En vieläkään uskalla olla oma itseni
Pitkällisessä vatsataudissa tai olisikohan ollut norovirus, oli tilanteita ettei voinut tehdä mitään muuta, kuin kärvistellä. Yleensä silloin ei pysty ajattelemaankaan, mutta jostain kumman syystä vellovissa pohjamudissa salaman kirkkaana iski mieleeni yksi ajatus, en vieläkään uskalla olla täysin oma itseni. Varmasti vatsatauti korostaa tietyissä hetkissä itsesäälin tunteita, mutta voin tuolloin niin huonosti, etten vellonut muissa kuin vatsanväänteissä, joten koin, että pitkästä aikaa mielelläni oli taas tilaa sisimissäni myllänneelle ajatukselle.
Olen huomannut, että viihdyn hirvittävän hyvin vahvojen ja sinut itsensä kanssa tyyppisten ihmisten seurassa tai ihmisten jotka tiedostavat omat heikkoutensa ja vahva ihminenhän ne tunnistaakin. Varmasti mieheenikin aikoinaan rakastuin, koska hän on niin aito ja on juuri mitä on, vahva ja myös paljoja pohtiva yhtä aikaa. Olen huomannut, että olen allerginen kehittymättömille persoonille, jotka ovat totaalisesti hukassa, koska he aina syövät palasen minusta omalla kipuilevalla etsikkomatkallaan ja runtelevat mielen mustelmille. Tällä en tarkoita tavallisten ihmisten normaaleja eri kipuiluja, vaan ihmisiä, joilla ei koskaan ole kaikki hyvin.
On hienoa kuitenkin keskustella tasaveroisesti ystävien kanssa elämään ja naiseuteen liittyvistä ongelmista ja on myös vapauttavaa silloin, kun joillain meillä on identiteettinsä kanssa ongelmaton aikakausi elämässään.
Itseään on taas mahdoton määritellä, miten minä toisille näyttäydyn, olenko minä esimerkiksi hukassa, noh varmasti ajoittain tai olenko vahva vai mikä minä olen, miten ihmisille näyttäydyn? Jäin kuitenkin miettimään, että elämä on sellainen matka, että tässäkin iässä on suorastaan raivostuttavaa huomata olevansa niin totaalisen keskeneräinen. On mukavaa katsoa mennyttä ja huomata miten paljon siitä on saavutettu. On mukavaa miettiä tulevaisuutta, sillä sen kohdepisteenä on mielenrauha.
Tämän mietintäsarjan aloitti niinkin pieni asia, kuin ostamani lätsä. Ihastuin hattuun, ehkä mainosten uhrina, olen nähnyt muotihattuna niin monen päässä ja tuo näky on vääjäämättä vaikuttanut alitajuntaani. En tosin tietoisesti himoinnut lätsää ennen, kuin iskin sen vitsimielessä päähäni. Mielestäni sen näytti kivalta, joten jossain hetken huumassa ostin sen. Kenties Pinkit korkokengät Maijun säkenöivän ilmapiiriin kirvoittamana, sillä Maiju on ihminen joka aina nostattaa ja silloinkin, kun Maijulla on syvällistä asiaa, Maiju rauhoittaa, ei koskaan ahdista. Jotkut ihmiset koko persoonallaan antavat hyvää energiaa ja jotkut toiset taas imee kaiken hyvän pois.
Lätsästä päästään kuitenkin siihen norovirustilanteeseen, jossa makaan sänkyni pohjalla ja mietin, tuolla se lätsä roikkuu ja en taida ikinä kehdata näyttää sitä ulkona. Tästä päästään siihen syvempään ongelmaan, miksi en kehtaa, jos kerran pidän hatusta. Tai miksi en kehtaa näyttää punaisia paljetti Uggejani stadin keskustassa tai miksi aloin miettimään etuhampaiden kokoa vasta, kun aloin saamaan niistä negatiivista palautetta.
Eli piruvie, vieläkin mietin mitä muut ajattelee minusta. Koske tämä on itselleni uudenvuoden lupauksena sinetöity rohkeuden vuodeksi, niin tuskanhiki päässä aion nyt vetäistä lätsän päähän ja yrittää, huom. siis yrittää olla tarkkailematta mitä muut ajattelee lätsästä. Tälläinen ajatteluhan on suorastaan jopa totaalisen turhaa, miten muilla ihmisillä olisi edes aikaa keskittyä johonkin päässäni keikkuvaan lätsään, mutta Uggeilleni on naurettu ja myös hampailleni, mutta en sentään lakkaa hymyilemästä, vaikka paljetti Uggejani hieman piilottelenkin vain Porvoon pimeimmissä metsissä.
Voihan kaikki juontua siitä, että lapsena on kiusattu ja naurettu ja koska olen ollut erittäin ujo ja arka lapsi ja ottanut siipeeni ja oppinut tiedostamaan, että maailmassa on mitä muut ajattelee kulma. Pieni lapsihan ei täysin edes kyseenalaista itseään, vaan elää normaalissa perheessä rakkauden ja hyväksynnän kulmassa, kunnes muu maailma sohaisee tikuillaan.
En tiedä mistä omassa itsessäni johtuu, että mietin edelleen mitä muut minusta ajattelee ja arvostan niitä ihmisiä, jotka tekee mitä huvittaa ja antaa ihmisten selän takana ja edessä kälättää. Kieltää ei käy, että ilkeys sattuu aina, mutta mitä minulle pahimmassa tilanteessa voi tapahtua, jos laitan lätsän päähäni ja joku sille nauraakin, no ei mitään, sillä ilkeästi toiselle naurava paljastaa vain naurulla itsensä eli sen, että hän itse ei ole sinut itsensä kanssa.
Tämä postaus oli täten lätsän käytön vahvistustuspostaus ja toivottavasti jonkinlainen leikkauskohta, ymmärtää, hyväksyä ja samalla myös muuttaa toimintamallia kohti hyväksyvämpää minää. Sillä aina on niitä, jotka naureskelee, mutta pitääkö heille antaa valtaa omassa elämässä, noh jokainen viisas tietää, ei tietenkään pidä.
Ehdottomasti tämä on osa horisontissa häilyvää ja vääjäämättä lähestyvää 50-vuoden rajapyykkiä, sillä haluan 50-vuoden iskiessä kellontauluun ajatella, että voin olla mahdollisimman rohkea minä, joka kyllä pyytää anteeksi välillä itseään, kun mokaa, mutta ei omaa habitustaan koskaan.
Miten siellä, uskallatteko pukeutua, laittaa hiukset, korut, meikin eli koko ulkoasun miten huvittaa vai mietittekö mitä muut ajattelee teistä, jos te vain olisitte se omin minä? Onko kokemuksia ulkonäkö arvosteluista ja miten se on teidän mieleen vaikuttanut.
Mitä parhainta torstaita kaikille ja rohkeus on hyvä ottaakin askeleittain, jotta ne askeleet jää pysyväksi. <3
