Mummovuodet vai ei ja ikäkriisiäkö ilmoilla?
Hello, sivusin tässä taannoin, että lääkäri lähetti verikokeisiin, jotta tarkistettaisiin, onko mummovuodet jo alkaneet vai ei. Oireet lääkärin mielestä ehdottomasti viittasivat siihen, että mummovuodet ovat alkaneet ja koko lääkäri potilas keskustelu käytiin siinä valossa, että mummovuodet on päällä. Täydellisen mojova yllätys kuitenkin oli, saadessani sähköpostia verikokeen tuloksista, että vaihdevuosihormonia ei vielä ole kehittynyt, mitä ikinä sekin tarkoittaa ja vaihdevuosia ei vielä ole, MUTTA oireet voivat kyllä viitata alkaviin vaihdevuosiin. Tulinko hullua hurskammaaksi, no en.
Käyttäessäni minipilsuja jo vuonna 2016 lääkäri totesi munasarjojeni olevan rusinat ja olen ollut siitä lähtien ymmärryksessä, että hedelmäinen kausi on osaltani ohi ja olen tavallaan riuduttanut itseni jo henkisen mummokuumevaiheen läpi ja kertonut muille ihmisille totuutena, että minulla on mummovuodet. Hämmentävää kyllä, nyt olo on hieman petetty kahdesta syystä, toinen on se, että kaikesta parrankasvusta ja kaiken maailman muista oudoista oireista huolimatta, en edes vielä tiedä mitä vaihdvevuodet loppupeleissä tuokaan tullessaan ja olen puhunut ihmisille samalla hölynpölyä. Toisekseen juuri, kun luulin asian olleen työstetty, joudunkin takaisin hormonaliseen myllyyn ja aloittamaan mummovuosien henkisen työstämisen uudelleen lähitulevaisuudessa, jahka ne mummovuodet aikuisten oikeasti alkaa.
En ole koskaan käynyt läpi ikäkriisiä tai kokenut isoa myrskyä, jossa vaikka mietin, kuka minä olen. Nyt kuitenkin huomaan lähenevän 50-vuotispäivän askarruttavan muutamalla eri tasolla ja olisin kokenut käteväksi selvittää vaihdevuodet tässä samalla, ikään kuin nipussa. Mutta eihän elämä mene niin, että tälläisiä asioita voi tilata nipussa käsiteltäväksi, tavallaan suursiivottavaksi ja sen jälkeen siististi lakaista asiat kerralla pois.
Ennen en koskaan joutunut miettimään omaa ikääni, nyt liiankin usein mietin, johtuuko jokin iästäni eli näen välillä mörköjä aivan turhissa paikoissa. Olen myös kertonut, että elämäni ensimmäistä kertaa mietin, mitä kaikkea vielä ehdin tekemään, enkä enää niin, että maailma on auki ja omaan kaiken mahdollisen ajan matkustaa ja tehdä vielä vaikka mitä. Elämän rajallisuus on tullut lähelle. Lasten saamisen myötä aloin pelkäämään eri tavalla elämän päättymistä, kun ennen lapsia olin suorastaan peloton. Maailman balanssi muuttui ja sitä herkistyi miettimään kaikkea lasten kautta.
Kaikkein hulluimman murheen sain päähäni katsoessa eräänä iltana elokuvaa mieheni kanssa. Jokainen vanhempihan haluaa poistua omaan tomumajaansa paljon ennen jälkikasvua, mutta aloin jopa suremaan, kuka lapsia lohduttaa, kun me vanhemmat emme ole enää läsnä. Mitä kaikkia murheita elämä tuo heidän eteen meidän poismenon jälkeen ja miten he pärjäävät. Ennen mietin, kunhan elän niin kauan, että saan lapset täysi-ikäiseksi, nyt mietin, kunpa saisin elää niin kauan, että näkisin kaikkien lasten kasvaneen aikuiseksi ja löytäneen jollain lailla oman paikkansa ja myös rakkauden, jotta voisin ajatella lapsilla olevan hyvä.
Huomaan siten murehtivani asioita, joihin itsellä ei ole niin minkäänlaista kontrollia. En ole aiemmin ollut kontrollifriikki, mutta nyt huomaan esittäväni mielessäni erinäisiä toiveita sille loppuelämälle, jonka selkeä rajapyykki 50-vuotta täyttäminen on.
