Avainsana: pyyteettömyys

Yllätys ja hankalaa vääntöä

Tästä yllätys aiheesta olen kirjoitellut blogissa aiemminkin, mutta uusi muki on toki uusi yllätys. Ankkalinnan Aku Ankan päivittelyin ”kääk”, eilen tupsahti postitse disneymukiystävältä näin upea muki keräilykokoelmaan. Kaunotar ja Kulkuri mukia en aiemmin ole omistanut, joten tämä yllärimuki meinasi plumpsauttaa ihastuksesta pyllylleen.

Eikä se, vaan toisen pyyteetön teko. Mukikamun sanoja lainatakseni ”Kiva, että ilahduit, sillä se samalla ilahduttaa minua ja on parasta mitä voin saada.” Näihin mukikamun lähetyksiin liittyy päällimmäisenä lähimmäisenrakkaus. 

Mehän emme ole koskaan toisiamme edes tavanneet, mutta niin vaan tunnemme sielun yhteyttä ja olemme murheet ja ilot viesteillä jakaneet. Emme myöskään säästele positiivisia adjektiiveja toisiamme kohtaan.

Disneymukikamun kanssa ystävyyteen, vaikkakin virtuaaliseen, kiteytyy kaikki hyvän ystävyyden kulmakivet, pyyteettömyys, aito halu ilahduttaa, kirjoitamme toisillemme kauniisti ja jaamme murheet ja ilot, ei ole asiaa mistä toinen säikähtäisi ja myös vastavuoroisuus. 

Eli en koskaan haluaisi jäädä toiselle velkaa, se on olotila, josta en pidä lainkaan. Jos minulle annetaan jotain, haluan antaa jotain kivaa myös takaisin. Vaikka elävässä elämässä, jos toinen on antanut vaikka kivoja juttuja, auttanut vaikka niissä asukuvien ottamisessa tai antanut jonkun vaatteen, minä tarjoan hänelle ensi kerralla vaikka ruoat tai kahvit ja pullat. 

Ennen kaikkea mukiystävyyden ytimenä piilee ymmärrys ja hyvä tahto eli juurikin ne hyvän ystävyyden peruspilarit.

Totta kai täältä lähtee kamuselle myöskin ylläriä vaikka ei tuplamukeja ole kainalossa, niin aina voi toista ilahduttaa ihan millä tahansa mukavalla. Tästä syntyikin suorastaan kaihomieli vanhoihin aikoihin ja miten posti kiikutti kirjeitä ja kortteja ja joskus vallan pakettejakin. Miten kivaa aikaa tuo oli ja eikä koskaan Whatsupp viesti tule vastaamaan kirjeen tai kortin asemaa, kun on tätä kirjeiden aikaa elänyt. 

Myönnän, en itsekään lähetä kortteja ja kirjeitä enää tänä päivänä, vain muutaman hassun joulukortin, kun joskus niitä tuli läheteltyä kymmenittäin. No tästä innostuneena ajattelin kehottaa, että nakataanko jotain ystävää kortilla, ilahdutetaan ihmisiä. Mutta arvaatteko mitä sitten tuli mieleen? 

Kumman hiilijalanjälki on pienempi, Whatsupp viestin vai kortin matkaaminen pisteestä A, pisteeseen B? Ei tullut hyvä mieli tästä nyt sitten. Korttien lähettämisestä olemme luontaisesti kaikki tinkineetkin, pikaisemmat viestit ovat tulleet korttien ja kirjeiden tilalle, kiirettä ja elämän helppoutta tukemaan. 

Mutta on ikävä kirjeitä ja kortteja ja paketin saaminen, se vasta mojova ylläripläjäys onkin. Iski kaikessa tässä ilossa sellainen pieni toivottomuuden tunne ja huomaan, että tehtyäni hiilijalanjälkitestin ja saatuani syytöksiä kerskakuluttamisesta, olen alkanut laskemaan tekojani kuin kaloreita. 

Näin kai kaikkien tulisi tehdä maapallon hyväksi, mutta en voi sanoa, että tämä on mukava olotila, mutta eipä maapallollakaan ole mukavaa, joten ehkä tämä hiilijalanjäljen pohtiminen on hyvä näin ja ehkä kohta luontainen olotila, eikä tälläinen syyllisyyden sävyttämä raskas taakka. 
Joten kyllä nyt kuitenkin heitän toiveen ilmoille, että ihmiset lähettäisivät toisilleen joskus kortin tai kirjeen, sillä tällä voi saada aikaiseksi suuren ilon. Viime vuonna, kun mummini sotaveteraani lottana sai tuntemattomilta joulun alla postikortteja, olin aivan mykistynyt. Kyllä nämä vieraiden kortit mummia ilahdutti, puhumattakaan läheisten kortit sitten. 

