Maalla on mukavaa
No niin tämä postaus ei sulje pois sitä, etteikö kaupungissa olisi mukavaa tai missä tahansa muualla. Ihan subjektiivisesti täällä höpöttelen. Suhteellista on myös tämä maalla hommeli, sillä ei meillä lehmiä laidunna ja en tiedä maataloelämästä mitään.
Mutta tänään köllöttelin omalla suojaisalla pihalla, jonne ei yhdenkään naapurin silmä yllä, ellei sitten katso kaukoputkella. Tykkään tästä tunteesta, että olen täällä omakotitalossa yhtä suojattu, kuin aikoinaan kerrostalossa, jossa hyvä kun naapureita moikattiin. Tai jos kuuli naapurin oven käyvän, niin sitä odotteli hetken, ennen kuin rohkeni lähteä itse rappuun hiippailemaan. Yhdessä hissillä meno oli ihan kauhistus. Joko kiusaantuneena tuijoteltiin seiniä tai todellakin juteltiin säästä ja sekunnit matoi, etenkin jos naapuri tuli yhtämatkaa kuudenteen kerrokseen.
Uskon siihen, että nimenomaan kerrostaloelämää syyttäminen, että meikäläinen tarvitsee omaa rauhaa ja paljon. Tai ööh ehkä sittenkin se yksinäinen kesämökkielämä lapsena, kun seurana ei ollut muita, kuin ötökät ja omat mielikuvitusystävät.
Niin köllöttelin siinä soffalla ja näin avaruussiskoni Ellin Insta Storiesin ja siinä Elli kauhisteli, kun naapurista taisi kuulua porakoneen ääni, noh ainakin jokin järkyttävä mekkala siellä taustalla pauhusi. Siis tosi raivostuttavaa, jos mikä. Laitoin Ellille vastineeksi linnunlaulua sisältävän videon meidän takapihalta ja kirjoitin saatesanoiksi ”näin böndellä.”
Samalla aloinkin tuntemaan yllättävää mielihyvää, unohtaen aiemman kaksijakoisuuden, asuako maalla vai stadin ytimessä. Yhtäkkiä pulpahti mieleen juurikin nämä kiusaannuttavat rapussa kohtaamismuistot tai miten lapsuudenkodin naapurin oopperalaulaja, joikaa luritteli aina päivällä. Se äänen avaaminen ei ollut kuulkaas mitään laulantaa se.
Muistui mieleen miten bileyön jälkeen jo asuessa omassa kodissa, naapuri alkoi rämpäyttelemään pianolla menemään anivarhain aamulla tai ainakin aikaiselta se yökyöpeliltä tuntui. Tai miten Hernesaaressa asuessa naapurit itse bilettivät niin kovaa läpi yön ja kun kolkutin seinään, he vain huusivat perään, ”jos kolkutat siellä vielä yhtään, tullaan seinän läpi ja vedetään sua turpiin.” Tein heistä valituksen ja sen jälkeen pelkäsin törmääväni heihin koko ajan.
Noh en väitä, etteikö kerrostaloasumisessa olisi omat mielettömät puolensa ja Helsingin keskustassa asuessa kaikki vaan oli ihan lähellä. Tosin niin on täällä meillä böndelläkin. Kerrostalossa oli myös jotain turvallista, ei pelottanut öisin niin paljon, ei edes kankkusessa Twin Peaksin jälkilöylyissä, koska turvana oli ne ns.kasvottomat naapurit, joiden kanssa en koskaan jutellut.
Siltikin aina kun tulen Helsingistä kotiin ja kaarran meidän pihaan, iskee mieleen silmitön rauha. Voihan tämä toki johtua siitä, että siellä missä perhe on, siellä on koti ja siellä missä koti on, siellä on turvapesä.
Oli aika, että ajattelin, etten lähde minnekään Helsingin keskustasta, en ikinä, paitsi ulkomaille, sillä Helsingissäkään ei enää kadut riittäneet. Nyt en tiedä palaanko Helsinkiin enää koskaan asumaan vai olemmeko tulleet tänne maalle jäädäkseen. Meikäläisestä on tullut maalaispeto.
Juu no en nysvää pihahommissa vedoten allergioihin, mutta linnunlaulu, lokkien kirkuna (on myös ihanaa), tikan koputus, leppäkerttu lentää olkapäälle ja omg karhukin kävi pörräämässä meidän lenkkipolulla tässä menneenä vuotena. Joutsenet, kimalaiset, kukat ja kaikki. Kyllä maalla on mukavaa, sillä täällä voi kävellä anivarhain tai iltamyöhään koiralenkillä törmäämättä yhtään keneenkään. Naapureita moikataan, mutta kukaan ei tuupi iholle. Ah miten rauhaisaa. Ehkä ne haluaisi tutustua, mutta ex-stadilaisena en minä moisia ymmärrä.
Mikä parasta täällä maalla voi riidellä ilman, että naapurit kuulee. Saa sillälailla monella tavalla olla vapautuneemmin, voi mennä nakuna pihalle ja jollei nyt ihan nakuna, niin välittämättä röllöistä, koska lähdetään siitä olettamuksesta, ettei naapurilla ole kaukoputkea ja jos olisikin, niin naapuri tuijottelee mieluiten lintuja tai auringon nousuja-ja laskuja.
Aidosti molemmissa hyvä, mutta ihminen sopeutuu. Jos muuttaisin takaisin kerrostaloon, sulautuisin sinne varmasti heti, saisin turvaa naapureista, joiden olemassaolon tiedostaisin, mutta joita välttelisin. Se oopperalaulajan joikaus tai toisen naapurin pianon rämpäyttelykin voisi tuntua pelon hetkillä turvalliselta.
Mutta tässä kohtaa en haluaisi vaihtaa pois ja ehkä alamme miehemme kanssa suunnittelemaan, mitä parannuksia tulemme tekemään kodillemme tulevien vuosien varrella. Lapsenlapsiakin tänne mahtuu ja on Disneymukeillakin tilaa olla sitten muksujen kaakaokuppeina.
Ehkä on aika luopua siitä jalasta oven välissä, eläkepäivistä taas vanhoilla stadin kulmilla. Ehkä me olemme tulleet tänne jäädäksemme. Ainakin tässä kodissa olen asunut jo miltei yhtä kauan, kuin lapsuudenkodissa, noh en nyt ihan vielä. Kun vielä päihitän lapsuudenkodin vuosissa, niin eiköhän se ole siinä, meikäläinen kaadetaan täältä saappaat jalassa pois. Onko muuten teillä tuollaisia pakonomaisia tarpeita laskea asioita vuosissa, että sitten tämä koti on se ainoa oikea koti, kun olen asunut täällä pitempään, kuin aiemmassa. Tyyliin tälläisiä hullutuksia.
Nyt menen tuonne pihalle kuuntelemaan lisää lintujen laulantaa ja odottelemaan, kun piha puhkeaa kukkaan. Samalla nitistäen hyttysiä hengiltä ja purkaen niihin ylimääräiset paineet. Kyllä luonto vaan tekee terää ja on oiva vastapaino tälle koneelle, jota tässä nakutan.
Miten siellä, maalla vai kaupungissa, kerrostalossa, vai rivarissa vai omakotitalossa? Nyt saa kehua omaa asumismuotoaan. Tai hei molemmissa, maalla ja kaupungissa. Tai onko haaveita jonkun muun asumismuodon suhteen vaikka ulkomaille muutto? Mitkä on kerrostalon parhaat puolet ja mitkä rivarin tai omakotitalon? Kivaa viikon jatkoa kaikille. <3
