Häpeä ja syyllisyys.

Kävi tänä iltana sellainen pieni episodi, ei kuitenkaan mitään maailmaa mullistavaa. Tilasin Woltilla sapuskaa. Miehellä iltamenoa ja tytöille tehnyt ruokaa, mutta sitten alkoi valtavasti tekemään mieli nepsua eli nepalilaista ruokaa.

Kaikki meni mallikkaasti ja ulko-oveen koputettiin ja ketään ei enää näkynyt, kun ehdin ovelle (olin jättänyt tilaukseen viestiin, että saa jättää kotiovelle) ja mitäs silmäni näkivätkään, yhden annoksen sijaan oli kassissa kolme annosta. Yksi oli tilaamani annos kanaa korianteri-sipuli-inkiväärikastikkeella ja kaksi muuta oli lempeää currykanaa.

Jonkin ajan päästä oveen taas koputettiin ja tyttäreni oli avannut oven ja sieltä tupsahti hyvitykseksi taas uusi annos tilaamaani kanaa korianteri-sipuli-inkiväärikastikkeella.

Tuli kauhean syyllinen olo. Tunsin huolta ja syyllisyyttä kuskin puolesta, ei kai tästä tule hänelle vaikeuksia, ei kai hän joudu korvaamaan kyseisiä ruokia omasta pussistaan ja jäi illan tienestit saamatta. Tuli paha mieli ravintolan puolesta, että he joutuivat tekemään monta annosta ruokaa ja hävisivät rahaa tässä. Onneksi olemme kyseisen ravintolan ahkeria kanta-asiakkaita ja onneksi olin laittanut kuskille tipin mukaan, koska tekevät iltapimeässä rankkaa työtä. Mutta silti jäi huono mieli heidän huonon mielensä takia, sillä totta tosiaan tiedän miten oma sekoilu ottaa päähän ja miten siitä päivä voi mennä pilalle.

Episodin myötä pyyhkäisi yli ja mieleen monta eri asiaa, joista olen tuntenut syyllisyyttä. Muistan aina, miten pystyimme Latviassa asuessa tarjoamaan eräälle mummelille puutarhatöitä. Tunsin aina kauheaa häpeää sisällä istuessa, kun toinen puursi pihalla ja jos minä käkin sisällä. Vaikka hän oli varmasti iloinen saadessaan tuloja.

Toinen asia mikä tulvahti mieleen, kun tunnen huonommuutta ja häpeää itsestäni, jos joku ei vastaa sähköpostiini. Tähän eräs ystäväni hyvin sanoi, ei sinun tarvitse tuntea toisen vastaamattomuudesta tai huonosta käyttäytymisestä ylipäätään häpeää vaan kyseisen henkilön itse olisi ennemminkin syytä hävetä.

Kolmas asia mikä pulpahti myös mieleen, miten aina pelkään reissuilla, jos saan huonekaverin. Ei siksi, että huonekaveri itse olisi rasittava, vaan koska pelkään niin kovasti, että kuorsaan. Eräällä pressireissulla, missä kaikki nukkuivat kaksin huoneissa, jännitin kauheasti tätä asiaa ja joskus on vaan hyvä sanoa jännittämisen minimoimiseksi asiat ääneen. Tähän Aamukahvilla blogin Henriikka minulle vastasi, että ”ei se ole sinun ongelma jos kuorsaat vaan sen toisen.”

Aivan mahtavasti kiteytetty Henriikalta. Joskus se vastuu mitä muut ajattelee sinusta, pitää siirtää kohtaamallesi ihmiselle. Totta kai täytyy olla ystävällinen ja käyttäytyä hyvin eikä todellakaan ole kiva, jos huonekaveri kuorsaa, mutta jos vaikka joku ei sinusta pidä, niin ei se ole sinun ongelma, eikös vaan. Hyvä oppi todella moneen juttuun, mikä vaatii täällä vielä paljon opettelua.

