Kuvausassareita ei tarvitse pyytää ikinä paikalle, pikemminkin päinvastoin ovat kovin auttavaisia.

Eli hyvää just nyt ovat mm. nämä karvaiset olennot, joista on seuraa ja iloa.

Mutta luin juuri Havaintoja parisuhteesta Sami Minkkisen postauksen saamistaan kommenteista blogiinsa, jotka ovat suorastaan pelottavia ja äärimmäisen ilkeitä.

Jos lehtien palstoilla pyörii tai no somessa ylipäätään, törmää aivan äärimmäisiin ylilyönteihin. Ei voi sanoa, että ihmisistä on tullut petoja, koska ihmiset ovat aina olleet petoja ja jos en pitäisi ihmisyydestä niin paljon ja rakkaista ihmisistä ja jollen olisi äiti, tekisi mieli miltei todeta, että joutaisimme kaikki tältä planeetalta pois.

Ajatelkaa minkälainen maapallo olisi ilman ihmisiä, eläinten luonnollinen kiertokulku ja viidakon lait, mutta planeettamme voisi hyvin ja eläimetkin porskuttaisivat ”tyytyväisinä” syöden toisiaan.

Turha tässä on itselleen mitään sädekehää pään ympärille keriä, mutta pahuus ja paha saastuttaa omankin mielen. Tahma tarttuu ja tulee huono olo. Samin saama kommentointi on kaikkinensa niin järkyttävää, miten kukaan voi toivoa toisen kuolemaa?

Olen itsekin saanut kommentin tai no paljonkin erilaisia kommentteja, kun olin viime syksynä meikissä isossa tilassa turvavälein meikkaajan ja kolmen muun ihmisen kanssa ja meikkaajalla kasvosuoja, että ”toivottavasti sinä jos kuka saat koronan, koronalinko.”

Hirmuisen huolestuttavaa on myös ihmisten kyttäyskulttuuri vaikka tarkoitus olisi perimmiltään hyvä, kun ihmisiä aletaan soimata ja epäillä missä kukin on liikkunut tai mitä kukin tekee.

Kaikki tämä energia olisi hyvä käyttää omaan jaksamiseen ja siihen, että pitää oman tonttinsa puhtaana, huolehtii turvaväleistä ja hygieniasta. Kun jokainen huolehtisi omasta pesästään, eikä kyttäisi koko ajan mitä muut tekee, olisi kaikilla parempi olla tämän härdellin keskellä.

Netissä kommentoiville pitäisi kaikille pakottaa tunnistautuminen, toisaalta ihmiset älämälöi omilla nimillään ja kasvoillaan ja tunnistamisesta seuraisi valvontayhteiskunta ja moni hädän keskellä oleva, joka haluaisi pysyä nimettömänä turvassa, ei olisi suojassa.

Jokainen meistä välillä menettää varmasti toivonsa tämän ihmiskunnan puolesta, mutta niin kuin on pahaa ja pahuutta, hyvyyttä ja hyvää tuntuu kuitenkin olevan aina enemmän.

Kuten tässä eräs päivä eräälle rakentavan virkistävästi kommentoineelle vastailin:

”henkilön persoonaan ja tekemisiin liittyvä ”rakentava palaute,” tällöin kannattaa vetää syvään henkeä ja miettiä omaa motiivia: annanko tämän palautteen siksi, että teen otaksumia toisesta ihmisestä omien subjektiivisten kokemusten kautta vaikka voin yhtä hyvin olla väärässä, onko tuolla toisella jotain mitä itse halajan tai sellaisia ominaisuuksia, joita en itselleni salli.

Monesti olen huomannut itsekin, että kun tekisi mieli sanoa tai kirjoittaa napakasti keskustelupalstalle, ei kannata kuitenkaan kirjoittaa eikä sanoa, miksi pitäisi pahoittaa toisen ihmisen mieltä ja mitä tyhjiötä tällainen käyttäytyminen minussa täyttäisi, jos sanoisin menemään?

