Istuskelin äsken ulkona ja samalla luin Me Naisten lehtijuttua Anne Kukkohovista ja erityisherkkyydestä. Mitä enemmän luin, sen selkeämmin alkoivat palaset loksahtelemaan paikoilleen. Tavallaan en pidä määritelmistä, ihminen määritellään jonkin tietyn tyyppilajin edustajaksi, sellainen on mielestäni negatiivissävytteisesti leimaavaa.. Toisaalta sain juttua lueskellessa valtavasti helpotusta ja selkeyttä asioihin joita olen pitänyt jonkinlaisena sekametelisoppana mielessäni. Anne sanoo jutussa, että kuullessaan olevansa erityisherkkä, hän sai selvyyden moniin ahdistuksiinsa. 

Olen ajatellut yksinkertaistaen aiemmin, että on introverttejä ja extroverttejä ja edustan introverttiä noin 80%:sti. Viihdyn paljon yksin, välillä olen jopa vallan erakko, kunnes ahdistun siihenkin ja tarvitsen ihmiskontakteja, jotka samalla piristävät, mutta saavat myös ylikierroksille. Innostun tapaamisista niinkin kovasti, että välillä tapaamisten jälkeen illalla ei tule uni ja seuraavana päivänä vaivaa väsymys. Hullulta kuulostaa  ja olenkin pitänyt näitä piirteitä aiemmin hieman ”omituisina”. 

Minua ahdistaa ihmismassat, Naisten 10 olisi minulle kauhistus, meteli, valojen välkkyminen, kaikki nämä häiritsevät ja tuntuvat joskus jopa ”henkiseltä” väkivallalta. Sieluni lepää hiljaisuudessa ja väsyy vilskeessä. Saan helposti päänsäryn jo aivan sillä, että kiihdytän itseni ajattelemalla, veivaamalla, pyörittelemällä ja vatvomalla turhiakin asioita aivan liikaa. Mieheni on rakastavaisesti sanonut minun olevan, äänineurootikko, hajuneurootikko jne… Lukiessani Annen juttua sain tietoa siitä, että erityisherkät eläytyvät helposti muiden tunteisiin ja havannoivat tarkasti. Ympäristön ärsykkeet kuormittavat heitä enemmän kuin muita… Tässäpä selitys myös mieheni antamalle liikanimelleni Sherlock Holmes, tarkkanäköinen kaiken aistiva ja myös riitahetkellä Sherlock Holmes voi muuntautua ärsyttäväksi pikkumaiseksi kytäksi. 😉 

Annen oireet, poskiontelontulehdukset, pää-ja niskasäryt, ahdistus, unettomuus, ylikierroksia vaikea saada alas, kuulostavat hyvin tutulta, jopa liiankin. Jokainen kuormittuu joskus liikaa, mutta kuten Annen, niin minunkin kohdalla kuormittuneisuus aiheuttaa ahdistusta, mistä seurauksena minulle on määrätty pulssilääkkeet. 😉 Käyn mieluiten ruokakaupassa sellaisina ajankohtina, että tiedän ettei kaupassa ole ruuhka-aika, aamut esimerkiksi ovat usein rauhallisia hetkiä tehdä ostoksia. Jos kauppa on ruuhkainen ja jonot pitkiä, väsyn… Väsyminen ei kuitenkaan ole masennusta, vaan ärsykkeet väsyttävät ja niiden jälkeen on oltava hetki hiljaisuudessa, on nollattava.

Nähdessäni otsikon Annesta, mietin miten Anne voi olla erityisherkkä, hän on niin avoin ja sosiaalinen ja on monissa jännittävissä tilanteissa mukana, mm. puhuu isolle yleisölle, asia joka aiheuttaa minussa kauhua. Niinhän asiat kuitenkin menee, ettei vaan ole mustaa ja valkoista. Anne toteaa aivan mahtavan hienosti, hän hakee välillä ”ihmiskoemaista fiilistä.” Tuttu tarve minullakin, haluan jatkuvasti voittaa pelkoja ja asettaa itseni tilanteisiin, jotka ovat epämukavia. Vaikkapa blogin aloittaminen oli sellainen, blogitilaisuuksiin meneminen yksin, kun en tuntenut vielä ketään. Itseni esittely tilaisuuksissa, jolloin kaikkien silmät tapittavat minuun päin. Kauhistuttavia, mutta voimaannuttavia tilanteita, joihin ajamalla itseni,  olen saanut paljon uutta tervettä itsetuntoa, tiedostaen että minä pystyn. Väkisinkin itse elämäkin opettaa ja vie kauhun vuoristoradalle ja hurjiin pyörteisiin, isot murheet vahvistavat osaltaan ihmistä.

