Nolo ja syyllisyyden soimaama mutsi
Oma pää on ollut viime päivinä hieman ruuhkautunut, kun olen selvitellyt näitä toiminimeen liittyviä kirjanpitopalveluja. Luulin pankkitaustan auttavan selviämään näistä kepeästi, mutta sijoitustausta ei auta pätkääkään kirjanpito asioissa, vaikkakin ne ovat omalta osalta hyvinkin yksinkertaisiakin tai mitä huijaan, eivät todellakaan ole yksinkertaisia.
Sitten tuo hamsterin poskipussiepisodi ja nyt meidän 14-vuotias on ollut todella kipeänä viikon ajan. Eilen otettu nieluviljely ja asiat alkaneet ratkeamaan, mutta kun toisen ferritiini arvot ovat vielä todella alhaiset, niin olen täällä taas ylimurehtinut vaikka mitä. Sitten se raudan syöminen, on kokeiltu vaikka mitä, mutta oikeaa olomuotoa rautatabletille, joka ei aiheuttaisi mahanpuruja tai olisi liian suuri nieltävä, ei ole löytynyt.
Sainkin sitten apua 365 days with Ida blogista ja häneltä vinkkiä mm. raudasta, jonka kapselin voi avata ja jauheen sekoittaa smoothien joukkoon eli nyt näyttää hyvältä, rauta saattaa mennä smoothiecocktailmuodossa alas.
Tänään kun keräsin toisen tyttären huoneesta valehtelematta puolitäysiä juomalaseja 10kpl, mietin ettei vanhemmuus ole se helpoin rasti ja mitä enemmän lapsia, sen enemmän huolia, Välillä tuntuukin, että aina on jokin tilanne päällä.
Sitten se kirottu ikuinen riittämättömyys ja syyllisyys, itsesyytökset ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Olen myös kova miettimään syitä ja seurauksia. Silloin kun katon alla asui neljä lasta, teimme mieheni kanssa minireissuja kerran tai kahden vuodessa ja silloin koin täysin oikeutettuna, että parisuhdetta täytyy joskus hoitaa myöskin. Kiitos isäni ja hänen vaimon, olivat he aina valmiina tulemaan apuun ja näin saaden myös laatuaikaa lasten kanssa itsekin.
Nyt tunnen sitten syyllisyyttä näistä reissuista ja myös ajasta, jolloin lapset olivat päiväkodissa. Vaikkakin osa-aikaisina ja vain hometalokeissin ollessa kuumimillaan, kokopäiväisinä. Nyt antaisin mitä vaan, että nämäkin hetket saisin itselleni takaisin. Tiedostan kyllä myös olevani onnekas, olen saanut viettää poikkeuksellisen paljon aikaa lasten kanssa. Eikä lapsia voi omistaa ja tukehduttaa ja on tervettä, että lapsilla on muitakin kiintymysuhteita, kuin oman äidin kyljessä nuohoaminen.
Päiväkodissakin sanoivat, että meillä on niin vilkkaat ja ulospäinssuuntautuneet lapset, että osa-aikahoito kaveruussuhteiden muodostumisten kannalta ja kaiken maailman askarteluille oli heille aivan ehdoton edellytys. Vaikka sainkin synninpäästön päiväkodin tädeiltä, ei sekään nyt auta.
Eilen avauduin miehelleni näistä syyllisyyden tunteista ja taas sain huomata, että olen oman itseni pahin vihollinen. Kun tein näin, aiheuttiko se tämän asian ja jos jotain sattuu, onko vika minussa. Mies muistutti, että meillä on neljä empaattista lasta, jotka jokainen ovat fantastisia tyyppejä ja vaikka jokaiselle lapselle muodostuu varmasti omat traumansa, asia jota ei voi välttää, ollaan vanhempina silti normaaleja ja ihan ok.
Mies myös muistutti, ettei kukaan ole viettänyt aikaa ja tehnyt niin paljon kaikkien lasten kanssa kuin meikäläinen.
Olen toki paljon joutunut pohtimaan, miten osa ainakin saattaa liittyä 50-vuoden ikäkriisiin ja siihen, että olen menettänyt tärkeän aseman, en ole lapsille niin tärkeä enää. Tunnetasolla tuosta kaikesta on aika vaikea luopua. Yhdessä hetkessä on 4 ihmistä, jotka tarvitsevat ja yhtäkkiä kukaan ei tarvitse. Kun miltei 20-vuotta elää tuossa tilanteessa, onhan se outo fiilis yhtäkkiä, etten olekaan enää tarpeellinen. Siinä hetkessä herää oman minuuden tarkastelu ja mikä roolini on tässä elämässä, tuo rooli joka oli niin ilmeinen noin 20-vuoden ajan.
Olen toki paljon joutunut pohtimaan, miten osa ainakin saattaa liittyä 50-vuoden ikäkriisiin ja siihen, että olen menettänyt tärkeän aseman, en ole lapsille niin tärkeä enää. Tunnetasolla tuosta kaikesta on aika vaikea luopua. Yhdessä hetkessä on 4 ihmistä, jotka tarvitsevat ja yhtäkkiä kukaan ei tarvitse. Kun miltei 20-vuotta elää tuossa tilanteessa, onhan se outo fiilis yhtäkkiä, etten olekaan enää tarpeellinen. Siinä hetkessä herää oman minuuden tarkastelu ja mikä roolini on tässä elämässä, tuo rooli joka oli niin ilmeinen noin 20-vuoden ajan.
Ok ukkelin kanssa jutustelu laastaroi taas tämän paiseen pään, mutta ei sitä mistä se paise johtuu. Ilmeisesti lapsuuteen liittyvistä häpeän tunteista, kiusaamiskokemuksista, mitättömyyden tunteista. Mutta oli niin tai näin, eteenpäin pitäisi päästä, sillä turha syyllisyys on varsinainen energiaa ja iloa syövä musta aukko.
Eilenn kun olimme tosiaan 14-vuotiaan kanssa nieluviljelyssä ja kun viljely oli otettu, sanoin toiselle suojelevasti ”no niin, nyt se on ohi.” Sanoi toinen ulkona, ”en ole mikään pikkulapsi, tiedän itsekin milloin se on ohi.” Niinpä niin, olen just se niin nolo mutsi, josta itsekin aikanaan irtauduin (mummista) ja koin, ettei toinen osannut tehdä mitään oikein. Olen itsekin ollut tuo teini ja tiedän, että kaikki tämä on normaalia biologiaa ja näin tämän kuuluukin mennä ja jos ei menisi syyllistäisin itseäni siitäkin. Eli vanhempana ei vaan voi voittaa.
Miten siellä, syyllistätkö itseäsi eri asioista, tunnetko riittämättömyyttä, oletko saanut tähän apua ja selvyyttä, mistä kaikki omalta osalta juontaa.
Kirjoittaminen on muuten terapeuttista, kun on taas tunnustanut oman riittämättömyytensä ja miten nolo mutsina olen, taas on hetken keuhkoilla tilaa hengittää, joten lempeää uutta viikkoa kaikille. <3