Tähän vielä viimeisenä eilinen pressitilaisuus, jossa tarjottiin mahdollisuus ulko-altaassa poreiluun ja saunomiseen. Otin uimapuvun mukaan, koska tuumin, että voi kaduttaa, jos missaan näin kivan mahdollisuuden. Samalla aika varmasti tiedostaen, että en kehtaa mennä pulikoimaan, jos en tunne ketään. Etten vaan ole riesaksi ja vaivaksi muille. Ettei muut joudu ajattelemaan, mitähän tuon kanssa juttelisi. Etten vaivaannuta muita.

Toki tähän vielä kuorrutteena uimapukuhäpeä. Rakas aikuinen tyttäreni tälle pelolleni sanoi, koska juttelin hänen kanssaan ja tunnustin nämä kipuilevat häpeän tunteeni hänelle, että ”altaassahan kaikki ovat abstrakteja hahmoja.” Hih ihan paras. Siellä kaikki möllötetään, eikä kukaan tutkaile toisia ja kaikilla meillä on varmasti kipupisteemme ja epävarmuutemme ja tosiaan vedessä hilluvan häilyvät epämääräiset muodot.

Insta storiesiin laitoin eilen kuvia tyytyväisen näköisestä naisesta, joka kylpi iloisena ja joku on saattanut kuvista päätellen näin juuri ajatella, jos ihmiset tällaisia nyt toisista ylipäätään miettii (taas ansa, mietin mitä muut miettii), mutta sinne poreisiin meneminen ei omalla kohdalla ollut monellakaan tapaa itsestäänselvyys.

Aurinkoinen Aarni Mikkola kuitenkin eilen sanoi, että ”totta kai tulet meidän kanssa poreammeeseen” ja Aarnin aidon tervetulleesta kommentista rohkaistuneena menin. Onneksi menin, sillä meillä oli aivan mielettömät keskustelut ja naurut. Opin tuntemaan monia uusia nuoria ihmisiä. Nuoria ihmisiä joita jännitin, kyllä eikös sen pitäisi olla toistepäin, että nuoret jännittää aikuisia. Heh ei enää vaan niin se meni omassa nuoruudessa. Jännitin siis siksi, että mietin, että mitä nuoret ajattelevat, kun mummo heidän seuraan oikein änkee. Yritin välttää kivan poreilun siksi, ettei muut vaivaannu?! Siis oikeasti taas mietin, voiko ihmismieli todella toimia näin.

Sain poreissa kuulla henkilökohtaisia juttuja, jakaa mm. synnytyskokemuksia, nauraa vedet silmissä ja ennen kaikkea, jos ensi kerralla törmään näihin ihmisiin, he ovat tuttuja kasvoja, joita ei tarvitse enää jännittää.

Sitten siihen uikkariasiaan vielä. Ennen häpesin mahaani, nykyään en tiedä miten päin olla uikkarissa esillä, häveten takapuoltani vai etupuoltani. Heh kaikkea kanssa. Elämä on yhtä häpeää ja sitten kuollaan pois. Vanhana taatusti mietin, että pitikö sitä hävetä niin paljon.

Koitetaan vaan olla ja hengittää ja tuntea vähemmän häpeää ja syyllisyyttä. Faktahan on, että muut ihmiset eivät mieti niin paljon sinusta, kuin sinä itsestä.

Kiitos taas kaikille ystäville ja blogitutuille viisauksista.

Woltin kanssa kävi vielä sillä tavalla, että vaikka sain ruokaa yllin kyllin, Wolt laittoi perään viestiä ja pahoitteluja ja vielä 28€ Wolt krediitteja, Hoidettiinpa niin upeasti homma kotiin, ettei koskaan. Suuret kiitokset Wolt ja Porvoon paras nepalilainen ravintola Khukuri.

Miten siellä, vastaavia häpeän tunteita? Onko jakaa kokemuksia?

Sydämellistä viikon jatkoa kaikille. <3