Piparkakkupaja, kömpelyys ja kiusaaminen
Eilen pulpahti mieleen lapsuusajan trauma piparkakkuja leipoessa. Olen todella huono leipomaan, todella kärsimätön koristelemaan tai pipertämään ylipäänsä mitään. Kaikki palaa mielessä erääseen hetkeen, jolloin olin lapsi ja esikoulussa. Askartelimme äitienpäivätulppaanit pahvista ja ne piti askarrella niin, että tulppaanit seisoivat askarrellulla jalalla ja olivat kolmiulotteiset.
Tätä askarteluhetkeä ennen, en koskaan ollut pohtinut olenko huono tai hyvä askartelija, mutta huonoksi askartelijaksi tiesivät muut lapset kertoa. Muistan aina sen hetken, kun pari tyttöä haukkui väsäämääni tulppaania ja miten häpeä tulvahti punaisena leimahduksena kasvoihin ja kaulaan asti. Siitä hetkestä lähtien ajattelin olevani huono askartelija ja kun jotain ajattelee, sen myös päättää, minusta tuli askarteluiden suhteen innoton alisuoriutuija.
Nähdessäni tuon tulppaanin mummini aarrerasiassa vuosia myöhemmin, en löytänyt tulppaanista minkäänlaisia kummallisuuksia tai olevan oudon huono lainkaan. Ymmärsin tuolloin, että olin antanut kiusaajien lauseiden päästä ihon alle niin, että lauseista tuli minulle totuus.
Saadessani kaksi tytärtä ja heidän ollessa nuorempana äärettömän kovia ja taitavia askartelemaan ja heidän lausuessa ääneen ”ettei meidän äiti ole kovin askartelevainen”, jäin usein miettimään, että miten löytää askartelun ilo? En tuota iloa ole koskaan löytänyt, se nuupahti jo nuorena parin harmittoman tyttölapsen kiusaan ja omaan huonoon itsetuntoon. Uskoin kaiken mitä minulle sanottiin, etenkin jos se oli negatiivista.
Täten omia lapsia on kannustettu ja aina kehuttu vaikka olisi ollut minkälainen tekele ja koska askartelu niin kovin pulppusi heissä, kävivät he kolme vuotta askartelukerhoakin ja pääsivät näin valjastamaan luovuuden isompiin sfääreihin.
En tiedä johtuuko kärsimättömästä luonteesta vai lapsuuden litistetystä itsetunnosta, mutta kaikenlainen näpertely ahdistaa. Eilen leivoin tyttären kanssa piparkakkuja ja tunsin kuitenkin suurta iloa. Yhteinen leipominen oli ihana asia ja se, että päätin vapauttaa itseni kaikista paineista ja luoda justiinsa niin kömpelöitä piparkakkuja, kuin otti syntyäkseen.
Tytär naureskeli nätisti ja mies hymähteli taustalla ja itse totesin, että massussa ne piparkakut menee kuitenkin kaikki sekaisin. Kun kaikki rumat piparkakkuni laitettiin vierekkäin, koin kuitenkin, että kaikesta rujoudesta huolimatta, kaikessa värien sekamelskassa syntyi yhdessä jotain kaunista. Yhdessä piparkakut puhkesivat kukkaan, kuten me ihmisetkin.
Oivalsin jälleen kerran, että kun tekee asioita itselle, eikä miten muut toivoo tai mitä muut ajattelee, on mahdollista tuntea iloa sellaisistakin asioista, jotka aiemmin ovat aiheuttaneet selittämätöntä ahdistusta. Ahdistusta siitä, että joutuu kohtaamaan oman huonon kömpelön itsensä, sen pikkutytön, jonka askartelema tulppaani ja nupullaan oleva itsetunto joskus romutettiin.
Tyttäret ovat minua huomattavasti taitavampia askartelemaan ja leipomaan piparkakkuja, mutta tyttären piparkakkuja ei nyt saanut kuvata. Vaikka tyttäret eivät olisikaan niin taitavia, kuin ovat, niin aina kehutaan ja sanotaan askarteluhommista, että priimaa pukkaa.
Mietin joskus, että jos olisi ollut mahdollisuus uskoa itseensä enemmän, eikä heti niellä eskaritovereiden lauseita ”miten huono olen”, olisiko ollut mahdollisuus rakastua leipomiseen tai askarteluun?
Miten pienestä voikaan heikko itsetunto murentua, tekisi mieli päästä aikakoneella valamaan omalle nuorelle minälleni vankkumatonta itsetuntoa, kuiskata minuuteni korvaan, olet riittävä ja aivan täydellinen juuri noin.
Kaikkinensa kuitenkin, kömpelöiden piparkakkujen ja Mörkö-piparkakun myötä löysin eilen hieman joulun henkeä ja leipomisen ja koristelun iloa ja ehkä minullakin on vielä mahdollisuus kehittyä, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä.
Tärkeää on havannoida mistä mikin johtuu, miksi jokin asia on selittämättömästi niin vastenmielinen. Minulla ahdistus askarteluun ja kaikkeen pieneen näpertelyyn johtaa tuohon pieneen hetkeen eskarissa, jolloin pari tyttöä päätti lytätä äitienpäivälahjaksi kyhäämäni tulppaanini täysin.
Kova on maailma ja vanhempien tehtävänä on vankistaa lasten itsetuntoa, jotta he ymmärtävät, että kiusaajissa on vika, ei heissä. Ei kenenkään tarvitse olla täydellinen, pääasia on, että yrittää ja tuntee yrittämisestä iloa.
Eilen tunsin tyttäreni kanssa lapsen iloa leipomisesta ja vaikka piparkakkuni näyttävät aivan kamalilta, niin ei se lopputulos vaan yhteinen ihana hetki ja tekemisen ilo. <3
Siksipä tähän postaukseen mukaan kaikki nämä rujot ja kömpelöt kuvat ja sotkuinen työpaja. Muistan kun aloitin blogini, oli todella tärkeää, että blogi pysyy aitona ja ehkä tämä on hieman puolustuskin sille, ettei blogini ole kiiltokuvan kaunis, siihen en yksinkertaisesti ikinä edes kykenisi ja täydellisyyden tavoittelu herättäisi taas vanhat ahdistukset pintaan. Parempi on vaan heilua omana kömpelönä itsenään ja aina muistaa olla vertaamatta itseään muihin ja verrata itseään korkeintaan omaan itseensä, sillä tekemällä ihminen kehittyy.
Miten siellä, onko piparkakkutehdas täysillä jo käynnissä, muistuuko mieleen jokin lapsuuden hetki jolloin sinua on kiusattu ja miten tuo hetki saattaa aikuisenakin pulpahtaa mieleen mitä yllättävimmällä ja onnellisellakin hetkellä.
Ihanaa ja piparkakun tuoksuista iltaa kaikille. <3
