Soimaan itseäni, mutta hyväksyn sen
Olen viime aikoina taasen herännyt pohdintoihini, että miksi ne pohdinnat niin usein ovat jollain tasolla itseään syyllistäviä? Hyvää on herätä näihin pohdiskeluihin, eikä vaan pohdiskella menemään ja hyvä huomata, että miksi taas niin itseäni morkkaan. Olen myös oivaltanut, että olen aina ollut tälläinen ja tämä on hyvin yleinen meidän naisten suorastaan ”vika” ja olen hyväksynyt sen, ettei tämä asia tästä tule myöskään muuttumaan.
Yön pikkutunneilla olen saattanut pohtia erilaisia tilanteita, kun lapset ovat olleet pieniä, että olenko ollut riittävästi läsnä, oliko se oikein, että lähdin vaikka minilomalle mieheni kanssa ja jätin lapset isovanhempien hoiviin ja vaikka järkeni sanoo, että parisuhdetta pitää hoitaa ja lapsille ja isovanhemmille on tärkeää, että heidän välille muotoutuu vahva side, niin silti tunnen riittämättömyyttä ja soimaan itseäni.
Tiedän, että nämä lapsiin liittyvät syyllisyyden tunteet liittyvät pelkoihin lapsien kasvamisesta, miten he suorastaan lipuvat sormien välistä ja ovat tuotapikaa aikuisia. Siltikin pyörittelen öisin hyvin paljon pikkulapsiaikaan liittyviä asioita ja olenko ollut riittävä äiti.
Tiedän myös sen, että jokaisella lapsella on varmasti joitain traumoja vanhemmistaan, niin minullakin on, me vanhemmat kun satumme olemaan ihmisiä, emmekä asu siellä jalustalla, jonne lapset herkästi meidät asettaa. Silti olen ollut läsnä arjessa, ihan normaali äiti, mutta miksi soimaan itseäni näin?
Tämä itsensä syyllistäminen luonnollisesti liittyy ihan kaikkiin elämän osa-alueisiin. Meillä sattui olemaan ylimääräinen risteilylahjakortti ja ehdotin jossain kohden, että mies menisi ystävänsä kanssa Tukholmaan ja saisi hieman rentoa ja mukavaa vapaa-aikaa. Mies asiasta innostuikin, mutta eivät saaneet laivapaikkojen ja ystävän kanssa kalentereita soviteltua yhteen. Koska lahjakortille ajattelin ylevämpää tarkoitusta, kuin että matkalle lähden minä itse vaan, niin ajattelin pyytää tätiäni reissuun, tätiäni, joka aina auttaa ja jaksaa hoitaa meidän Samu-koiraakin. Tästä tuli todella hyvä mieli, mutta samalla jäin junnaamaan, mitä mieheni tästä nyt tuumii, tuleeko hänelle harmitus, vaikka tiedän ettei tietenkään tule. Tunsin syyllisyyttä siitä, että minä pääsen matkaan…
Näitä ja lukemattomia ja lukemattomia muita vastaavia ajatuksenjuoksuja pohdiskellessani päätin, etten enää odota helpottavampaa huomista, että jonain päivänä olen niin sinut itseni kanssa, että lakkaan soimaamasta itseäni tai kuulostelemasta pahoitinko jonkun mielen sillä, että minullakin on joskus kivaa. Päätin hyväksyä tämän itsensä syyllistämisen osana minuuttani ja ajatella, että se sattuu vain olemaan yksi luonteenpiirteitäni, jota toisaalta en vaihtaisi poiskaan. Parempi kuitenkin syyllistää itseään, kuin pouhata täysin itsekkäänä menemään ja mitään ikinä ajattelematta.
Jäin kyllä miettimään, ahnas kun ihminen on, että voisiko sitten tämän asian hyväksyminen johtaa hiljakseen siihen, että tämä raskas piirre poistuisi lipuen minusta ja en itkisi kaatunutta maitoa, enkä ainakaan kehittelisi niitä maitolätäköitä sinne missä niitä ei ole? Voisiko tämä olla alku sille, että joskus osaisin nauttia hetkestä ihan täysin palkein, eikä vatsaa sisään pidättäen puristusotteessa, niin kuin mikään onni ei aivan täysin minulle kuuluisi.
Tälläisiä ajatuksia tällä kertaa, mitä tunteita ajatukset teissä herätti ja tuntuiko tutuille? Sydämellistä torstaita kaikille. <3
*Ylin kuva Souliina
*Ylin kuva Souliina
