Avainsana: sydänlapsi

Mitä jos?

Mitä jos?

Mitä jos minut lapsena olisi laitettu ruotsinkieliseen kouluun, kuten uhattiin. Jos en olisi kiljunut ”etten halua”, niin elämäni polut olisivat olleet täysin erilaisia, ystävät, lapsuus, nuoruus, koko elämä, olisin muualla nyt. Apua miten pelottava ajatuskin. 

Mitä jos isovanhempani eivät olisikaan kasvattaneet minua, en olisi saanut yhtä parasta ystävääni elämääni ja hänen siskoaan ystäväksi, sisarukset jotka kutsuvat minuakin heidän siskokseen.

En olisi myöskään saanut elää rakkaassa suurperheessä, mikä on ollut suuri rikkaus ja saanut haluamaan monta lasta omaankin elämään.

Mitä jos en olisi päättänyt hakea rippileirille, josta en tuntenut ketään entuudestaan vaan halusin uusia kokemuksia, näin olisin yhtä elämäni kivoimmista viikoista köyhempi.

Mitä jos en olisi hakenut siihen lukioon josta en tuntenut oikeastaan ketään ja hakenut vanhan kouluni lukioon. Olisin yhtä parasta ystävää vailla.

Mitä jos isovanhempani eivät olisi bonganneet Hesarista työpaikkailmoitusta Kansallis-Osake-Pankin arvopaperiosastolle ja en olisi ikinä tavannut tyttäreni kummitätiä ja yhtä parhaimmista  ystävistäni.

Mitä jos en olisi yhtenä torstai-iltana lähtenyt uuden ystävän kanssa baariin ja jättänyt tuon illan väliin, en olisi tavannut miestäni ja meistä ei olisi tullut megahyviä ystäviä uuden ystävän kanssa. 

Mitä jos olisin kuuden kuukauden seurustelun jälkeen sanonut miehelleni, etten rohkene lähteä hänen kanssaan ulkomaille viideksi vuodeksi, niin minulla ei olisi juuri tätä perhettä joka minulla nyt on. Olisiko minulla perhettä ollenkaan?

Mitä jos en olisi elänyt itsekin erilaista lapsuutta kuin perinteinen ydinperhe, olisinko ollut yhtä avomielinen tätä omaa uusperhekuviota kohtaan ja osannut ymmärtää laajemmalla sydämellä?

Mitä jos en olisi ikinä törmännyt mieheeni, niin minulla ei olisi välttämättä neljää upeaa lasta. 

Mitä jos emme olisi muuttaneet Suomeen ja olisin saanut sydänlapsemme ulkomailla, olisiko sydänvikaa havaittu ja entä hoito sitten?

Mitä jos emme olisi muuttaneet laajennetusta rintamiestalosta Keravalta Porvooseen ja ostaneet tätä hometaloa. Uskon että ”suojelusenkeli” oli tässäkin matkassa. Polut joita olemme kävelleet ovat olleet suojeluksessa ja jos olisimme jääneet Keravalle, joillekin perheenjäsenistämme olisi tapahtunut jotain ikävää.

Mitä jos emme olisi käyneet 2,5 vuoden oikeustaistelua hometalosta tai viipyneet sydänlapsemme sairasvuoteen äärellä, ehkä emme mieheni kanssa tietäisi kuinka vahvoja olemme yhdessä.

Mitä jos en olisi aloittanut ikinä bloggaamaan, enkä olisi saanut elämääni monia upeita uusia ystäviä ja kokemuksia?

Mitä jos en olisi hakenut viime kesän kosmonauttireissulle ja en olisi kokeillut vielä rajojani pelon suhteen? Ehken edelleenkään oivaltaisi rajojani ja olisi oivaltanut, että minäkin voin olla ihan himputin rohkea. 

En koskaan itke kaatunutta maitoa, vaikka kaikki nämä murheet kun summaa, niin onhan niitä jo yhdeksi eliniäksi. Summattuna kaikki tämä kokema, kaikki nämä polut ja ihmiskohtaamiset, olen juuri siinä tilanteessa missä haluankin. Ympärillä paras perhe ja parhaat ystävät ja monenlaisia kokemuksia,  niin hyviä kuin surullisiakin.

Saan voimaa siitä, etten jälkikäteen epäroi ovatko valitsemani polut olleet vääriä. Päinvastoin koen, että valitsemani polut ovat olleet juuri ne oikeat, joita olen polkenut. Tosin hometalon tiimoilta muutamaan vuoteen ei siltä tuntunutkaan, mutta nyt nuokin negatiiviset tunteet ovat takanapäin. 


Hometalokiistan ollessa pahimmillaan, saimme mieheni kanssa voimaa juuri siitä ajatuksesta, että ehkä Keravalla olisi tapahtunut jotain vielä pahempaa, ehkä kaiken kuului mennä juurikin näin. 


Uskon siihen, että meidän on tarkoitus asua juuri täällä, juuri tässä kodissa ja tässä ympäristössä. Tämä on kohtalo, joka antaa koko perheelle parhaat muistot ja parhaat eväät lastenkin elämään. 

Uskon näin, koska tämä oma ajattelutapa auttaa konkreettisesti selviämään elämään liittyvistä vastoinkäymisistä. Uskoa siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja kuten elämä on näyttänyt, niin näinhän tämän kaiken on kuulunutkin mennä. 


Elämä on täydellinen juuri näin ja en olisi minä, jollen olisi juuri kaikkia näitä kokemuksia kokenut. Olisin joku toinen ja en aidosti haluaisi olla kukaan muu kuin minä, kaikkine huonoinekin puolineni. 

Tämä ajatustapa on opettanut kiitollisuutta ja oivallusta olla onnellinen kaikesta siitä mitä minulla on. Näin ajattelemalla myös epäonnistumisen tuomista häpeän tunteista on ollut helpompi päästää irti. 

Uskon intuitioon ja vaikka välillä pakosti valinnoillaan mokaa ja isosti, viittaan mm. hometaloon, niin jälkikäteen voi oivaltaa mikä opetus ja tarkoitus tälläkin kärsimysnäytelmällä meidän elämään on ollut. Kun poimii risukasasta sen hyvän siemenen, taatusti siemen puhkeaa kukkaan ja loihtii ympärilleen ja myös itselle jotain hyvää ja kaunista. 


En ole kova haaveilemaan vaan otan elämän enemmän päivä kerrallaan ja optimistisesti aloitan aina uuden päivän, mitä hyvää uusi päivä tuokaan tullessaan ja jos ei tuokaan, niin onhan aina huominen. Jonain päivänä taas tulee se todella mahtava päivä ja noin muuten onni piilee arjen pienissä hetkissä.

Miten siellä, saatko voimaa tälläisestä ajattelutavasta tai onko sinulla jonkinlainen toisenlainen selviytymiskanava miten ajatella elämästä? 


Kadutko valintoja vai koetko, että ne ovat olleet juuri oikeita, sillä muutenhan et olisi juuri siinä missä olet vai haluaisitko olla jossain toisaalla?


Sydämellistä päivää kaikille. <3