Avainsana: nolotilanne

Selittely ja häpeä





Huomaan selitteleväni paljon, jo valmistautuen puolustautumaan itseäni, ettei synny väärinkäsityksiä tai ylipäänsä alitajuisesta halusta selitellä miksi toimin milloin mitenkin. Tämä on se asia, mitä aina yritän teroittaa itselleni, älä selittele niin paljon. Muut eivät monimutkaista sinua niin, kuten monimutkaistat itseäsi.

Otetaan vaikka joulukuusi, saatan selitellä miksi meillä on juurikin näin ”räikeä” kuusi tai miksi se ja joulukoristeet ovat näin kauan pystyssä ja ripustettuina. 


Koska lähden siitä olettamasta, että muuten muut ihmettelee olenko höpsähtänyt, kun joulukuusi koristellaan jo itsenäisyyspäivänä, olenko joku jouluhullu vähän niin kuin jouluseko, olenko outo tai joulukuusemme saattaa olla valkoisten joulukuusenkoristeiden omaavalta kitsi.

Tänään laitoin punaisen kuvan instaan ja huomasin taas selitteleväni ja ihan huomaamatta, alitajunta se vaan alkoi heti selittelemään,” no joo siksi on niin kovin punaista tässä kuvassa, koska on niin synkkä ilma ja lumi suli ja haen voimaa punaisesta.”


Mikä tavallaan totta onkin ja onhan punainen oma lempiväri. Mutta onko se vähän outoa pitää ympäri vuoden punaisesta niin paljon, tätä sai miettimään eräs viime kesänä kysyessään,  ”olenko jouluhullu”, kun meillä on kotona punaista niin paljon. 

Kaiken takana on se iänikuinen miellyttämisen halu ja onpa jotenkin surullista ja ikävää huomata, että tämä piirre on vielä viisikymppisenä vahvana edelleen.


Selittelen ihmisille, jotka eivät laita kitsejä joulukoristeita, joiden kodit ovat valkoisia tai tyyli klassisen beige. Selittelen omaa olemustani vaikka miksi se olemus olisi sen huonompi kuin sen toisen. Miksi punaiseen tai glitteriin pukeutuva olisi tyylittömämpi, kuin klassisesti beigeen. 

Jotenkin on tunne, että valtavirta Suomessa on hieman beige, kodit ovat valkoisia ja tykätään ei räikeästä. Koen siis olevani räikeä eli outo ja tätä outoutta yritän sitten selitellä, jotta ihmiset eivät pitäisi outona. 

Tiedän selitteleväni paljon ja jykevä ääni sisälläni muistuttaa, älä selittele, miksi selittelet, ei sinun tarvitse puolustautua viattomista asioista, mistä pidät, miksi omistat niin monia mukeja, miksi pidät Disneystä, miksi olet scifihullu. Huom. painotus sanalla hullu, sillä on ihmisiä, jotka pitävät avaruusfaneja, jos eivät hulluina, niin hörhöinä.

Vai oletanko vain niin, pidetäänkö edes hulluna tai hörhönä, mutta se tarve kuulua ns. luulemaani ja kuvittelemaani valtavirtaan, johonkin omaan standardiin oletukseeni normaaliudesta, saa selittämään. Sillä jokaisellahan meillä on hullutuksensa ja persoonallisuutensa. Meistä jokainen haluaa myös olla normaali, ihan niine hullutuksinemme. 

Moni samaistuu Bridget Jonesiin, sillä Bridget joutuu usein tukaliin tilanteisiin, joihin me kaikki olemme varmaan joskus joutuneet elämämme aikana. Bridget selittelee ja sakka vain sakenee ja hullunkurisuus sen kuin pahenee, mitä enemmän Bridget sotkeutuu selittelyn vyyhteihin. 

Tahtoisin olla aina aidoin oma minä, mutta selkeästi vielä on matkaa ja paljon, tosin osaan joskus olla suorakin ja olla selittelemättä, kuten miksi en syö sushia puikoilla, tilanne mikä hävettää aina, erityisesti uusien ihmisten kanssa. Enkö osaa, olenko huonotapainen ravintolassa, koska syön haarukalla ja veitsellä. 

Nimittäin valehtelematta on kerran sushipalanen lentänyt puikoilta suoraan talvisaappaaseen ja sen jälkeen päätin, että parempi on sushitella haarukalla ja veitsellä eli välttää ja suojella itseäni tulevilta noloilta tilanteilta sen sijaan, että oppisin sushitikutteluammattilaiseksi. 


Eli tuohon sushitilanteeseen liittyy häpeä vaikka kehtaankin asian tunnustaa. Kaiken selittelyn ja toimien takana tihkuu tuo iänikuinen häpeä. Miten päästä pois häpeästä ja selittelyistä, siinäpä kysymys ja mistä kaikki häpeä oikein kumpuaa. 

Tulipa tästä yhtäkkiä taas mieleen, etten ole enää punastunut vuosiin, nuorena punastuminen oli perin viheliästä. Milloin punastuminen lakkasi, meninkö yhden askeleen eteenpäin rohkeuden polulla, jättäen säkillisen häpeän tunteita taakseni? Mikä voisi olla niin kimurantti tilanne, että punaistuisin vielä tänäkin päivänä?
On ymmärrettävä oma vajavaisuus, hyväksyttävä se ja muistettava, että jokainen meistä on vajavainen, täydellisyys on vain oman pään luoma illuusio.

Hyväksyä se, etten hallitse sushipuikkoja kovinkaan hyvin ja ei kai se ole maailmanloppu, jos sushittelen veitsellä ja haarukalla. En pitänytkään tätä minään, mutta eteeni sattui häpeällinen tilanne, jonka jälkeen olen hävennyt sushin syöntitilanteita ja puikottomuutta.

Eräs sushikokki nappasi käsistäni haarukan ja veitsen ja tivahti ”ei haarukalla ja veitsellä” vaan tässä on sinulle lasten sushipuikot. Tilanne oli hämmentävän suora, töksähtelevä ja riisui meikäläisen alasti, ihan noin pieni tilanne, mutta silti isosti häpeällinen. Minut paljastettiin ääneen, etten osaa, olen huono, olen kömpelö, minulla on etiketin vastaiset tavat eli moukkakin vielä. 

Sushitilanteessa toistuu se sama, kun lapsena valittiin viimeisenä pesisjoukkoon tai kun luokkakamut nauroi, ”juokset hassusti”, juokse siinä nyt sitten. Näistä lukemattomista tilanteista on syntynyt aikuisuuden ajan häpeä ja selittely. 

Miten osaisin rakastaa itseäni sellaisena kuin olen, olen juuri oikein hyvä ihan näin, vaikka kaikkea en osaa ja  sushitkin lentelevät talvisaappaisiin. 

Tunnistatko samoja tunteita, selitteletkö monesti itseäsi ja puolustaudut vaikka kukaan ei mistään edes syytäkään, kuin itse olisit itsesi pahin yleinen syyttäjä? 


Minkälaisia häpeällisiä tilanteita sinä muistat? Tai oletko vapaa kaikesta tälläisestä, onko sinulla rautaisen hyvä itsetunto ja mistä mielestäsi hyvä itsetunto kehittyy? Tai mitä vaan asiaan liittyvää?

Tänään se taas iski mieleeni, mitä minä tässä oikein selittelen, hohhoijaa, väsynyt jo itseenikin. 

Sydämellistä tiistaita kaikille seliselien kera. <3