Viime aikoina olen kirjoitellut enemmän huulipunista kuin ajatuksista jotka kulkevat syvällä, liikauttavat sydäntä, aiheuttavat ahdistuneisuutta, päänsärkyä ja pulssin läpätystä. Olen tiedostaen halunnut välttää asioita joita murehdin yön pikkutunneilla, ajatuksia jotka herättävät aamulla ahdistuneena. 

Maailma on tumma

Lasten taito nähdä kaikessa se kaunis ja ihmeellinen! Haluaisin pisaran sitä taitoa.

Eilen 94-vuotiaalla mummilla käydessäni sydämessä nytkähti mummin lintukokoelma. Mummi on iäkäs ja niin viisas… Mummi on nähnyt ja kokenut kaiken.. Sodan, sisarusten kuoleman, puolison menetyksen.. Mummi on rauhallinen ja osaa nauraa, mummi on nähnyt elämän kauneuden ja rumuuden ja silti tietää että elämä on hyvä, elämä voittaa. Sain tästä lohtua tämän hetken vaiheisiin, elämäni on niin paljon helpompaa kuin mummilla on ollut.

Tämä hetki tässä ja nyt.

Facebook seinäni oli ennen pinnallisempi ilon tyyssija. Seurasin sitä kautta muiden ihmisten elämää, joka oli alunperin ajatuksen ydin liittyessäni Facebookiin. Nyt seuraan eri puoluekantoja, omien mielipiteitteni ja arvomaailmani vastaisia ajatuksia, kiihkoilua jopa rasismia. Näistä saan lukea riittävästi netissä ja lehdissä, en halua lukea sitä ystäviltäni, en halua seurata arvomaailmani vastaista julistusta. Miksi Facebookin pitää ladata vahvoja poliittisia kannanottoja, käännyttääkseen meidät muut, avatakseen meidän silmät yksinkertaisuudelta. En vaan ymmärrä. Haluaisin seurata ystäväni lapsen kasvua ja kehitystä, en hänen joka päiväisiä poliittisia kiihkoilujaan, rasismia… Eikö poliittisille mielipiteille voisi perustaa jotain omaa forumia, blogia vaikka, jossa voisi sitten mölytä rauhassa… Toki varmaan omakin poliittinen statukseni on jossain kohti facebookissa tullut ilmi, koska olen suositellut sukulaisiani, jotka ovat olleet kunnallisvaaliehdokkaana. Mutta en silti yritä käännyttää muuta maailmaa….

Tuntuu että Suomi on isommalla mittakaavalla jakautumassa kahtia. Ystävyystasolla kohdatessa kasvotusten tältä ei kuitenkaan tunnu. Mielipiteiden ilmaisut netin turvissa tuntuvat monilta helpommilta, mutta kuka tohtii sanoa kaikkea ääneen kasvotusten…

Oma elämäni on huulipuikkoja ”palvoessa” voinut vaikuttaa jopa pinnallisemmalta, silti elämäni ydin, arki perhe-elämä ei ole muuttunut lainkaan. Arjesta voisi sanoa että 95% edelleen on sottua, siivoa, ruokaa, kauppaa, jonotusta, kiirettä, välillä unettomia öitä ja myös kaikkea hyvää ja kaunista mitä perheeseen liittyy..

En voi sulkea silmiä maailmalta, vaikka kuinka ”huulipuikkoihin takertuisin”. Silti blogissani en politikoi, vaikka tällä hetkellä tunnen ajoittaista syyllisyyttä postatessani kiiltävästä pinnasta, kosmetiikasta tai vaikkapa kahvihetkistä, sillä niistä saan iloa ja tukirankaa jaksaa murehtia minkälaiseen maailmaan lapseni kasvavat. 

Olen saanut vanhalta ystävältä syytöksen, kuljen vain pinnallisissa markkinointitapahtumissa, se viilsi lujaa ja kovaa. Ymmärsin ettei ystäväni tunne minua lainkaan, miten olisi voinutkaan, hänellä oli aina niin kova kiire puhua omista asioistaan, eikä pientä hetkeä kuunnella syvää ja hiljaa mitä minulle oikeasti kuuluu. Annoin ystäväni mennä, vihdoin uskalsin, vaikka asiaa olin miettinyt jo vuosia. Päätös raastaa silti, näen unia hänestä, tunnen syyllisyyttä. Syytän itseäni, mitä tein väärin… Silti nyt aikuisena ymmärrän, että maailma on riittävän ahdistava paikka jo näinkin, enkä kaipaa elämääni lannistajia, jotka eivät osaa olla koskaan iloisia puolestani. Se ei ole ystävyyttä…. Ystävyys tukee kun on surua, mutta ystävä myötäelää myös toisen iloissa. Kunpa maailma olisi tälläinen paikka, Utopia. Tänään olen surullinen.

Miten te jaksatte tällä hetkellä maailman kuohuessa
 tai oletteko te menettäneet ystävän, miten selvisitte siitä?

Mukavaa keskiviikkoa aidosti kaikille, ollaan toisillemme hyviä. <3