Vaikka eilen postissa asioineena hieman otin herneen nenään. Kävin eilen tosiaan postissa noutamassa Disney mukin ja samalla postittamassa blogin arvontapalkinnon, johon ostin kuoren ja postimerkin. (Tosin tylsä tarra kuoren päälle laitettiin). Kävi sitten ilmi, että lompakko oli jäänyt toiseen laukkuun ja siinä se postikuori oli tarroineen päivineen naputettuna kassakoneeseen. 

Pahoittelin asiaa ja sanoin, että pakko lähteä hakemaan lompakko kotoa. Postineiti, joka ei ole tosin postin palveluksessa vaan kaupan, moneen kertaan sanoi, mitä hän nyt tekee ja mitä, jos joku tulee tähän väliin. Sanoin jo hieman harmistuneena, kun en voi rahaksi muuttua, että kortti on kotona. Siihen vielä tuumi, maksanko sitten käteisellä, mitä hämmästelin, oliko tuo joku epäluottamuslause vai hajanainen umpimähkäinen kysymys. Sanoin, että maksan kortilla, sillä sitten menisi vielä enemmän aikaa ja pitäisi mennä automaatin kautta ja mietin mitä hitsiä se maksutapa hänelle kuuluu, höh.

Siihen hän vielä intti, että miten hän nyt voi jättää tätä asiaa kesken, että mitä jos joku tulee väliin. Sanoin, että varmasti tuleekin, koska en asu lähellä vaan joudun autolla ajamaan kotiin ja takaisin hakemaan sen lompakon. Neuvoin sitten, että mitäs jos ihan tekisit virhekuitin tai minkä lie hylyn kuitista ja niin hän teki ja siihen meni sekunti. Hän ei ollut tyytyväinen minuun, joutui näkemään paljon vaivaa ja pohdintaa ja välillämme oli ilmoilla keskinäistä vääntöä. Kun loppupeleissä siihen virhekuitin tekemiseen meni sekunti, niin miksi piti asiakkaan kohdalla inttää ja inttää, etenkin kun olen käynyt tuossa paikassa vuosia ja hän on ollut siellä töissä vuosia. 

Ehkä hänellä oli vain paha päivä ja oli halu inttää. Sanoin hänelle sitten, että hei virheitä sattuu kaikille, olisin kaivannut hieman ymmärrystä. Hiljaisuuden vallitessa sitten hoidimme tuon jälkitoiminnon eli maksamissession, kun olin noutanut lompuukin kotoa. Ehkä siinä tilanteessa oli molemmilla kiusallinen häpeä. Minulla, kun olin aiheuttanut hänelle päänvaivaa ja vaivaa ylipäänsä ja onhan se jo kiusallisuuden sävyttämä hetki, kun huomaa lompakkonsa jääneen kotiin ja tavarat on jo lyöty kassaan. 

Siihen hetkeen kaipaa helpotusta, kenties sanoja, ei haittaa, tehdään virhekuitti ja kaikki järjestyy, kuten järjestyikin. Ehkä kassaneiti oli hiljaa juuri siksi, että miksi hän teki koko asiasta niin ison numeron, miksi piti asiakasta nolossa tilanteessa vielä kyykyttää muiden asiakkaiden kuullen ja tehdä tilanteesta mahdottoman vaikea, kun loppupeleissä se virhekuitin teko oli todella vikkelä ja vaivaton teko ja kuuluu myös hänen työnkuvaan. 

En sitten vaan tykkää marttyyriydestä, tilanteiden hankaloittamisesta ja siitä, ettei ymmärretä, että jos lompakko jää kotiin tai muu vastaava, se ei ole maailmanloppu ja se on itse henkilölle jo kiusallinen tilanne, eikä ”lyötyä pidä silloin lyödä” vaan ottaa aseeksi sydämellisyys ja se asiakaspalvelu.
Tyttärelle oli halloween pirskeet, mutta koska teinejä ei saa kuvata, niin tässä meidän Samppaliini ja mukissa selvästi Samu hirviötä pelkäävät muumit eli meidän halloween kuva. 

Miten siellä, milloin olet yllättänyt läheistä tai sinut on yllätetty. Milloin olet lähettänyt kirjeen tai kortin? Vietättekö tai vietittekö halloweenia? Kokemuksia asiakaspalvelukohtaamisista?

Tämän hajanaisen tekstin ja kuvien kera, iloista viikonloppua ja muistetaan se lähimmäisenrakkaus. Tuon oman postissa käynnin kokemuksen myötä, aina on mahdollista valita ystävällinen tie tai olla toki mahdollisimman hankala ja kummastakohan toimintamallista tulee itselle se paras fiilis, niinpä niin. 

<3