Avainsana: riittämättömyys

Mikä on oman elämäni tarkoitus?

Mikä on oman elämäni tarkoitus?

Olen täällä blogissa jo aiemmin kertoillut pienoisesta ikäkriisistä, joka ilmenee mm. näin: jos ja kun kissoista aika jättää, ehdinkö  hankkia kissanpentuja vielä tilalle ja vahtia kyseisiä kisuja, kisujen koko elinkaaren. Mitkä maat ovat top listalla, jotta varmasti ehdin nähdä kaikki ne maat, joita palavasti haluan. Muuttaako kerrostaloon, mutta milloin, milloin emme jaksa enää lapioida lunta ja hoitaa puutarhaa ja kaikkia muitakin omakotitaloon liittyviä kremppoja ja miten muuttaa ne kissat kerrostaloon, eli kissat ja kerrostalo pitäisi ajoittaa jotenkin kohdilleen. Mitäs jos miehestäni aika jättää ensin ja on omakotitalo käsissä?

Toinen asia mikä sivuaa vallitsevaa ikäkriisiä on, mikä on elämäni tarkoitus? Ennen pikemminkin vain elin ja nautin aidosti pienistä asioista ja miltei kaikista päivistä, jollei niitä epäonnen päiviä lasketa lukuun ja jo ennen lapsia ja lasten ollessa pieniä. Kun löysin mieheni ja minusta tuli kahden mahtavan tyypin äitipuoli, siinä kohden tiesin elämäni tarkoituksen, sehän on äitiys. Tätä virkaa olen aktiivisesti päässyt toteuttamaan tarpeellisena äitinä n. 17-vuoden ajan, kunnes pienimmät yhteiset lapsemme astuivat esimurkkulaan ja eivät enää tarvitsekaan niin kovin minua. 


Tästä lasten irrottautumisesta alkoi oman elämän tarkoituksen etsiminen sanoisinko joskus viime syksynä. Pääsääntöisesti olen onnellinen ja tasapainoinen, mutta jokaisessa viikossa on päiviä, kun rämmin syvissä vesissä. Tunnen oloni tarpeettomaksi ja itseni maapallon tarpeettommimmaksi muurahaiseksi. Tämä ajattelu herättää kouriintuvaa ja ihan vatsanpohjassa tuntuvaa ahdistusta ja olen aavistuksen huolissani, että onko kyseessä vaihe vai onko tämä loppuelämä nyt tätä oman merkityksettömyyden toteamista ja tunnustamista.


Kipuilin näiden asioiden kanssa hissukseen itsekseni ja jossain kohden oli pakko puhua tunteistani miehelleni ja heti helpotti. Vankka kallioni sai näkemään minut hetken muiden ihmisten silmissä ja se näky vaikutti ihan ok näyltä. On kuitenkin kurjaa tietää itsessään ne kaikkein huonoimmat puolet ja elää niiden kanssa niin tiiviisti, kun taas oma puoliso on miltei sokea niille huonoille puolilleni tai tottunut elämään niiden kanssa. Toisaalta itsekin näen puolisossani aina parhaimman, vaikka varmasti hänelläkin on joskus omat mietteensä itsensä suhteen eli kaiketi sitä vaan on itselleen liian ankara. 

Olen myös miettinyt, että neljä lasta, uusperhe ja mittavat taistelut hometalokeissi, tyttären sydänvika ja uusperheen haasteet ovat luoneet elämään kuitenkin ”tarkoitusta” ja kun tila onkin yhtäkkiä tasapainoisen stabiili, on aika hengähtää ja miettiä hetken kuka minä oikein olen eli onko tämä sitä luxusmurehtimista?

Yksi ongelmistani on myöskin, etten ole haaveilija, en haaveile juuri mistään, enkä myöskään asioista joita toisilla ihmisillä on, joten en saa ryhtiä ja potkua omaan sisäiseen maailmaani päiväunista. Haaveilu tai positiivinen kateus ovat, kuin nälkä, jotka pitävät ihmisen käynnin liekeissä.  Tässä kohtaa luonnollisesti sitten mietin, että ovatko asiani liian hyvin, siis sillä lailla normaalilla tavalla hyvin, että jollain kieroutuneella tavalla tarvitsisin elämääni jonkinlaisia ongelmia, jotta unhoittaisin minuuden etsimisen ja taistelisin  taas tuulimyllyjä vastaan.