Olen myös huomannut, että kun olen hyvällä tuulella, höpinät valuu kuin hanhen selästä, mutta kun on huono päivä, esivaihtarit pms-cocktailit tai omassa elämässä murheita, silloin muut ärsyttää enemmän eli olen ärsyyntynyt omaan elämääni ja olotilaani.

Dalai Lama asian hyvin on kiteyttänyt: ”Mikään maailmassa ei voi häiritä niin paljon omia mielen sopukoita, kuin sinä itse. Luulet, että muut haittaavat mieltäsi, mutta se on oma mielesi, joka haittaa sinua.

Kun henkilölle annetaan rakentavaa palautetta ja vastaanottaja vastaa samalla rakentavalla tavalla takaisin. Monesti tästä vastaanottajasta tehdään hirviö vaikkakin häntä on alunperin haluttu loukata. Koska rakentavaa palautetta antava ei monesti kestäkään rakentavaa palautetta itse ja alkaa inttämisen ketju, jossa ei ole voittajia.

Rakentava palaute voi toki olla myös hyvää ja palkitsevaa ja keino oppia uusia asioita ja huomata olevansa väärässä tai voi syntyä ilahduttava kompromissi. On myös mukavaa, jos jokin faktatieto on vinossa, että sen tulee joku korjaamaan ystävällisesti, eikä niin, että ”sinäpä olet idiootti” tyylillä. Kaikkihan me mokaamme välillä, myös ns. täydellisyyttä tavoittelevat ihmiset.

Oma ideani olisi nyt, kun varmasti kaikkien tunteet kulkevat äärilaidoilla ja tekisi välillä mieli huutaa tuskaansa tai ihan kyllästymistään, mene ulos happihyppelylle, nuku yön yli, pohdi mitä jos sinulle sanottaisiin noin, miltä sinusta tuntuisi, kannattaako, miten haluat toiselle sanoa tai mikä minä olen opettamaan muita ihmisiä, mikä oikeutus minulla siihen on, koenko olevani parempi kuin muut ihmiset?

Suorastaan en kestä tätä maailmaa, johon omat lapset ovat syntyneet seikkailemaan, uutiset ovat tulvillaan ahdinkoa, tietotulvan määrää ei pysty rajoittamaan, netissä huudellaan saastaisia asioita, enkä silti pysty pitämään lapsia hyvän kuplassa vaan on luotettava, että elämä kantaa ja tätä siivittää kotona annettu rakkaus ja kasvatus.

Täsmennettäköön, että hyvän kuplaa ei ole olemassakaan, eikä olisi hyväkään antaa lapsille siloiteltua tietä. Viittaan tähän maailman menoon, jossa vihaa ja pahaa oloa on erittäin paljon ja kaikki tieto tulee moninkertaisena verrattuna omaan lapsuuteen.

Sitten niihin hyviin asioihin. Maailmassa on kaaos ja meidän omalla kotitontilla on kaaos, on turvaton olo. Maailman tilaa voisi verrata jonkin asteiseen maailman lopun fiilikseen näin kärjistettynä.

Sitten mietin, mikä pumpulipeffa olen, tuossa on kirjoja, on suoratoistopalvelut, on hyvää ruokaa, lämmin koti, katto pään päällä, perhe ja ystäviä siellä Whatsapp videopuhelun päässä. Minäpä pumpulisukupolven lapsi en tiedä mitään esimerkiksi isovanhempieni kärsimyksistä sodan aikana.

Mitä ihmettä tuskailen, kaikki on hyvin, hengitä syvään.

Toki meiltä on viety tietty vapaus, vapaus toimia, vapaus olla läheisissä ihmiskontakteissa.

