Avainsana: sohvapallero

Miksi askelia pitää mitata?

Miksi askelia pitää mitata?

Selasin taas tuossa erään illan pikkutunteina muiden Insta kuvia ja verkkokalvoille osui, jonkun hieno rannekello, joka samalla mittaa askelia ja varmaan vaikka mitäkin muuta. Samalla napautin otsikon tähän postaukseen ja jätin ajatukseni muistiin, jotka siinä kohden pompahtivat mieleeni. Ensimmäinen ajatus, joka yhtäkkiä iski oli ”miksi askelia pitää ylipäänsä mitata” ja päällimmäinen tunne omien askelien mittaamiseen oli ahdistus?

Askelien mittaaminen sun muu tuntuu nyky-yhteiskunnan suorittavalta ominaisuudelta, koska eihän kovasti liikkuva ihminen tarvitse itselleen edes mittaria, miksi urheilulla pitää tehdä ns. numeraalista tulosta?

Toki voisi ajatella, että oma askelahdistus koskee omien askeleitteni vähyyttä, mutta kyllä reaktio oli aivan päinvastainen. Tarvitseeko tavallinen liikkuva ihminen kaiken maailman mittareita, onko metsässä samoaminen ja tietynlainen metsän kanssa hengellinen yhteyden kokeminen ja rauhoittuminen sama asia tai voiko edes tuntea yhteyttä, jos suorittaa samalla koko ajan.

Joskus kun treenasin paljon ja voi pojat, kaipaan vieläkin niitä vahvoja ja hyväkuntoisia jalkoja ja sitä kropan hallintaa, joka tapauksessa hyvin äkkiä kasvoi mukavasta liikuntaharrastuksesta pakkomielteistä suorittamista. Aina kun olen aloittanut minkä tahansa lajin treenaamisen, lopulta mukaan on tullut juurikin laskeminen ja kuinka paljon olen tehnyt niin mitä sarjoja ja kuinka näitä sarjoja ja painoja ym. tuli aina lisätä. Lopulta harrastus meni jo siihen, että heräsin vaikka aikaisin aamulla sekä uimaan, että punttisalille ja aloin jopa nipistämään yöunista. Urheilusta tuli suorittamista ja kadotin ilon liikuntaan.

Tästä syystä en olekaan löytänyt liikunnan iloa enää uudelleen, koska muistijälkenä on tuo traumaattinen ahdistava tunne, hirveä suorittaminen ja lopulta uupuminen ja siis kyllä, uupuminen treenaamiseen. 

Luulen, että nämä urheilu ajatukset ovat nyt singonneet mieleen siitä, että jos joku mieletön ihme kävisi, että minut valittaisiin avaruusseikkailulle kisassa, jossa nyt kisaan, niin minulla olisi 2kk aikaa treenata itseni parempaan kuntoon. Uskon aika vahvasti, että hyvä peruskunto tulee avaruusseikkailulla olemaan välttämätöntä. 

Mies tuossa tuumasi että aloita treenaaminen jo nyt, mutta itse siinä totesin, ettei ole motivaatiota ja mitä jos ei minua valitakaan, niin lopetan treenaamisen varmaan siipi maassa siihen paikkaan ja jos taas valitaan, aloitan ihan taatusti raivolla treenaamisen koska on niin hirveä palo olla hyvässä kunnossa, eikä nolata itseään ja mokailla, koska kunto ei riittäisi johonkin seikkailun asettamaan tehtävään. Iskipä muuten myös pelko, ettei tämän ikäistä edes valita, koska kuvistani voidaan tehdä jo olettama, etten ole mikään treenaaja. Voinko mitenkään riittää tälläisenä, kuin olen?

Joka tapauksessa kaikki nämä tunteet  herättivät sisimmissäni taas sen tutun vanhan ahdistuksen tunteen, sen tilan johon lopulta jouduin, kun pakkomielteenä treenasin ollakseni hoikka ja hyväkroppainen, enkä siksi, että se treeni tuo hyvää oloa ja aiheuttaa zen olotilan. Olin kaikkea muuta, kuin zen ja olin jatkuvassa ylikierrostilassa. Kun ylikierroksen oravanpyörästä on kerran päässyt, siihen ei totta tosiaan enää halua palata, joten en aio enää ikinä treenata kello kaulassa tahi askelmittari ranteissa, mutta miten sitten?
Miten löytää tasapainoinen liikunnan ilo elämään, siihen haluaisin nyt tähdätä, mutta en tiedä miten? Joten vinkkejä ei suorittavaan ja ei askelmittariseen urheiluun, ei maratoneja minulle ei hampaat irvessä lajeja, vaan kropan hallintaa, joustavuutta, ettei paikkoja enää niin kolota, mutta kuitenkin toki siellä taustalla on haave myös sen 10kg pudottamisesta vai pitäisikö siitäkin ajatella, että painon putoaminen tapahtuu kyllä ihan itsestään huomaamatta, kunhan vaan löytää sen liikunnan ilon. 

Onko antaa vinkkejä, miten sinä urheilet ilon kautta, eikä niin, että urheilu on pakkomielteenomaista?

Niin ja sinne avaruusseikkailulle saa halutessaan äänestää meikäläistä täällä ja jos valinta osuisi kohdille, niin hih saatte sitten seurata meikäläisen ponnistuksia treenaamisen kanssa ja ehkä jonain päivänä myös kuulla reissusta täällä blogissa, jos ja jos ja jos. 

Niin ja ääniä olen saanut ihan mielettömän paljon ja jos reissuun pääsen, otan teidän kaikkien sydämet reissureppuun mukaan. Olo on jo kuin voittajalla, sillä ihmisten lämpö ja zemppihenki on ollut suurenmoista ja ne monet sadat annetut sydämet kisaan. 

Olen kiitollinen <3



Upeaa sunnuntaita kaikille, terkuin sohvapallero, jota sohva kutsuu liian usein.