Anne tuntee huonoa omaatuntoa, kun joku pyytää kahville eikä jaksa mennä… On pakko keskittyä ”perheeseen, kotiin ja myös yksin olemiseen.” Miten tutulta nuo lauseet kuulostavatkin. Anne sanoo että bestikselleen voi sanoa, että ei jaksakaan nähdä, eikä ystävä syyllistä häntä koskaan, hän vain sanoo kerro kun jaksat. Koen itsekin todella vapauttavaksi ihmissuhteet, joissa ei vaadita, ei loukkaannuta, vaan tiedostetaan, että en pahalla ole tapaamatta tai etten välitä, tarvitsen vain omaa aikaa. Huomaan mitä enemmän ikää tulee, sen enemmän nämä halut ja toiveet ihmissuhteissa ja tarpeena olla välillä erakkona korostuvat. Kun mies on mennyt lasten kanssa viikoksi mökille, olen saanut viikosta valtavasti virtaa ja aivoni sekamelskan oiottua järjestykseen ja jaksamista pitkäksi aikaa eteenpäin. Noina joka kesäisinä lomaviikkoina olen kokenyt ällistystä kuinka paljon tunteita, ajatuksia ja omaa minuutta on ollut odottamassa hetkeä jolloin ajatuksiinsa on ollut aikaa tutustua. Ajatukset ovat olleet kuin ”selvittämättömien töiden” kansiossa, odottamassa aikaa, että työt on aika tehdä.

Pariin kesään en ole enää viikon lomaa pitänyt, koska tytöt eivät enää herää 5:ltä ja en ole kokenut tarvetta univelkojen takia enää lomailla. Miten fyysinen selitys ”univelka” on helpompi, kuin todeta suoraan, aivoni tarvitsevat lomaa tai erityisherkät aivoni tarvitsevat nyt organisointia ja joudun puuttamaan aivoni ja järjestelemään palaset kohdilleen, jotta mieli selkiytyy ja tiedän taas kuka olen. 

Perheessämme on eläimiä, lapsia, pieniä lapsia, isoja lapsia ja olemme pian viisikymppisiä, elämme ruuhkavuosia ja olemme mieheni kanssa eläneet kyseistä aikaa yhdessä jo 15-vuotta. Annamme aikaa toisillemme, itsellemme ja tiedostamme, että kumpikin tarvitsee ”omaakin” elämää. Mutta oikeastaan vasta Annen haastattelun luettuani ymmärsin etten ole yksin, heh etten ole hullu! Vaikka vieläkään en pidä kategorisoinneista, että ihmisiä määritellään tietynlaiseksi. Erityisherkkä sanana kalskahtaa korvaan jopa negatiivisena. Koen täten ristiriitaista helpotusta ja myös harmitusta, tuollainenko olen, olenko siis outo lintu? Nykyajan kulttuurissa arvostetaan ulospäinsuuntautuneisuutta, energisyyttä, nauravaisuutta ja ikuista jaksamista. Kuka arvostaa ihmistä, jolla on tarkat tuntosarvet, joka ärsyyntyy metelistä, joka sanoo monesti ”ei” kysymykseen haluatko lähteä vaikkapa matkalle maailman ympäri tai ostoskeskukseen ostoksille. Nyt ymmärrän paremmin haluani käydä yksin elokuvissa ja käydä myös yksin shoppailemassa… 

Olenko huono ystävä, kyllä minä siinä mielessä olen aikamoisenkin huono ystävä, että vetäydyn paljon omiin oloihini, mutta toisaalta kun näen ystäviäni, silloin monesti on hyvä fiilis ylimmillään, on aitoa kohtaamista ja se kummallinen sisäinen extrovertti astuu ihmiskokemusten vahvistuksella esille. Hyvä energia virtaa. Jotain positiivistakin, olen siinä mielessä hyvä ystävä, että annan ystäville vapauden tavata ketä haluaa, olla vapaita ja olla syyllistämättä, jos he eivät jaksa tavata minua, koska ymmärrän että aina ei vaan jaksa, eikä lukemattomat tapaamiset ole laadun mittari vaan ennemmin vaikka harvemmat kohtaamiset ja silloin sata lasissa.  Olenko siis erityisherkkä, kyllä minä olen, mutta kutsun itseäni mieluiten tuntevaksi ihmiseksi, joka olisi kenties toiminnoiltaan sopinut paremmin kivikauteen, jolloin ei ollut autojen ja musiikin hälinää vaan silkkaa metsän huminaa (noh ehkä vähän petoeläinten ärjyntää pitämässä mielen skarppina) ja yksinkertaiset tarpeet. 

Mitä tunteita tämä pohdiskelu teissä herättää, kenties negatiivisia vai positiivisia? Tunnistatko erityisherkkyyden piirteitä itsessäsi tai ekstrovertin vai uskotko moisiin määrittelyihin?

Leppoisaa sunnuntaita kaikille ihmislajikkeille, ollaan toisillemme armollisia, kaikki ei ole sitä mitä pinnalla näkyy, ei yhdelläkään meistä. 🙂