Kaikkien neljän lapsen ollessa nyt jo niin isoja, että vihdoin on taas enemmän tilaa omille ajatuksille, huomaan ajatusten olevan välillä merkillisen paljon nivoutuneita miten elää se loppuelämä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Nyt en tarkoita kaikkea glitteriä ja kimaltavaa, vaan ihan viihtymisestä omissa nahoissa ja perusarjessa, sillä onhan tietty nuoruuden aikakauden hyvästeleminen aika merkittävä asia.
Olen aina ihmetellyt ihmisten ikäkriisejä, mutta nyt ymmärrän kriisit jotenkin paremmin, sitä vahvaa kaipuun tunnetta ihmisillä tuntea olevansa elossa, sillä onhan se outoa jättää taakse kaikki se nuoruus ja miettiä edessä olevaa vanhuutta. On outoa juurikin olla leikkauskohdassa, kuin ei matkalla mihinkään, leijua ja lillua, kunnes ilmeisestikin seuraa hyväksyminen ja matka voi taas jatkua.
En koe miettiväni ulkonäön rapistumista tai muutakaan vastaavaa, vaan elämän rajallisuus on auennut ensimmäistä kertaa ja se on lisännyt hieman turvattomuuden tunnetta ja myös tietynlaisia uhkakuvia tulevaisuutta kohtaan.
Uskon vahvasti, että kaikki tämä pohdinta on tarpeellista ja näiden ajatusten tullessa mieleen, ajatuksilla on tarkoitus. Yksi asia on minulle on jo valjennut, en halua, että minulle markkinoidaan mitään nuorentavana, eikö myöskään kohdennettuna ikäiselleni naiselle. Kaipaan sitä, ettei tietynlaista ikäkategorisointia olisi, vaan ihmisyyttä ja hyviä persoonia.
Marimekon raitapaita täyttää tänä vuonna myös 50-vuotta ja on symboli tasa-arvolle. Tasaraidan suunnitelleen Annika Rimalan päämääränä oli luoda vaatteita, jotka olisivat ajattomia ja sopivia kaikenlaisille ihmisille. Tasaraidassa on sellaista symboliikkaa, jota olen itse metsästämässä ja jota kaipaan maailmalta lisää. Ehkei tulevaisuuden ihmisen tarvitse ikärkriisitellä, koska numeroita ei enää ole ja tietyt ikäryhmät on laitettu romukoppaan, ai miten hyvältä tuntuu tuo ajatus. Eli selkeästi olen itse lokeroinut itseni jonnekin ikälokeroon ja sieltä kaipaan nyt ulos. Tässä kenties on oman ikäkriisini suurin mysteeri ja myös samalla paradoksi, sillä ei niitä numeroita niin mikään poista, muuta kuin illuusio olla itse oman päänsä sisällä niitä ajattelematta.
Tässä on oivallus ja pyrkimys, jahka täytän joulukuussa 50-vuotta, haluan lakata kyselemästä minkä ikäinen olen tai muutenkaan liittää ikänumeroihini minkäänlaisia olettamia, haluan vain olla minä ja ihminen, jolla toivottavasti on samanmoinen, mutta kuitenkin täysin erilainen matka vielä edessä.
Miten siellä, oletko kokenut ikäkriisin ja miten selätit sen? Lapsista huolta ja murhetta, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin eli murehditko turhia? Täytyykö oikeasti tapahtua jotain konkreettisen ikävää, että turhan murehtimisesta pääsee irti?
Sydämellistä keskiviikkoa kaikille ja kyllä täällä nämäkin asiat vielä selätetään, aina kun asia on rekisteröity, ollaan jo vahvasti kohti asian selättämistä. <3
Miten siellä, oletko kokenut ikäkriisin ja miten selätit sen? Lapsista huolta ja murhetta, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin eli murehditko turhia? Täytyykö oikeasti tapahtua jotain konkreettisen ikävää, että turhan murehtimisesta pääsee irti?
Sydämellistä keskiviikkoa kaikille ja kyllä täällä nämäkin asiat vielä selätetään, aina kun asia on rekisteröity, ollaan jo vahvasti kohti asian selättämistä. <3