Joka kulmasta olen yrittänyt miettiä, mikä nyt on ja löytämättä minkäänlaista vastausta. Tiedän, että kaiken järjen mukaan, jos asiat menevät toivotusti, on vielä monia hyviä vuosia jäljellä, mutta siltikin olen mielessäni pompannut jonnekin vanhuuteen ja mietin iäkkäänä minänä, mitä jäljelle jää, olinko hyvä ihminen, mitä jätin jälkeeni, olinko hyvä puoliso, äiti, ystävä tai olinko ylipäänsä riittävän hyvä, sillä jokainen meistähän on epätäydellinen, mutta toisaalta mitä on edes täydellisyys, tätäkin samalla mietin.

Voi olla, että miehen vanhempien äkillinen ja yhtäaikainen muistisairaus on ollut omiaan laukaisemaan kriisiä, oman mummin lähestyvä 100-vuoden ikä, mummin, joka on kuitenkin ollut minulle äiti. Miehen ystävän äkillinen kuolema, kissan kuolema, Osku-kissan selvä vanheneminen. Ehkä, kun nämä kaikki asiat ovat tapahtuneet niin yhtäaikaa, jokin sisuksissani on nitkahtanut pelosta, mitä jos elämä jääkin kesken ja miten elää parhaiten se loppuelämä.


Olen jo varmaan 30-veenä lukenut kaiken maailman opukset, miten ikäkriisissä ihminen miettii omaa tilannettaan, olenko siinä missä haluan, olenko elänyt hyvää elämää ja miten viettää se parhain loppuelämä? Tämä on se suurin huoli, miten viettää parhain loppuelämä niin, että minullakin on joku tarkoitus? Minkäänlaisista opuksista en saa tänä päivänä apua, enkä niitä enää luekaan. Tuntuu, että kirjoissa kaikki on jo niin ilmeistä, että hei kiitos juu tämän olen jo kelannut ihan itse. 

Bloggaajien kesken kiertää haaste omasta unelmaelämästä, mutta en osaa haasteeseen osallistua, sillä minulla on kaikki mitä ikinä halusin eli perhe ja oma miehenikin on minusta sanonut, että on harvoja, jotka tulevat niin pienestä kiitolliseksi. Olen kiitollinen, mutta miten jatkaa tästä eteenpäin ihan  minuna, ei nuorena ja railakkaana, kun elämä tuntui tuhansien vuoden mittaiselta matkalta ja myöhemmin äitinä, jota tarvittiin läpi vuorokauden ja nyt minuna, pelkästään minuna. Eikö tuo pelkästään ”minä” irrotettuna sanana jo kuulosta varsin surulliselta. En ole yksin, mutta mieleni sisällä olen osittain yksin, sillä vain minä yksin voin nämä asiat ratkaista, löytää uuden fokuksen.

Huomaan, ettei ulkonäköasioilla ole niin mitään merkitystä, juu toivoisin olevani hieman hoikempi tai noh 20kg hoikempi, mutta puntarissa suklaa tai ulkonäkö, niin valitsen kevyesti suklaan. Eli ulkonäkökriisistä tässä ei ole kyse. Huomaan, jos katson vaikka historiallista elokuvaa tai elokuvaa, joka on tehty omassa lapsuudessa, niin heti mietin, tuokin näyttelijä on jo kuollut tai onpa Liam Neesonkin vanhentunut, kohtahan Liamkin on jo vanhus ja tätä rataa. Näen itseni peilaavani kaiken ajatteluni tällä hetkellä elämän haurauteen ja lyhyyteen. 


Miten sitten tehdä hauraasta ja lyhyestä loppuelämästä merkityksellinen, ilman että lennän kuuhun, ratkaisen maan ylikansoittumisongelman, keksin alzheimer lääkkeen tai mitä tahansa hienoa ja kunniallista. En kaipaa urotekoja, että jään historiaan, mutta haluan olla itse itselleni ja läheisilleni tärkeä, tässä omassa minimaailmassani.

