Avainsana: kuorsaaminen

Juteltiin häpeästä

Juteltiin häpeästä

Olen saanut itseäni yli 20-vuotta nuoremmalta järjettömän hyviä elämänohjeita. Miten jotkut asiat aidosti voivat olla yksinkertaisia, miten jokaisen asian edessä ei tarvitse monimutkaistaa, kipuilla ja kiemurrella. 

Eräässä vuorokauden kestävässä tilaisuudessa kerroin tälle nuorelle, että niin jännitti tulla tänne ja pelkäsin hurjasti etukäteen, että jos en saa omaa huonetta ja en pysty nukkumaan silmäystäkään, jos pidän huonetoveriani hereillä mahdollisella kuorsaamisella. Tähän tämä ihana nuori totesi, ”mutta eihän se ole sinun ongelma vaan sen toisen, nuku vaan ihan rauhassa ja vapautuneesti.” Perään toki jutustelimme enemmän, miten turhaa energian haaskausta on murehtia liikaa etukäteen ja etenkin näinkin ei vakavissa asioissa, kuin kuorsaaminen.

Totta kai kaikille meille olisi kauhun paikka, jos huonetoveri ei saisi nukuttua silmäystäkään, koska itse on rohissut yhtä kovaa kuin moottorisaha. Minkä sille omalletunnolleen voi. Mutta sain tuosta ajatuksesta kiinni, että miksi ylipäänsä murehdimme aivan liikaa toisten ihmisten puolesta omaa olemistamme. 

Ollako niin tai näin, että toisella on myös hyvä. Tulkita toisen ihmisen mikroilmeitä ja kyllä välillä pieleen, sillä se toinen voi tuumia jotain ihan omia murheitaan siinä hetkessä. Kaikki ilmeet eivät ole meille tarkoitettuja, emme ole muiden elämien keskiössä  ja muut huomaavat vähemmän kuin otaksummekaan, toki joskus jopa enemmän. 

Tiedostan, että itselle olisi jopa parempi olla hereillä toisen kuorsaamisen vuoksi, jollei omaa ukkelia lasketa, kuin että pitää hereillä toista ihmistä. Tästä päästäänkin siihen häpeän tunteeseen. On noloa kuorsata ja sitä pelkää olevansa vieraalle ihmiselle kammotus. Kuinka paljon on kuitenkaan väliä, mitä vieras ihminen tai tilanteessa tutummaksi tullut kuitenkaan meistä ajattelee. Määrittääkö joku ihminen meidän kokonaisuuden yhden puutteen kautta. Jos kuorsaan, olenko aivan järkyttävä tyyppi kokonaisuudessaan. 

Tapasin tämän ihastuttavan nuoren henkilön jälleen tällä viikolla ja itselle oli mieluisaa, että satuimme istumaan vierekkäin, koska noh vähän fanitan häntä. Toinen ottaa upeita kuvia ja vaikka mitä, on omia polkuja kulkeva persoona, mutta fanitan toista erityisesti hänen ajatustensa vuoksi ja myös sen terveemmän itsetunnon, jota kohti itse vielä hapuilen. 

Tällä toisella kertaa juttu lipesi huulikiiltoihin ja häpeään jälleen kerran. Noh miten nämä kaksi asiaa liittyy yhteen. Jokainen varmaan muistaa, ruokaa ei saa ottaa ensin, eikä ahneena sitä hienointa ja isointa palaa nyt ainakaan ja kuka nyt kehtaa ottaa sen viimeisen herkun pöydästä, no ei kukaan, sehän jää emännälle. 
Noh nyt olin kuitenkin tilanteessa, jossa tällä kertaa oli kyseessä pr-tilaisuus ja huulikiillot. Iso kori, josta saimme kaikki valita lempivärit. Noh valitsin kahdeksasta väristä enemmän kuin yhden eli peräti 5 mieluista sävyä ja voin kertoa, että huulikiiltoja jäi koriin vaikka kuinka meidän kaikkien poistuttua. 

Häpesin ja nolostelin valittuani kaikki mieluisat sävyt, että olinpa ahne. Peittelin huulikiiltoja servetillä, ettei muut näe, että omg valitsin peräti viisi sävyä. Tämä nauratti vieressä istuvaa nuorta naista ja ensin toki mietin, että nauraa ahneudelleni, koska tämä seikka oli päällimmäisenä aiheuttamassa häpeää ja mieleni päällä. 

Mutta arvaatteko mikä toista nauratti ja siis hyvällä tavalla nauratti, ei lainkaan ilkeällä. Noh se, että tunsin asiasta häpeää. Toinen totesikin, ”että ota huulikiillot ylpeydellä, että on ihan hassua, että häpeilet, koska huulikiillot on tarkoitettu juuri kotiin viemistä varten.”

Taas päästiin keskustelemaan häpeästä, miksi tunnen näin, onko tämä joku oman sukupolven juttu, muistutin, että olen vielä isovanhempien kasvattama ja se sukupolvi vasta nöyrä olikin. Mietittiin johtuuko geeneistä, mutta itse en ihan lopputulokseen päässyt vaikka voisin kuvitella asian kulkevan mahdollisesti geeniketjussa. Eli kannammeko mukana menneiden sukupolvien painolastia vai kuinka paljon on kyse kasvatuksesta, ympäristöstä, kiusaamiskokemuksista jne.