Mutta monilta on mennyt työpaikat, moni kokee ahdinkoa tällä hetkellä. Huokaisen taas syvään vaikka kuvioni ovat pienet, vieressä on lähimetsä, lenkkipolut, koira joka pakottaa askeltamaan ja perheellä tuntuu kaikki olevan hyvin.

Joten kaikki on hyvin.

Kaikki on kiinni omasta asenteesta, miten katson tätä maailmaa. Näenkö kaiken sen synkkyyden ja sen mitä tällä hetkellä ei ole vai muistanko korostaa miten paljon vielä on.

Uskon, että se hetki, kun ihminen menettää jonkun läheisen ihmisen tai sairastuu vakavasti, se hetki on se, jolloin näkee kaiken kirkkaasti ja ymmärtää, että minulla oli aiemmin käsissä kaikki maailman rikkaudet.

Tietenkään kukaan ei voi elää koko ajan elämäänsä niin, että ei voi iloita, koska jollain toisella on huonommin, ei voi surra, koska samaten jollain toisella on asiat huonommalla tolalla.

Jokaisella on oikeutus omiin tunteisiinsa, mutta kun niitä tunteita haluaa purkaa muihin ihmisiin, silloin kannattaa miettiä hetken, sillä jokaisella meillä tällä planeetalla on se viimeinen käyttöpäivä ja olisi mukava ajatella, että sinä päivänä voisi katsoa itseään peiliin ja ajatella, olin hyvä muille ihmisille ja elin hyvän elämän.

Joten hyvää on kasoittain vaikka iltaisin olen sortunut miehelleni valittamaan, että olipa tylsä päivä. Tylsyys on vain itsestä kiinni, kotona ja metsässä ja ulkosalla voi tehdä vaikka mitä ja joskus saakin ja pitääkin olla tylsää, ei elämä ole mikään Linnanmäki.

Jos tylsyys on se kamalin asia, mikä tällä hetkellä vaivaa, asiat eivät ole kovin huonosti.

Joten kun mieli ajelehtii huonolle tolalle, olen päättänyt ottaa kynän ja paperin voiman tai edes omiin aivosoluihin tallentaa, mitä kaikkea hyvää oli tässäkin päivässä.

Tässä tämän päivän lista:

Näin unta, että eräs lapsista oli vielä vauva ja hellin häntä sylissä. Viipyilin tässä unessa vielä herättyäni.

Mieheni suukko poskelle aamulla ja paijaus päälaelle, miehen viipyvä partaveden tuoksu poskella.

Kissojen puskenta, Samu koiran innostus herättyäni.

Uskomaton auringonvalo.

Täydellisesti keitetyt kananmunat, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys.

Perheen vilpitön ilo leipomistani mokkapaloista.

Teinien positiiviset höpöttelyt mm. hiusten kasvattamisesta. On ihmeellistä saada seurata lasten kasvua ja peräti neljän lapsen, meikäläinenhan on saanut elämältä moninkertaisen lottopotin.

Löysin hömppäsarjan ihanan Anna ystävämme-sarjan tilalle, ”Sydämen kutsumus” Netflixiltä. Kunnon Pieni talo preerialla siirappia, mutta ai että tällaista kodikkuutta sydämeeni juuri halajan ja voin palata turvallisiin sunnuntaihin vaarin kainaloon, jolloin katsoimme yhdessä Pieni talo preeriaa. Yksi miinus kyllä löytyy, miksi osa naisista on niin selkeästi meikattu, ei tule autenttista ajan kuva fiilistä.

Oma asenne on monesti valintakysymys ja totta kai joku joka olisi tällaista tullut sanomaan kaikkein pahimpien kriisien keskellä, niin olisipa ärsyttänyt. Mutta kun kriisiä ei ole, on vain ns. tylsää, on hyvä tehdä asennepalautus eli omalle mielelle ryhtiliike.

Tsemppiä aivan hurjasti kaikille jaksamiseen, psyyke on kovilla ja ihmisiä ja normaaliutta on ikävä. <3