Fakta on, että kaiken tämän pyörittelyn kirjoittaminen ylös on taas yksi askel kohti mielenrauhaa, mutta tällä hetkellä kuitenkaan valmiita vastauksia ei käsissäni ole. On kuitenkin mielenkiintoista seurata miten asiat etenee ja välillä koenkin tarkkailevani elämääni oman itseni ulkopuolelta. Löydänkö tähänkin asiaan jossain kohden vastauksia vai onko tämä kaikki hösötys vain lähestyvän 50-vuotissyntymäpäivän pelkoa  tai ihan vaan tätä.


Olen aina ollut murehtija ja murheen kohteet ovat matkan varrella toki vaihtuneet ja edelleen murehdin eniten, että läheisilleni sattuu jotain, mutta murehdin myös vihdoin itseäni, miten käyttää laadukkaasti tämä loppuelämä, sillä huomaan jopa pähkäileväni, jos teen turhia asioita, kuten katson Netflixiltä sarjaa sun muuta, että tässä sitä vaan heitetään elämää hukkaan ja katsotaan pinnallisia sarjoja. 

Kun kirjoitin blogissani some fobioista ym. sain muutamilta kommentteja, miten he pitävät minua hyvänä somevaikuttajana tai adjektiivit olivat jopa ylistävämpiä, kuin tähän kehtaan laittaa. Silti näitä kommentteja lukiessa mietin, tuoltako näytän joillekin ulospäin ja miksi minusta itsestä ei tunnu lainkaan tuolta, ei millään lailla onnistuneelta. 


Blogini on tänä vuonna kulkenut tasaisesti ja ihan mielettömiä juttuja ja elämyksiä on pompahdellut matkan varrella ja on blogimatkojakin joita odottaa. Tässä kohden mietin, eikö minulle sitten mikään riitä, olenko tullut ahneeksi, olenko tilassa, ettei mikään tunnu enää miltään? Ei luulen, että käyn blogini suhteen myöskin tässä sivussa kipuilua, haluaisin, että blogini olisi minulle osaammatti, mutta usko itseeni ja omaan vanhenevaan ikääni ja kykyihini ei vaan riitä. Miksi tästäkin piti tulla näin vakavaa? Onko tässä kuitenkin sitä jotain elämän nälkää ja haaveilua mukana ja tavallaan kaikki niin lähellä, ihan hollilla ja silti niin kaukana, ainakin oma itseni pahimpana  muurina.

En ole cool hipsteri, saatoin sitä joskus olla, asuin nuorena ihan oikeilla Punavuoren boheemeilla asuinalueilla ja vietin aika hulvatonta ja rentoa elämää. Välillä mietin, olisipa silloin ollut blogi, se olisi taatusti ollut kutkuttavampaa luettavaa. Nyt olen vain keskivartaloinen keski-ikäinen, joka asuu omakotitalossa ja jolla on se kultainnennoutajakin. Olenko siis klisee ja ”hei ketä kiinnostaa tyyppi”.


Olen menossa erääseen tapahtumaan, jossa pitäisi vakuuttaa ulkomaalaiset pr-tyypit sun muut, odotan tätä kauhulla ja en käytä lääkkeitä, mutta nyt harkitsen vakavasti asiaa eli mitä ”tasaavaa” voisin ottaa, että saisin rohkeutta. Tässä tilaisuudessa tulisi tehdä hyvä vaikutus, jotta sitä kautta voisi syntyä hedelmänä aika hieno ”palkinto”. Hirveää, siis ihan pahinta, minglata ihmisten parissa ja olla sillä lailla chillaten cool, että hei mä olen vaan niin hyvä, että tietenkin valitsette minut ja hei se small talk, apua se on välillä niin hirveää!

Tällä lailla ollaan sitkuteltu blogin alusta lähtien. Ensimmäiseen blogitilaisuuteen tuli heittää alle pulssitroppi, sillä hirveistä hirveintä mennä paikkaan, jossa en ketään tuntenut ainakaan hyvin. Vieläkin tämä hirveä olotila jatkuu, vaikka rohkeutta on tullut hiipien matkan varrella suorastaan huomaamatta ja luonnollisesti olen tutustunut uusiin ihmisiin, saanut mahtavia ystäviä ja on ollut vielä hirmuisen hauskaa ja kivaa.  