Tiedostan, että matka pois häpeästä ja terveellä itsetunnolla varustetuksi ihmiseksi on vielä pitkä. Sallimus itseään kohtaan ja olla aina kuulostelemassa ja tarkkailemassa itseään kaikissa tilanteissa, toiminko oikein, sanoinko väärin, enhän mokannut mitään, pääsikö suusta sammakoita. Kaiken valossa näitä miettiessä ymmärrän, että miksi ihmiset energisoi ensin, kun olet tilanteessa, mutta miksi jälkikäteen myös väsyttää, sillä alitajunnassa alkaa prosessi, olinko näissä ihmiskohtaamisissa kelpo ihminen.

Anonyymi on aika monta kertaa kirjoitellut, että ”kannattaako kelata noin paljon”, silloin kun olen pyöritellyt näitä asioita blogissani. Ei kannata missään nimessä ja osasta tästä pohtimisesta yritän päästää irti ja pitkä matka on tultu ja vielä pitkä matka on edessä. 

Mutta jos kahdesta asiasta pitää valita, porskutanko vailla häpeää ja pohtimista menemään, nukun aina viatonta lapsen unta, mutta samalla luopuen kaikista moninaisista tunteiden kirjoista, niin valitsen kuitenkin kuluttavan pohtimisen ja asioiden pyörittelyn. 


Koska nämä tunteet tuovat myös koko maailman värien kirjon pohdintaan. Kaipaan vain kykyä, samanlaista kuin kyseinen nuori nainen omaa, kykyä erottaa aivan turhanpäiväinen pohdinta ja normaali mielekäs ajatuksenjuoksu toisistaan. Irrottautua häpeän taakasta. 

Olen keksinyt  oivallisen lääkkeen omalle mokaamiselle huumorin keinoin, itselleen voi nauraa. Mutta ei naurattaisi, jos pitäisin vierasta huonekaveria kuorsaamisellani hereillä, se olisi kuulkaas vakava paikka. Kaikkiin tilanteisiin ei voi liittää huumoria avuksi, mutta mitä jos osaisin edes pyyhkiä pois tai edes vähentää etukäteismurehtimista, joka vie miltei järjen  välillä. 

Kannattaa tosiaan kuunnella nuoria, meillä on paljon opittavaa myös heiltä. Ensi kerralla yritän uskaltaa ottaa sen viimeisen palan kakusta tai jopa sen kauneimman palan, jos se siinä edessä töröttää ja ilman häpeää. Yritän myös vahvistaa mieltä, olla etukäteen murehtimatta kuitenkin kivoja tilanteita, että meneekö ne maaliin tai mokaanko taas jotain. 

Voin tähän vielä paljastaa, että eilen sain  karpalomehut uusien valkoisten farkkujen nivusosioon, ennen pr-tilaisuuteen menoa. Yritin pyyhkiä läikkiä vedellä, mutta kastuneet housut vain korostivat läikkiä. Mitä luultavammin pr-tilaisuudessa moni ei olisi huomannut mitään, mutta koin tarpeelliseksi kuitenkin selittää tilanteeni, kuin jättää toisille nolon tilanteeni arvailujen varaan. 

Punaiset pisarat nivusosiossa kieltämättä näyttivät varsin epälyttäviltä, voihan karpalomehu. Sain ihan kauhusta päänsäryn bongattuani, että kassista oli vuotanut karpalomehu housujen nivusosaan. Valtasi suunnaton häpeä siitä, mitä ihmiset ajattelee. Tilaisuuden jälkeen sinkosin kiireessä kauppaan ostamaan äkkiä uudet housut, jotta mahdollisimman harva silmäpari bongaisi läikälliset housuni. 

Tämä postaus menee samaan kategoriaan tällä viikolla postaamani ”nolo mutsi” jutun kanssa. Mutta mieli halusi kirjoittaa juuri tämän jutun tänne tuon upean nuoren naisen kautta, joka viisauksia opettaa meikäläiselle ja joka kerta kuin lamppu syttyisi pään päällä. 🙂 


Ohessa kuva vielä eilisestä Rocketman leffasta, joka kertoo Elton Johnin elämästä lapsuudesta lähtien. Eltonin elämää on siivittänyt myös jatkuva häpeä ja myös tarve tulla rakastetuksi. Viisi tähteä leffalle. En voi oikein mitään leffasta enempiä paljastaa, leffa on ehdottomasti koettava itse. Hieno kertomus musiikin avulla Eltonin elämästä ja Taron Egerton tekee huippuroolin, kuten myös sivuosan esittäjät. Ohessa pientä makupalaa laulannasta ja traileri. 

Minkälaisia ajatuksia teksti herättää, samaistumista tai samaistumista tähän ihanaan nuoreen naiseen tai jotain aivan muuta kenties. Onko muistikuvia tälläisistä häpeän hetkistä esimerkkeinä.