Ajatuksia kuolemasta, pieni eläin, iso suru….
Olin eilen liesussa, mutta ehdin kotiin juuri oikeaan aikaan. Itkevä tyttäreni Krista oli löytänyt hamsterinsa kuolleena hamsterin omasta pienestä mökistä. Järkytys oli syvä, vaikka olimme varoitelleetkin, ettei Viki elä enää kauan. Vikin pää oli kaventunut loppua kohden ja vartalo, Viki oli jo miltei 3-vuotias.
Kolmisen viikkoa sitten miehen kanssa Ruotsin reissulla toivoimme, ettei Vikistä aika jätä, kun olemme kotoa poissa. Onneksi kävi näin, että mieheni ja minä olimme eilen kotona ja pääsin lohduttamaan surevaa tytärtä ja saimme järjestää hautajaiset Vikille. Onneksi ei ollut routa ja maata oli helppo lapioida.
Tyttäreni eivät ole kohdanneet kuolemaa, kuin kerran aiemmin, kun vaarini kuoli. Tällöin olivat pieniä ja halusin suojella heitä jättämällä heidän osaltaan hautajaiset väliin. Krista kirjoitti vaarille kauniin kirjeen, joka laitettiin vaarin hautaan yhdessä uurnan kanssa. Hautaan meni myös whiskyä ja suklaata, vaarin lempiasioita.
 |
| Nallekarhun lempeä vaarini mun <3 Sipoossa mökillä. |
 |
| Vaarin kainalo oli paras kainalo ja aina yhdessä kainalokkain katsottiin länkkäreitä, Soap sarjaa ja Pieni talo preerialla sarjaa. Töölön lapsuudenkodissa. <3 |
Hamsterin kuolema oli täten toinen konkreettinen kohtaaminen siihen, että kaikkien elämä päättyy joskus. Avasi dramaattisella silmällä tyttäreni mielen, vaikka pieni eläin, niin kovin rakas.
En ole ateisti, en uskovainen, en usko tarkalleen tiettyihin oppeihin, mutta silti koen elämän olevan niin ihmeellistä, että jotain kaiken takana on. Olen nähnyt vaarini ruumiin ja eilen Vikin ruumis näytti samalta, hengettömältä. Sielu oli lähtenyt jonnekin, itse ruumis oli levollinen, tyhjä.. Molemmilla kerroilla tuli vahva tunne, itse sielu ei ole enää läsnä vaan jossain paremmassa paikassa, rauhassa ja levossa.
Olen miettinyt jälkikäteen toiminko väärin pienten lasten osalta, etteivät saattaneet vaariani viimeiselle matkalle. Miksi kuolema nyky-yhteiskunnassa siivotaan pois, miltei kuin sitä ei olisi. Kuolemasta on tehty, lohduton piilotettu mysteeri, pelottava. Ikuisen elämän tavoitteleminen tukee kuoleman piilottelua, vanheneminen ei ole välttämättä arvokasta.
Tyttäressäni jokin osa sai eilen kasvaa aikuiseksi, elämä on kaunista, mutta haikean lohduttoman surullista myös.
Siksi olisi tärkeää muistaa elää tässä hetkessä, ei murehtia huomista, ei surra liikaa menneitä, sillä elämä on kauneudessaan arvaamaton.
Sopiiko tämä perjantaipostauksen aiheeksi, en tiedä, mutta olen kiitollinen, että meillä oli terhakka Viki seurana miltei kolme vuotta ja että minut kasvatti vahva ja huumorintajuinen vaari. Koska kun aikaa itse surusta kuluu, mieleen pulpahtelee lukemattomia hyviä muistoja, lapsuuden muistoja ja niitä on ihana vaalia ja muistella.
Löin kerran vaaria pesäpallomailalla olkavarteen ja vaari päästi ärräpäitä sekunnin ja yhtä nopeaan myös lohdutti, ”ei hätää, sillä vaari on vahva kuin karhu”. Niin kauan, kuin muistetaan, rakkaat elävät muistoissa. Uskon myös siihen, että menneet ihmiset elävät osittain meissä jälkeläisissä ja meidän mielissä. <3
Piti lopettaa tämä postaus yllä olevaan tekstiin, mutta sain äsken juuri puhelun perheen pienimmältä Sofialta, joka on matkalla kotiin. Sofia itki lujaa ja kovaa, ”pelottaa, mitäs jos jään auton alle kotimatkalla.” Vikin kuolema ja kuolema itsessään järkytti kovasti häntäkin, tänään pelottaa perinteinen kotimatkakin. Kuolema herättää monenlaisia tuntemksia ja ajatuksia.
Mitä ajatuksia juttu herätti sinussa? Miten teillä selitetään kuolemasta lapsille tai miten teille on selitetty? Onko kuolema siivottu liikaa pois, jopa pelottavaksi asti? Lempeää perjantaita kaikille.