Mutta miten olla vielä rohkeampi, miten ottaa härkää sarvista, miten tehdä blogista osa-ammatti tai edes olla rohkeampi ja uskaltaa yrittää tehdä sitä mitä rakastan, no siinäpä kysymys, etenkin, kun mielen sopukoissa aina kaikuu se ”piru”, joka hönkii korvaan ” lopeta haihattelu, aina on sinua parempia ja etevämpiä, et ole riittävän hyvä ja ei sinua ainakaan valita”. Miten olla hakkaamatta päätään seinään, vaikka pettymyksiä tulee ilman muuta kaikille ja nousta sieltä aina uudelleen ja miten uskaltaa heittäytyä?

Nimesin tämän vuoden rohkeuden vuodeksi ja on tunne, että olen nyt ylittämässä jotain rohkeuden kynnystä, koska tunnustan kaikki nämä päässä pyörivät pelkoni, kammoni, mitättömyyden tunteeni, kipuiluni ja oman tarkoituksettomuuden näin avoimesti. Joskus se vaatii vain sen, sanoa reippaasti ulos mitä mielen sisällä liikkuu ja sitä kautta saa taas uutta ytyä elämään eli sitä kohden.

Elämänsä itkijät ja märehtijät (joo minä nyt) ovat aina vähän rasittavia ja valittamista ei kukaan jaksa, kuten ei myöskään yes yes tyyppejä, kun kaikki on aina niin himputin hienosti. Kaikki me välillä taistelemme näiden samojen asioiden kanssa ja jos joku ei koskaan taistele, niin ehkä hän on selvinnyt elämästä vähän vähemmällä pohtivalla kelaamisella, mikä on hieno juttu sekin. Kaikki me tunnemme välillä olevamme epäonnistuneita, mutta kun keitokseen lisätään epäonnistumisen tunteet ja tietty ikä ja se ettei äitiä enää samalla lailla tarvita, voidaan puhua pienestä ikäkriisistä, jonka olen muuten kuullut olevan ohimenevää, että huh ja kippis sille. 


Kun tunnet olevasi kuopassa tai epäonnistunut tai välitilassa ja miten jatkaa eteenpäin, kun elät onnellista elämää, mutta käyt pienoista identiteettikriisiä itsesi kanssa, miten silloin menettelet ja mistä saada apua? Jotkut toki vaihtaa puolisoa tai ostaa prätkän tai veneen tai muuttaa vaikka ulkomaille, mutta jos jotain näiden mieltäni piinavien ajatusten keskeltä tiedän, on se ettei itseään voi koskaan paeta, joten miten kohdata itsensä ja olla tyytyväinen näkemäänsä, tässä nyt ja aina ja ikuisesti, siinäpä päivän poltteleva kysymys?

Apua siis tarvitaan, miten olette selättäneet omat henkilökohtaiset kriisinne tai onko sellaisia edes ollut. Minusta on ylimielistä itseltäni toisaalta edes kysyä moista, sillä totta kai kaikilla ihmisillä on omat kriisinsä, toisaalta on hullua tuntea syyllisyyttä  myös kriisittelyyn, sillä tähänkään kriisiini minulla terveellä ja onnellisella ihmisellä ei tavallaan olisi oikeus, koska maailmassa on ihmisiä, joilla on aidosti suuria suruja. Mutta kun itseään ei voi kuitenkaan aina verrata muiden elämän kautta. 


Jos valitsisin kelaamisen tai ei kelaamisen, niin kyllä kiitos kelaamisille, kaikkine näine kärsimyksineen ja pienuuden tunteineenkin. 

Joten miten olette selättäneet omat pähkäilynne, mitättömyyden tunteet, elämän haurauden  käsittelemisen ja mistä ammennatte itsellenne rohkeutta olla juuri sinä itse? 


Mukavaa sunnuntai-iltaa ja tässä teksti, joka oli itseni vuoksi pakko saada ulos, ehkä taas voi hengittää hetken verran täysillä palkeilla. 😉