Avainsana: kisma

Miksi on niin vaikeaa myöntää olevansa väärässä?

Miksi on niin vaikeaa myöntää olevansa väärässä?

Olen seurannut pientä somedraamaa tai keskustelua tässä parin päivän aikana. Myönnän olevani toisen henkilön puolella, mutta en ole ilmaissut kantaani suuntaan enkä toiseen. Olen monesti huomannut, että asioihin puuttuminen ja mukaan meneminen lopulta haavoittaa omaa itseä. 

Toisaalta miten maailma muuttuu, jos lampaana vaikenee. Miten todeta asiat hienovaraisesti loukkaamatta toista. Miten ylipäänsä ihmisen on vaikeaa myöntää, jos on väärässä saatikka pyytää anteeksi?

Tässäkin draamassa, jos vain toinen henkilö osaisi sanoa, no nyt tuli mokattua ja minäpä opin tästä jotain ja kiitos palautteesta. En tiedä miten paljon hän on muualta saanut negatiivista tai ilkeää palautetta, mutta se mitä olen itse nähnyt, se on ollut asiasta sanottua. 

Mutta onko kellään oikeus sanoa toiselle vaikka hyvällä asialla olisikin, koska kaikkihan me mokaamme. Miksi toinen saa armon vain jos osaa pyytää anteeksi, miksi niin kauan puristetaan seinää vasten, halutaan tavallaan saada toinen myöntämään virheensä. Miksi on niin tärkeää olla oikeassa? Miksi ei vaan hiljaa voi todeta, no nämä on näitä. 

Taas päästään siihen kysymykseen, jos kukaan ei sanoisi koskaan mitään, maailma makaisi paikallaan, mutta jos kukaan ei myöskään sanoisi mitään, olisiko vähemmän mielipahaa, sotia, draamaa, välien rikkoutumisia? Mikä on kulloinkin se oikea valinta?


Hirmu vaikea aihe, johon ei tule selvyyttä, ei ainakaan muiden asioihin puuttumalla. Ainoa mitä itse voi opetella, on myöntää virheensä, päästää ilmoille yksi maailman kaunein sana eli sana ”anteeksi.” Toimia esimerkkinä muille, olla se joka myöntää virheensä ja kenties olla  täten ilmapiirissä, jossa kaikilla on helppoa ja vapauttavaa mokata välillä, pyytää anteeksi, saada anteeksi ja antaa anteeksi. 

Naurattaa joskus mieheni kanssa, kun käymme ns. turvallisessa ilmapiirissä huumorilla kilvoittelua siitä, kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä. Mikä nautinto meille molemmille on saada joskus olla kumpikin vuorollaan oikeassa ja tietäen, ettei se käy toisen itsetunnolle, oikeassaoloa saa meidän kesken tuulettaa. 

Heti kuitenkin kun mennään turvallisen kodin ilmapiirin ulkopuolelle, ihmissuhteet monimutkaistuvat ja tietyt käyttäytymiskoodit tulee otettua käyttöön. Kotona sitä on ja tulee saada olla se parhain versio itsestään, mutta myös se käsijarruton versio, jonka aivot on narikassa ja kieli suusta ulkona.

Jokainenhan miltei meistä pelkää torjutuksi tulemista. Pyytäessään anteeksi, sitä on heikoimmillaan. Täytyy ojentaa oma olemus toisen ihmisen huomaan alastomimmillaan ja myöntää olevansa virheellinen, ihminen joka mokaa. 

Mutta miten kaunis sana ”anteeksi” sana onkaan, silloin kun se vilpittömin sydämin toiselle lausutaan. Se kertoo rohkeudesta, se kertoo vahvuudesta olla inhimillinen kaikkine heikkouksineen, se kertoo siitä, että on valmis kehittymään ihmisenä, kasvamaan ja oppimaan muiden ihmisten kanssakäymisestä asioita myöskin omasta itsestään. Olla toisen edessä vailla ylpeyttä, siinä on jotain koruttoman kaunista. 

Anteeksi pyytäminen on vapauttavaa ja samalla todella pelottavaa. On pelottavaa kasvaa ihmisenä askel askeleelta, koska sinne vihan alkuportaisiinkin olisi niin helppoa jäädä kellumaan. Katkeruus on varsin oivallinen turvatyyny.

Joskus on kamalan vaikeaa pyytää anteeksi, joskus helppoa, joskus anteeksipyyntö on tapahtunut toista ihmistä miellyttääkseen ja myönnän, olen niin pieni ihminen, että tälläiset anteeksipyynnöt osaltani ovat jääneet korventamaan mieltä, jos toinen on käyttänyt anteeksipyyntöäni väärin tai pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, ei ole tullut tilanteessa vastaan.

Paras ja huojentavin anteeksipyynnön kohtaaminen on ollut se, kun molemmat osapuolet osoittavat toisilleen ymmärrystä, asettumista toisen asemaan ja ovat niin vilpittömän helpottuneita itse keskustelusta, että lopulta puolin ja toisin pyytävät toisiltaan anteeksi kaikkea sotkua, draamaa, toisen mielipahaa, omaa mielipahaa, niin ettei lopussa ole enää merkitystä kumpi oli oikeassa ja kumpi väärässä. Kummallakin on ollut mahdollisuus päästä sisälle toisen sielunmaisemaan ja nähdä mistä toinen tulee, oppia jotain toisesta ja itsestä. Tälläisistä kokemuksista aina oppii jotakin ja myös sen, ettei se anteeksi pyytäminen niin hirmuisen pelottavaa olekaan. 


Toki on tapauksia, että kaikki on mustavalkoista, mutta perusihmissuhdesolmuissa on usein vain erilaisia harmaan sävyjä. 

Miten siellä, onko helppoa pyytää anteeksi, tunnetteko ihmisiä, jotka eivät ole koskaan väärässä ja näkevät aina vikaa muissa? 


Mitä olette parhaasta anteeksipyyntökokemuksesta saaneet? Onko teistä on pelottavaa pyytää anteeksi?


Sydämellistä viikonloppua. <3