt tiedostan, että vasta viimeisenä päivänä oivallan, miten paljon murehdin turhia, miten moni vastaus oli selkeänä nenäni edessä, miten tein asioista monimutkaisia ja miten monessa olisin itseäni säästänyt, jos olisin enemmän uskaltanut kuunnella sydäntäni.
Nimittäin sydän on aika viisas ja se kyllä tietää milloin on hyvä sanoa ei ja milloin kyllä. 🙂
Miten siellä onko teilläkin vaikeuksia sanoa ”ei” vai helppoa tai jotain siltä väliltä, riippuen tilanteesta? Onko jotain esimerkkitilanteita antaa. Tässä kohdin vertaistuki on enemmän kuin paikallaan ja voi viedä omaa ja monen muunkin ”ei” sanan sanomista valovuosilla eteenpäin. Eli mistä sinä saat voimaa sanoa ”ei”.
Mukavaa perjantaita sateisesta Porvoosta ja siksi iloinen muki tuomaan piristystä ja tietenkin höntit taustalla. 🙂
