Äiti haparoi
Kaksi murkkua takana, yksi käden ulottuvilla ja yksi tulossa ja miksi silti haparoin? Tällä kertaa on niinkin yksinkertaisesta asiasta kyse kuin, että 11-vuotias viidesluokkalainen tyttäreni haluaa sivusiilin ja toiselta puolelta poikatukan. Asia on hänelle niin tärkeä, että sain eilen illalla jo nukkumaan mentyänikin viestejä puhelimeen ja kävimme iltamyöhään keskustelua asian monista puolista.
 |
| Ikävä omaa pipanaa. |
Pieni juttu, mutta monella tapaa niin kovin iso. Omat pelkoni liittyvät lapsen suojelemiseen. Mielenliikkeissään nopeatempoinen lapseni halusi kaksi kuukautta sitten otsatukan ja meni viikko ja muutos harmitti. Haluan suojella toista pettymykseltä, mitä jos tulee hirmuinen katumus ja hiusten kasvattamiseen menee pari vuotta. Haluan suojella myös mahdolliselta kiusalta, jos joku kiusaa erilaisista hiuksista.
Käyn sisäistä taistelua toisaalta yksilön oikeudesta päättää oman ulkonäkönsää suhteen, enkä saa pakottaa toista haluamaani muottiin eli perustyylilajin hiuksiin. Hänen hiuksethan ne muutenkin on.
Toisaalta mietin vahvaa vanhemmuutta, 11-vuotias on vielä lapsi ja elämä on tässä hetkessä, kuten myös asioiden haluaminen. Ei ole kokemuspohjaa miettiä miltä jokin asia tuntuu vaikkapa 6-kuukauden päästä, nythän vasta luodaan näitä oppikokemuksia, mutta miten voi oppia jollei kokeile ja myöskin pety.
Olen mieheni kanssa jutellessa päättänyt ottaa aikalisää ja antaa toisen nipsiä hiukset, jos vielä ensi syksynä kuudennelle luokalle mennessä niin haluaa. Tällöin on ollut aikaa asiaa syväluonteisesti miettiä ja kuudesluokkalainen on jo hieman isompi tyttö ainakin paperilla.
Tiedän jo entuudestaan, että tämä on vain yksi monista kysymyksistä joita tyttärien kanssa matkan varrella tulee eteen, mutta miksi juuri tämä on niin kovin vaikea. Ehkä juuri siksi, että silloin kun kuitenkin puhutaan vai hiuksista, asian teema ei ole problematiikaltaan niin mittava tai sitten on yksinkertaisesti niin vaikea taas kerran ymmärtää, että toinen ei ole enää ”minun” lapsi vaan kulkee jo kohti omia polkuaan ja omaa identiteettiään, sitä nimenomaan etsien ja hakien ja myöskin hapuillen.
Toisaalta mietin vahvaa vanhemmuutta, 11-vuotias on vielä lapsi ja elämä on tässä hetkessä, kuten myös asioiden haluaminen. Ei ole kokemuspohjaa miettiä miltä jokin asia tuntuu vaikkapa 6-kuukauden päästä, nythän vasta luodaan näitä oppikokemuksia, mutta miten voi oppia jollei kokeile ja myöskin pety.
Olen mieheni kanssa jutellessa päättänyt ottaa aikalisää ja antaa toisen nipsiä hiukset, jos vielä ensi syksynä kuudennelle luokalle mennessä niin haluaa. Tällöin on ollut aikaa asiaa syväluonteisesti miettiä ja kuudesluokkalainen on jo hieman isompi tyttö ainakin paperilla.
Tiedän jo entuudestaan, että tämä on vain yksi monista kysymyksistä joita tyttärien kanssa matkan varrella tulee eteen, mutta miksi juuri tämä on niin kovin vaikea. Ehkä juuri siksi, että silloin kun kuitenkin puhutaan vai hiuksista, asian teema ei ole problematiikaltaan niin mittava tai sitten on yksinkertaisesti niin vaikea taas kerran ymmärtää, että toinen ei ole enää ”minun” lapsi vaan kulkee jo kohti omia polkuaan ja omaa identiteettiään, sitä nimenomaan etsien ja hakien ja myöskin hapuillen.
 |
| Vaaleanpunaiset hömpötykset ovat taakse jäänyttä elämää. ainakin toistaiseksi. |
Mitä olette mieltä mitä tekisitte tai muistoja omasta nuoruudesta hiusasioiden tai jonkin muun vastaavan asian tiimoilta jota palavasti halusitte, mutta vanhemmat eivät suostuneet?
Aurinkoista keskiviikkoa!
